Selvittiin Lontooseen, mutta vannoin kyllä taas, etten enää koskaan lennä. Ensin oli minor technical difficulty, sitten huono sää. Yli tunti odotusta paikoillaan seisovassa koneessa ja todella heiluva ja tärisevä laskeutuminen Lontooseen. Ah, Heathrow. It's always like that, coming from you direction. Better get used to it, heilautti kättään mies yläkerran naapurista. Varmaan tietää mistä puhuu, BA:n pilotti kuitenkin.
Huomenna olis jouluaatto. Me ollaan valmistauduttu jouluun henkäisemällä aina välillä sellanen paniikinsekainen 'meillä ei oo vieläkään lahjoja kellekään' -loitsu ja toivottu että lahjat vain mystisesti ilmestyy tyhjästä. Ja ilmestyihän ne! Tosin ne olikin kaikki meille, eikä ykskään meiltä. Damn.
Oon myös kattellut silleen myötäonnellisena ihmisten piparkakkutalo-instakuvia (ja hajonnut totaalisesti Sadun taloon), kustomoituja joulukortteja, kodin joulukoristuskuvia (mistä ihmisillä on aikaa?! Ja mä en edes ole töissä!) ja salaa ravistellut harteiltani syyllisyyttä todellisuuden ja toivekuva-minän välisestä kuilusta (kirotun korrektit britit eivät yhtään helpota: meidän naapuriperhe oli hommannut tytöille joululahjat. Siis naapuri! MORRO. I don't stand a chance täällä...).
Toivoisin siis tietty olevani se äiti, jolla on lahjat mietittynä, hankittuna ja paketoituna jo kauan ennen joulua. Kotona tyylikäs, kaunis joulukoristelu valoineen, virheetön kuusi ja jatkuva piparin ja glögin tuoksu. Joulukortit on tehty tietty ammattikuvaajan kanssa ja kortteihin kirjotettu nokkela, mutta lämminhenkinen kuvaus meidän kuluneesta vuodesta. Elämä täynnä ihania joulusia hetkiä, kun askarrellaan lasten kanssa, syödään joulutorttuja (tietty alusta alkaen tehty itse) ja kuunnellaan rauhaisaa (tai ilosaa, riippuen hetkestä) joulumusaa lasten kanssa kynttilänvalossa. Ja näitä hetkiä sitten dokumentoidaan muiden inspiraatioksi Instaan. Ja aattona tietty lapset sulosissa tonttupuvuissa, upea joulukattaus ja iloa, riemua ja jännitystä aamusta iltaan.
Todellisuudessa mä olen edelleenkin pikkutyttö, joka haluaisi tulla valmiiseen pöytään, kääriytyä (iso)vanhempien valmistamaan jouluun. Ja kaipaan järjettömästi sitä lapsuuden jännitystä joulun alla. Miten kihelmöi, kun joulukalenterin luukut väheni ja aatto alkoi olla käsillä. Ja se aattoaamu, vitsi mikä tunne sillon joskus oli! Ja sehän se, tota mun toivekuvaa meidän aatot sillon aikoinaan oli. Edellinen (ja sitä edellinen) sukupolvi osasi tän homman.
Ja tietty haluisin antaa lapsille sitä samaa tunnetta ja ehkä just siksi tää oma saamattomuus tuntuu niin tylsältä. Onneks isompikin on vielä pieni ja ehkä ei muista tätä(kään) joulua ja jos vaikka ens vuonna saatais tehtyä parempi joulu. Tai jos ens vuonna oltaisiin taas vaikka miehen vanhempien luona ja lapset saisi Oikean Joulun. Ehkä jonain jouluna mä vielä valmistan ihanan joulun omille lapsenlapsilleni.
Näin joulun alla on kanssa hyvä muiden tapaan muistella mennyttä vuotta. Tää on ollut hands down mun elämäni raskain vuosi.
Tammikuussa vietin synttäreitäni mahataudissa. Maamo muutti meille asumaan. Siskolta leikattiin korvahermokasvain.
Helmikuussa kerroin sairaalassa olevalle maamolle olevani raskaana ja toivoin, että se antaisi voimia taisteluun.
Maaliskuussa lastenhoitotypyltä meni olkapää ja tuli pitkä sairis. Se tunne, kun pitäisi aamulla lähteä duuniin, mutta lapsella ei ole hoitajaa. Ja kuumeinen mutsikin pitäisi ehtiä viedä sairaalaan.
Huhtikuussa maamo muutti takasin Kanarialle. Me jatkettiin painiskelua lastenhoito-ongelmien kanssa.
Toukokuussa vappupäivä itkettiin poisnukkunutta pupua ja haudattiin kylmä nyytti saaren kiviseen maahan. Kaks viikkoa myöhemmin katsoin Skypen kautta kuvaa nukkuvasta mutsista, vain joitain tunteja ennen menehtymistä. Vajaan parin viikon päästä olin Kanarialla tyhjentämässä mutsin kämppää.
Kesäkuussa tuli vahvistus, että edessä olisi muutto Lontooseen. Alettiin järjestellä asioita. Säädin perunkirjotuksen kanssa. Yritin saada työasioita järjestykseen tulevaa lomaa ajatellen.
Heinäkuussa mies lähti Kaliforniaan ja mä jäin kolmeksi viikoksi yksin isomman kanssa. Kunnes pakattiin kamppeet ja lennettiin 11h meren ja maan yli.
Elokuussa palattiin Suomeen. Säädin perunkirjotuksen kanssa. Vietettiin pari lyhyttä viikkoa yhteistä aikaa.
Syyskuussa mies lähti heti alkajaisiksi Lontooseen. Minä perässä muutamaksi päiväksi. Löydettiin kämppä. Mä palasin Suomeen. Alkoi viiden viikon yksinhuoltajuus.
Lokakuussa syntyi pienempi. Näin jälkikäteen mietittynä suorastaan holahti maailmaan, niin nopeasti se synnytys sujui.
Marraskuussa pakattiin kamppeet ja muutettiin loppuperhekin Lontooseen.
Joulukuussa ollaan tässä. Tehtiin paperista meille joulukuusi. Isompi sairasti ensimmäsen kurkunpään- ja korvatulehduksensa.
Ehkä vuodesta 2015 tulee vähän kevyempi.
Ja tässä se paperikuusi. Ihan ite isomman avustuksella tehtiin.
on tää ollut melkoinen vuosi itse kullekin. juuri tässä pohdiskelin omaa vuosikatsaustani ennen kuin tulin lukemaan tätä. onneksi kaiken raskaan sekaan mahtuu myös hyviä asioita ja onnenhippuja niin teille kuin meillekin. äläkä sure - joulu tulla jollottaa teki jotain sen eteen tai ei, ja lapset oppivat kyllä kihelmöimään jännityksestä ilman meidän vanhempien jouluhässäkkääkin. muistatko sen joulun, kun olit meillä ja me kaikki aikuiset sipattiin lahjojen jaon jälkeen, lasten jäädessä leikkimään uusilla leluillaan kuusen juurelle? joulu se oli silloinkin, vaikka minä ja ex oltiin kovassa kuumeessa.
ReplyDeleteJoo, muistanhan mä. Toivotaan, että jouluntaikaa tulee tosiaan lapsille muualtakin kuin vaan kotoa. Meille on kyllä jätetty aikamoiset standardit - niin hyvässä kuin pahassakin kun muistelee meidän lapsuuden aattoja... :-)
ReplyDelete