2v-5kk-13pv & 6vko-6pv

Night of horror takana. Tai no, onhan niitä tietenkin kamalampiakin ollut, mutta ollaan nyt dramaattisia. 

Sain pienemmän unille puolilta öin. Puoli kaksi heräsi isompi parkumaan ja siinä samalla pienempi. Isomman syytä en tiedä, luultavasti näki pahaa unta (sille on alkanut tulla tavaksi puhua unissaan). Pienempi nyt muuten vaan elää ihan omissa rytmeissään. Puoli kahdesta johonkin puoli seiskaan lapset parkui ja heräili vuorotellen, enemmän nyt toi pienempi (heräili, ei niinkään parkunut), jonka virkeimmät hereilläoloajat sijottui tällä kertaa keskelle yötä. Nukuin jossain vajaan vartin pätkissä, valvoen aina välillä sen puolisen tuntia tms. Sinne aamuun asti.

Ja näin mä uniakin: mies oli laskenut pienemmän käsistään liukumäen ylätasanteelle. Lähdin kauhuissani hakemaan pikkusta, kun se kierähti alas (tietenkin) juuri ennen kuin sain kiinni (tietenkin, tämä alkaa olla jo toistuva teema) niska edellä maahan. Tästä siirryttiin meidän Espoo-kotiin, jossa vietettiin meidän läksiäisiä ja talo oli täynnä ihmisiä, joista tunnettiin vain puolet. 

Jossain vaiheessa havahduin siihen, etten tiennyt missä isompi on ja oli jo myöhä ilta. Huutokysyin mieheltä paniikissa missä isompi missä isompi, johon mies vastasi rauhalliseen tapaansa, että kaukana, tuolla bussi 27:n reitin varrella. Entistä kauhistuneempana yritin, että onko sulla edes itkari - ja olihan sillä. Ja siitä oli just akku loppumassa ja sieltä kuului itkua. Juokse juokse, itkin miehelle, nyt äkkiä hakemaan isompi tänne.

Puoli seiskan aikaan alkoi isompi taas parkua. Todella kovaa. Todella pitkään. Yritettiin lohduttaa, saada selville mikä itkettää, mitä voitaisiin tehdä, siliteltiin, halittiin ja yritettiin saada unille - turhaan. Nikottelun seasta kuului pätkiä en jakka enää nukkua ja haaluan vain leikkiä. Lopulta myös sivuhuomautuksena se oikea syy: oli nälkä. Just.

Parin pussisoseen ja banaanin jälkeen iloinen isompi makoili hetken vielä sängyllä ja nousi ylös. Tulepat äiti leikkimään minun kanttani! Tehlään myylille jätkikikka! Onneksi mies pelasti väsyneen äidin.

Ens yöksi varaan buffetin sängyn viereen ja lapsen avatessa suunsa (kun kuitenkin) tökkään sinne ensimmäiseksi aamiaissämpylän paistetulla kananmunalla ja juustolla ja annan kupin kahvia käteen. Jos vaikka selvittäisiin vähän hiljasemmalla aamukonsertilla. 

Toivottavasti tää yö sujuu hyvin. Huomenna olis ilonen koitos, lähdetään Suomeen pariksi päiväksi. Minä ja tytöt. Apua. Periaatteessa tässä on käynyt vähän kuten toivoinkin: oon ehtinyt sen verran liikkua (dösissäkin) yksin lasten kanssa, että toiveikkaasti ajattelen selviäväni jotenkin (kun kerran se miehen veljenvaimokin KOLMEN pienen lapsen kanssa). Toisaalta muistelen reissua tänne ja niitä hetkiä kun ajattelin, etten IKINÄ selviäisi kenttähommista yksin lasten kanssa. Uh.

Tässä tulee kyllä venyttyä suuntaan jos toiseenkin tässä elämässä. Wish me luck.