Vihdoin taas blogin äärellä, viikkoon mahtunut vaikka mitä. Monena iltana on pitänyt, on pitänyt, on pitänyt. Sitten oon nukahtanut isomman viereen kesken nukutuksen. Tai sitten herännyt pienemmän kanssa viettämään virkeetä hereilläoloaikaa (ensimmäiset yöt paras vireystila sijottui 22-03 väliselle ajalle. Ei siinä mitään, kunhan osasi orientoitua oikein). Nytkin hytkyttelen sylissä pientä unille, nukutettuani isompaa puoltoista tuntia (oh joy miten rakastan näitä nukutushommia).
Tultiin pienemmän kanssa maanantaina kotiin. Mies ja isompi olivat käyneet sairaalassa aamulla katsomassa meitä ja isompi oli todennut, että pikkutikkolla on niiiiin vähän tukkaa ja niiiiin vähän hampaita. Vaikka tukkaa on oikeasti ihan mukavasti ja tummaakin sellasta! Hampaita ei (onneksi) yhtään. Isompi kotiin ja mies hakemaan mua ja pienempää iltapäivästä. Illalla kylään vaaria ja seuraavana päivänä siskoa ja siinä välissä kahden lapsen kanssa taiteilua ja itseni muistuttelua, että pienempi ja elämä on taas ihan erilaisia kolmen-neljän viikon päästä kun jään näiden kanssa yksin. Nää on vasta näitä ekoja päiviä syntymän jälkeen.
Keskiviikkona illalla mummu ja pappa tulivat vielä käymään ja kysyttiin isommalta haluisiko lähteä mummun ja papan kanssa Poriin käymään. Vastasi isolla äänellä HALUUN ja riensi pakkaamaan myyrän laukkuun. Jäätiin miehen ja pienemmän kanssa vähän orpoina kotiin (oven sulkeuduttua heti tuli isompaa kovasti ikävä) ja asetuttiin lopulta sohvalle lojumaan ja kattomaan telkkaria. Totesin, että näitä hetkiä ei varmaan tuu taas sitten pariin vuoteen, että voidaan oikeasti vaikka koko päivä löhötä tekemättä mitään, joten nyt siitä on nautittava.
Aamulla Skypetettiin isomman kanssa. Leipoi juuri pipareita, oli jo maalannut vesiväreillä, piirtänyt, kuunnellut satuja LP-levyiltä (jotka puöli ja puöli ja puöli nääääiiiin lujaa!), käynyt aamukylvyssä ja leikkinut soivalla junalla, eikä kello ollu vielä kymmentä. Mummu ja pappa pysyi kyllä kiireisinä. Illalla (rankan löhöämis-telkkarintuijotus-session jälkeen) uusi Skype ja pienemmän ollessa mulla sylissä alkoi isompikin vähän ikävöidä takasin. Sovittiin, että lähtevät heti aamusella ajelemaan.
Pienemmällä lääkärintarkastu perjantaina. Lääkäri katseli huulta ja totesi, että koska kyseessä on tyttö, niin lapsen psyykkeen takia se kyllä pitää korjata. Poika voi kasvattaa viikset (eh..?). Ilmeisesti tämmönen (and I quote) 'huulihalkio, jonka luonto on korjannut' ei ole kauhean tyypillinen kuitenkaan, kun nämä peruslääkärit ihmettelee. Jorvin lapuissa lukee, että plastiikkakirurgia konsultoitu ja osaavat sanoa kannattaako jossain vaiheessa tuolle jotain tehdä.
Lisäksi pieni ylimääränen säikähdys: pienemmällä päässä syntymäpahka, joka on siis itsessään aivan tavallinen, harmiton kuhmu, joka aikanaan tasottuu ja katoaa. Kysäsin kuitenkin lääkäriltä vielä siitä ja lääkäri hämmästelikin, että onpas kummallisessa paikassa ja halusi varmistaa, ettei se ole sittenkin tulehdus / paise, joka on tullut synnytyksessä lapsen päähän kiinnitettävän monitorin yhteydessä.
No, meidät lähetettiin ultrattavaksi ja verikokeisiin (yhyy! Onneksi kuitenkin ottivat kantapäästä). Kaikki saatiin hoidettua samalla käynnillä (joka kyllä venähti yli parituntiseksi) ja lopputulos: pienemmällä on päässä syntymäpahka. No, tulipa sekin tarkastettua. Huokailin miehelle, että kuinkas kauan siihen menee, että pienempikin on ilonen, elinvoimanen parivuotias, jolla kaikki on vaan defaulttina hyvin.
Nää ensimmäiset päivät, viikot, kuukaudet .. huoh. Oon aika kateellinen niille, joiden elämä synnytyksen jälkeen on vauvakuplaa, jossa nuuhkitaan vastasyntynyttä ja köllitään sängyllä ja imetellään euforisen onnellisessa oksitosiinikännissä. Onnellinen minäkin, aivan loputtoman. Tietenkin. Nämä ensimmäiset katsekontaktihetket pienemmän kanssa. Hetket, kun molemmat lapset on tässä lähellä ja luetaan kirjaa. You know.
Lisäksi oon toipunut vallan hyvin ja onhan se toki niin, että siinä missä jotkut asiat on ihan kuin opettelisi uutta, toiset asiat menee ihan tokan kierroksen momentumilla. Kynnys lähteä ulos on paljon matalampi. Kantoliina on tossa noin ja käytössä alusta asti. Imetyksen suhteen jo kokemusta, mutta toisaalta myös expectation management (aina yhtä tärkeää). Jne.
Kaikesta huolimatta oon jonkinlaisessa hälyytystilassa. En yhtä pahassa kuin isomman syntymän jälkeen, mutta kuitenkin. Päällimäisenä kaiketi jonkinlainen irrationaalinen menettämisen pelko (mistä ihmeestä tullut?!). Että tulee joku ylläri / moka / muu ja sit game over. Onneksi tää on kuitenkin kaikki sellasta, mikä tasaantuu ajan kanssa. Ainakin pääosin.
Isompi on ottanut kaiken aika chillisti. Nukutushommat hetkittäin ihan hanurista, mutta en ole huomannut (vielä) merkittäviä muutoksia käytöksessä. Jännittää kyllä miehen paluu töihin kolmen viikon päästä.
Niinjoo. Ja meidän pitäis kahden viikon kuluttua muuttaa Lontooseen. Että morro. Vielä lisäksi: meninpä pesemään hiukset sävyttävällä hoitoaineella (vähän lämmintä kuparin sävyä, joka heijastelee valossa, ajattelin) ja nyt mulla on kirkkaita oranssinpunasia läiskiä epätasasesti siellä täällä. Back to teinivuodet. Jipii.
Tultiin pienemmän kanssa maanantaina kotiin. Mies ja isompi olivat käyneet sairaalassa aamulla katsomassa meitä ja isompi oli todennut, että pikkutikkolla on niiiiin vähän tukkaa ja niiiiin vähän hampaita. Vaikka tukkaa on oikeasti ihan mukavasti ja tummaakin sellasta! Hampaita ei (onneksi) yhtään. Isompi kotiin ja mies hakemaan mua ja pienempää iltapäivästä. Illalla kylään vaaria ja seuraavana päivänä siskoa ja siinä välissä kahden lapsen kanssa taiteilua ja itseni muistuttelua, että pienempi ja elämä on taas ihan erilaisia kolmen-neljän viikon päästä kun jään näiden kanssa yksin. Nää on vasta näitä ekoja päiviä syntymän jälkeen.
Keskiviikkona illalla mummu ja pappa tulivat vielä käymään ja kysyttiin isommalta haluisiko lähteä mummun ja papan kanssa Poriin käymään. Vastasi isolla äänellä HALUUN ja riensi pakkaamaan myyrän laukkuun. Jäätiin miehen ja pienemmän kanssa vähän orpoina kotiin (oven sulkeuduttua heti tuli isompaa kovasti ikävä) ja asetuttiin lopulta sohvalle lojumaan ja kattomaan telkkaria. Totesin, että näitä hetkiä ei varmaan tuu taas sitten pariin vuoteen, että voidaan oikeasti vaikka koko päivä löhötä tekemättä mitään, joten nyt siitä on nautittava.
Aamulla Skypetettiin isomman kanssa. Leipoi juuri pipareita, oli jo maalannut vesiväreillä, piirtänyt, kuunnellut satuja LP-levyiltä (jotka puöli ja puöli ja puöli nääääiiiin lujaa!), käynyt aamukylvyssä ja leikkinut soivalla junalla, eikä kello ollu vielä kymmentä. Mummu ja pappa pysyi kyllä kiireisinä. Illalla (rankan löhöämis-telkkarintuijotus-session jälkeen) uusi Skype ja pienemmän ollessa mulla sylissä alkoi isompikin vähän ikävöidä takasin. Sovittiin, että lähtevät heti aamusella ajelemaan.
Pienemmällä lääkärintarkastu perjantaina. Lääkäri katseli huulta ja totesi, että koska kyseessä on tyttö, niin lapsen psyykkeen takia se kyllä pitää korjata. Poika voi kasvattaa viikset (eh..?). Ilmeisesti tämmönen (and I quote) 'huulihalkio, jonka luonto on korjannut' ei ole kauhean tyypillinen kuitenkaan, kun nämä peruslääkärit ihmettelee. Jorvin lapuissa lukee, että plastiikkakirurgia konsultoitu ja osaavat sanoa kannattaako jossain vaiheessa tuolle jotain tehdä.
Lisäksi pieni ylimääränen säikähdys: pienemmällä päässä syntymäpahka, joka on siis itsessään aivan tavallinen, harmiton kuhmu, joka aikanaan tasottuu ja katoaa. Kysäsin kuitenkin lääkäriltä vielä siitä ja lääkäri hämmästelikin, että onpas kummallisessa paikassa ja halusi varmistaa, ettei se ole sittenkin tulehdus / paise, joka on tullut synnytyksessä lapsen päähän kiinnitettävän monitorin yhteydessä.
No, meidät lähetettiin ultrattavaksi ja verikokeisiin (yhyy! Onneksi kuitenkin ottivat kantapäästä). Kaikki saatiin hoidettua samalla käynnillä (joka kyllä venähti yli parituntiseksi) ja lopputulos: pienemmällä on päässä syntymäpahka. No, tulipa sekin tarkastettua. Huokailin miehelle, että kuinkas kauan siihen menee, että pienempikin on ilonen, elinvoimanen parivuotias, jolla kaikki on vaan defaulttina hyvin.
Nää ensimmäiset päivät, viikot, kuukaudet .. huoh. Oon aika kateellinen niille, joiden elämä synnytyksen jälkeen on vauvakuplaa, jossa nuuhkitaan vastasyntynyttä ja köllitään sängyllä ja imetellään euforisen onnellisessa oksitosiinikännissä. Onnellinen minäkin, aivan loputtoman. Tietenkin. Nämä ensimmäiset katsekontaktihetket pienemmän kanssa. Hetket, kun molemmat lapset on tässä lähellä ja luetaan kirjaa. You know.
Lisäksi oon toipunut vallan hyvin ja onhan se toki niin, että siinä missä jotkut asiat on ihan kuin opettelisi uutta, toiset asiat menee ihan tokan kierroksen momentumilla. Kynnys lähteä ulos on paljon matalampi. Kantoliina on tossa noin ja käytössä alusta asti. Imetyksen suhteen jo kokemusta, mutta toisaalta myös expectation management (aina yhtä tärkeää). Jne.
Kaikesta huolimatta oon jonkinlaisessa hälyytystilassa. En yhtä pahassa kuin isomman syntymän jälkeen, mutta kuitenkin. Päällimäisenä kaiketi jonkinlainen irrationaalinen menettämisen pelko (mistä ihmeestä tullut?!). Että tulee joku ylläri / moka / muu ja sit game over. Onneksi tää on kuitenkin kaikki sellasta, mikä tasaantuu ajan kanssa. Ainakin pääosin.
Isompi on ottanut kaiken aika chillisti. Nukutushommat hetkittäin ihan hanurista, mutta en ole huomannut (vielä) merkittäviä muutoksia käytöksessä. Jännittää kyllä miehen paluu töihin kolmen viikon päästä.
Niinjoo. Ja meidän pitäis kahden viikon kuluttua muuttaa Lontooseen. Että morro. Vielä lisäksi: meninpä pesemään hiukset sävyttävällä hoitoaineella (vähän lämmintä kuparin sävyä, joka heijastelee valossa, ajattelin) ja nyt mulla on kirkkaita oranssinpunasia läiskiä epätasasesti siellä täällä. Back to teinivuodet. Jipii.
 |
| Se on nyt tätä: pienempi liinassa, isompi sylissä |
Jännä juttu muuten tuo menettämisen pelko. Minulla se on molempien lapsien kanssa helpottanut tosi paljon siinä vaiheessa, kun sai vauvan syliin. Raskausaikana sai itsensä helposti lietsottua paniikkiin siitä onko vauva liikkunut ja onko se liikkunut tarpeeksi. Vauvan synnyttyä paniikki on ollut helpommin lievitettävissä jo ennen kuin se on kunnolla alkanutkaan, kun voi vain mennä katsomaan miten toinen tuhisee tyytyväisenä. Eri juttu tietysti, jos jotain epämääräistä oiretta on ollut (kuten hätääntyneiden tuoreiden vanhempien päivystyskeikka hieman nuhaisen viikon ikäisen esikoisen kanssa...). Teillähän nyt noita pieniä epämääräisyyksiä on ollut, joten se voisi kyllä selittää sitä menettämisen pelkoa. Varsinkin hormonien kanssa pienikin stressi voi kasvaa aika isoksi ja teillä on vielä kaikkea muuttohärpäkettä siihen päälle. Ajan kuluminen onneksi varmaan auttaa.
ReplyDeleteJäin myös eilen pohdiskelemaan tuota sukupuolijuttua sen halkioarven kanssa. Aika outoa kyllä minusta, koska voihan se pieni poikkeama pojallekin olla aika vaikea paikka. Viikset voi kasvattaa vasta aikuisena jolloin voi olla vähän myöhäistä itsetunnon kannalta. Eivätkä yleensä oikein arven päälle kasva. Vastaavastihan voisi myös sanoa, ettei se tytöllä mitään haittaa: ainahan voi meikata.
Oli tosi mukavaa, että ehdittiin vielä näkemään. Suloinen pieni teillä <3
Mulla menettämisen pelko on ollu vahvasti läsnä niin raskauden kuin heti synnytyksen jälkeisen ajan. En tiedä liittyykö siihen nää pienet alun takkuilut (isomman kanssa ne syömisjutut, pienemmän kanssa nää muut - jotka kuitenkin siis ihan harmittomia eikä tarttisi olla mistään huolissaan) vai onko se luonteessa vai onko se omalta äidiltä opittua. Jotenkin se asuu vahvasti mussa kuitenkin. Hormoonit nyt ainakin.
DeleteMusta se oli todella hölmö kommentti lekurilta, se sukupuolisuusjuttu. Jos toi kannattaa korjata, niin se kannattaa tehdä ihan sukupuolesta riippumatta.
Tosi kiva, että ehdittiin vielä nähdä ja pääsitte käymään! Hyviä jatkoja! :)
Ihana kuva ja myöhästyneet onnittelut!
ReplyDeleteKiitos ja kiitos :)
DeleteMyöhästyneet onnittelut täältäkin! Tulee nykyään luettua blogeja lähinnä puhelimen readerilla, eikä sillä taida pystyä kommentoimaan mitenkään. Ilolla kyllä seurailin tämän toisenkin odotusta! Kiitos jälleen kerran myös vertaistuesta, teidän nukutusoperaatiot kuulostaa aika samanlaisilta kuin omat. Oonkin aina miettinyt, että miten niihin kuvioihin onnistuisi toisen lapsen ujuttamaan. "Kölli sä siinä sitterissä sen aikaa kun äiti käy nukuttamassa isosiskon/veljen"? Siis sillä oletuksella, että on yksin niitä nukutuksia hoitamassa.
ReplyDeleteJoo, mä olen kanssa tuskaillut puhelimella lukemisesta, kun ei voi kommentoida (joskus yritin, meinasi puhelimelle käydä kalpaten, kun hermot meni).
DeleteNukutushommat on tosiaan IHAN hanurista hetkittäin, enkä oikein tiedä miten sitä lähtisi ratkomaan! Nyt vielä toi pienempi nukkuu paljon, eli voi hyvin olla, että uinuu koko nukutuksen ajan. Sitten taas voi olla hereillä, jollon imetän pientä, silitän isoa, kukaan ei nukahda ja kaikkia harmittaa. Naivisti uskon, että jotenkin tämäkin rutinoituu ;)