2v-5kk-18pv & 7vko-4pv

Varoituksen sanana: mulla ei ole juuri nyt mitään positiivista sanottavaa. Eli seuraa valitusta. Paljon.

Instan seuraajat jo tietää: ei siis missään Lontoossa olla. Viime postauksen jälkeen isompi alkoi köhiä siihen malliin, että päätin varata lekurin kuitenkin vielä lähtöaamuksi. Just in case, you know. No, lekuri oli sitä mieltä, että parempi jättää lennot lentämättä for now. Ettei lentokoneessa tule jotain hengenahdistusta tms. kun siellä sille ei kuitenkaan voi tehdä mitään. Katsotaan tilanne uudestaan vaikka perjantaina. 

Kiirehdin kotiin, että ehdin sanoa heipat miehen vanhemmille, jotka lähti jouluksi Jenkkeihin. Oven sulkeuduttua ja mun jäätyä kolmistaan kipeiden (no, toisella vain rota-rokotteen jälkimaininkeja, mutta kuitenkin) lasten kanssa tuli vähän orpo olo. Macklemorea siteeratakseni: This is f*cking awesome!

Ei nyt sinällään niin kamalaa, ajattelin. Kai mä nyt kahden lapsen kanssa kuitenkin pari päivää selviän. Miehen vanhempien auto jäi mun käyttöön ja isompi on vaan jonkun verran kipeä, ei mitenkään hirveän pahasti. Ja siis selvittiinhän me - kunnes tuli ilta ja tunnin-puolentoista pätkä yhtäjaksoista huutoa.

Pienempi kitisi rokotteen jälkimaininkeja olalla (parkui tosi pahastuneena, jos laski sylistä). Isompi itki - ei, huutoitki - sylissä, sängyllä, matolla, fyysistä ja henkistä tuskaansa. Koska oli paha ja kipeä olla. Koska syli oli varattu (just nyt ei riittänyt ratkasu, että molemmat yhtä aikaa sylissä), eikä saanut äidin molempia käsivarsia ympärilleen. Koska piti jakaa tilanteessa, jossa tuntui että just nyt olisi saatava se 100%.

Ja mulla pää räjähtämispisteessä. Sitä tekisi mitä vain lieventääkseen lapsensa tuskaa - paitsi aiheuttaa tuskaa toiselle lapselleen (varsinkin kun kyseessä on vauva). Mä pystyn helposti ymmärtämään isomman tuntemuksia ja sehän siinä sattuukin. Mä NIIN en olisi ikinä halunnut aiheuttaa sille tämmöstä. Tavallaan pahemmaksi sen vielä tekee sen itku, joka ei ole raivoamista, vaan aivan pohjalta nousevaa lohdutonta luopumista. Kun äidin syli ei ole enää yksinomaan oma.

Samaan aikaan otsaan kyllä kasvoi elin jos toinenkin. Tajuan toki, ettei miehellä ollut osaa tai arpaa illan tapahtumiin, mutta joku kuppi päässä meni nurin. Näin mielessäni, kuinka se täysien yöunien ja mukavan työpäivän päätteeksi mietiskelee duunikavereiden kanssa pitäiskö käydä vielä bissellä ennen kuin menee kotiin kattomaan matsia (ihan sama mitä, mutta you know). Kuluttaa kolme sekuntia kannustavan hyvänyöntoivotuksen kirjottamiseen samalla kun potkasee kengät jalasta ja istahtaa kiinnostavan lehden kanssa sohvalle. 

Ja samaan aikaan mä teen kaikkeni pitääkseni itteni kasassa, etten yhdy lasten itkukuoroon turhautumistani, myötätuntoani, ahdistustani, väsymystäni. Silitän, hyssytän, yritän ja tuskastun. Päivän saldona alle puoli tuntia omaa aikaa. Yksinhuoltajaviikot on ohi, ei tämän tätä enää pitänyt olla!

Ei mene tasan nämä palikat, ei.

Uskomattominta, että kaiken tän päätteeksi isompi heräsi aamulla kuuden jälkeen. Siis KUUDEN JÄLKEEN! Muina aamuina unta sentään riittänyt johonkin ysiin-kymppiin asti (täällä Suomessa). Toisaalta, sillä oli aivan järkkykorkea kuume (käsi-fiiliksellä, mittaria ei sattunut mukaan). Tällä ei kuitenkaan ollut mitään vaikutusta energiatasoon. Jotenkin onnistuin pari tuntia sinnittelemään sängyssä (kertomalla puoliunessa, välillä nukahdellen, täysin inkoherentteja tarinoita mm. jostain puusta, jossa kasvoi kirjoja) ja saamaan isommankin pysymään siellä aina välillä, mutta ei se nukahtanut, ei.

Päivä ja harmaa valo tuli lopulta. Oho, siellä on aamu, sanoi isompi kymmenen aikaan. Oho.