Yksi varhaisimmista lapsuusmuistoista (ainakin sellasista, jotka USKON oikeiksi muistoiksi) on kesänen päivä vuodelta 1984. Mutsin synttärit, kesäkuun 8. Mä olen kolme ja puolivuotias. Mutsi hämmästyy: eihän noi apupyörät edes kosketa maata? Otetaan ne pois.
Irrotuksen jälkeen mut lähetetään matkaan. Aja tuonne lipputangolle ja takas. En oikein tajua mikä siinä nyt olis niin ihmeellistä, apupyörät tai ei. Ajan. Kaikki on aivan riemuissaan ja mäkin alan tajuta, että hei mahtavaa, mähän siis pyöräilen kuten ISOT! Ilmassa on juhlan tuntua.
Isompi lähti ajamaan tänään, miehen synttärinä (no okei, päivä myöhässä) ilman apupyöriä. Ikää 3v9kk. Oltiin kaikki aivan riemuissamme. Mulle nousi vähän pala kurkkuun. Muistan valokuvan sieltä omasta lapsuudesta ja jotenkin musta hetkittäin tuntui kuin se auringossa fillaroiva pieni tyttö onkin minä itse.
Isompi vaan entistä isompi.
 |
| Siellä se menee, myyrä korissa! |
Voi sitä vapauden tunnetta, kun keväisin pääsi huolletun pyörän selkään!
ReplyDeleteElä muuta virka! ❤️
DeleteIhana iso pieni! Suuria askeleita elämässä!
ReplyDeleteMeilläkin oppi just kolme vuotta täytettyään.Tosin ei koskaan noita apupyöriä ollutkaan, kun edellisenä kesänä aloitti potkupyörällä ja sitten seuraavana kesänä annettiin huvikseen kokeilla isommalta perittyä tavispyörää.Tasapainon pitämisen oli oppinut potkupyörällä,polkemisen hiffasi nopeasti,jarruttaminen oli vaikeampaa ja vanhempien kunto nousi kohisten vieressä hölkätessä.Vauhtia oli nimittäin hurjasti! Mutta oikeesti,kannatan tuota potkupyörää.Ajoasento on heti oikea ja apupyörävaihetta ei tarvita ollenkaan.
Joo, mä kannatan myös! Meillä oli myös potkupyörä, mutta mies oli muuttovaiheessa tehnyt päätöksen ottaa polkupyörä mukaan, mä olisin valinnut mielummin potkupyörän. Toisaalta tällä taas sitten se polkeminen ja jarruttaminenkin oli heti hallussa ja tasapainoa oli tullut opetettua potkulaudalla (sellasella isompien, joissa on vaan yksi pyörä edessä ja yksi takana) :)
Delete