Isommalle nousi eilen ihan järkkykuume. Kuumemittari tietenkin Lontoossa, mutta noin niinkuin käsifiiliksellä ja poskien punotusta katsellen. Sen verran kotoa käytiin ulkona, että haettiin apteekista kuumemittari ja kaupasta ranskiksia. Kotona tunnustelin, että kyllä se kuume on selkeästi laskenu aamusta ja sitten mittasin (ihanalla mittarilla, joka antaa tuloksen kymmenessä sekunnissa). 39,4. Että morro.
Olin sentään päivällä onnistunut saamaan sekä lapset, että itteni päiväunille. Ensin pienemmälle sylihyssytys ja sänkyyn. Sitten isomman jahtaaminen kiinni, sylihyssytys ('ei tarvi nukkua jos ei nukuta, mutta mä vähän laulan ja sylittelen sua hetken..' Puoltoista kertaa aakkoslaulu, ja tyyppi raottaa vielä toista silmäänsä kaks milliä sanoakseen 'en jakka nukkua, minua ei vätytä') ja sänkyyn. Ja tässä vaiheessa voi itsekin kaatua sänkyyn. Paitsi jos pienempi herää samalla hetkellä ja se pitää hyssyttää vielä toiseen kertaan.
Anyway. Mä vähän lepään tässä, totesi isompi illalla kesken palapelin rakentamisen. Jep, näitä sanoja ei kuule terveenä. Toimitin molemmat lapset pikaisesti sänkyyn (tällä kertaa se meni kuten sen aina toivoisi menevän: hiljaisesti, helposti ja nopeasti) ja sovittiin miehen kanssa, että lähtee seuraavana päivänä tänne.
Varasin ajan lekuriin aamuksi. Valvoin puoltoista tuntia hymyillen pienemmän kanssa. Silittelin ja hyssyttelin isomman uneen, josta se reppana säpsähti hereille lihasnytkäykseen pari kertaa putkeen ja alkoi pelätä nukahtamista. Nukahti kuitenkin ja näki unipälätyksensä perusteella unia palapeleistä (mihin TÄMÄ laitetaan? Mihin tämä menee? Entä mihin tämä menee?) Ja lopulta armollisesti nukahdin itsekin.
Aamulla hyvien yöunien jälkeen ei kuumetta ja mietin jo, että ostiko mies sittenkin turhaan ne liput. Mentiin kuitenkin sinne lääkäriin, joka kuunteli, katsoi ja testasi. Saatiin uusi diagnoosi: korvatulehdus vasemmassa ja alkava oikeassa. Hengitys oli kuitenkin jo parempi. Ei asiaa lentokoneeseen ennen maanantaita. Antibiootti. Särkylääkettä. Nenäsuihketta. Närästyslääkettä (koska antibiootti). Ja kyllä se kuume näin illasta taas kohosi yli kolmeysin.
No, näin pitkälle selvittiin ennen ensimmäistä korvatulehdusta (ja kurkunpääntulehdusta). Enää silmätulehdus ja tässä voiskin huutaa jo bingo!
Onneksi mies tulee. Pakko myöntää, että vähän on ollu väsyneitä ja raskaita nää päivät. Välillä on vaikeeta olla empaattinen ja muistaa, että toinen on kipeenä. Kun kuitenkin vaikuttaa energiatasoltaan normaalilta, mutta kiukuttelee, vaatii ja valittaa normaalia enemmän. Kaipaan mun ihanaa aurinkoa, jonka versio itkupotkuraivareista on lattialla äksänä kikattaminen! No, se sieltä taas tulee kun on sen aika.
Sitten mun piti vielä sanoa tästä pienemmästä. Hauskasti Lähis juuri kirjoitteli miten paljon helpompaa on olla erossa tokasta kuin ekasta vauva-aikana. Mulla on taas hyvin eri kokemus. Pisin mitä oon ollut pienemmästä so far erossa on se tunti, kun käytiin keskiviikkona isomman kanssa lekurissa. Pienempi nukkui koko sen ajan, mä olin tietty varma, että se huutaa ja itkee siellä pää punasena (tottakai, koska mä oon poissa!). Isompi oli ollut viisviikkosena jo koko illan hoidossa, kun meillä oli bändin keikka. Nyt ei tulis mieleenkään.
Merkittävin syy tähän on tietty täysimetys ja mun pumppauslaiskuus. Isompi sai vauva-aikana alusta asti korviketta (ja myöhemmin pumpattua maitoa) rintamaidon ohella ja oli ihan tottunut sekakäyttäjä ja välineistökin tuttua. Tämä pienempi ei oo vielä koskaan saanut tuttipulloa ja en oo vielä kauhean luottavainen syöttöväleihin. Joskus nälkä yllättää yllättävässä hetkessä.
Oon kuitenkin (laiskuuskynnys viimein ylitetty!) alottanut irtautumisprosessin ja ensimmäinen desi maitoa on Lontoon pakkasessa. Koska haluan lenkille. Ja joogaan. Ja salille. Ja Ihan Vain Ulos Yksin. Sitten kun desejä on useampi ja pumppaus on taas iloinen osa arkea, niin päästään tutustuttamaan pienempi tuttipulloon. That should be fun.
Olin sentään päivällä onnistunut saamaan sekä lapset, että itteni päiväunille. Ensin pienemmälle sylihyssytys ja sänkyyn. Sitten isomman jahtaaminen kiinni, sylihyssytys ('ei tarvi nukkua jos ei nukuta, mutta mä vähän laulan ja sylittelen sua hetken..' Puoltoista kertaa aakkoslaulu, ja tyyppi raottaa vielä toista silmäänsä kaks milliä sanoakseen 'en jakka nukkua, minua ei vätytä') ja sänkyyn. Ja tässä vaiheessa voi itsekin kaatua sänkyyn. Paitsi jos pienempi herää samalla hetkellä ja se pitää hyssyttää vielä toiseen kertaan.
Anyway. Mä vähän lepään tässä, totesi isompi illalla kesken palapelin rakentamisen. Jep, näitä sanoja ei kuule terveenä. Toimitin molemmat lapset pikaisesti sänkyyn (tällä kertaa se meni kuten sen aina toivoisi menevän: hiljaisesti, helposti ja nopeasti) ja sovittiin miehen kanssa, että lähtee seuraavana päivänä tänne.
Varasin ajan lekuriin aamuksi. Valvoin puoltoista tuntia hymyillen pienemmän kanssa. Silittelin ja hyssyttelin isomman uneen, josta se reppana säpsähti hereille lihasnytkäykseen pari kertaa putkeen ja alkoi pelätä nukahtamista. Nukahti kuitenkin ja näki unipälätyksensä perusteella unia palapeleistä (mihin TÄMÄ laitetaan? Mihin tämä menee? Entä mihin tämä menee?) Ja lopulta armollisesti nukahdin itsekin.
Aamulla hyvien yöunien jälkeen ei kuumetta ja mietin jo, että ostiko mies sittenkin turhaan ne liput. Mentiin kuitenkin sinne lääkäriin, joka kuunteli, katsoi ja testasi. Saatiin uusi diagnoosi: korvatulehdus vasemmassa ja alkava oikeassa. Hengitys oli kuitenkin jo parempi. Ei asiaa lentokoneeseen ennen maanantaita. Antibiootti. Särkylääkettä. Nenäsuihketta. Närästyslääkettä (koska antibiootti). Ja kyllä se kuume näin illasta taas kohosi yli kolmeysin.
No, näin pitkälle selvittiin ennen ensimmäistä korvatulehdusta (ja kurkunpääntulehdusta). Enää silmätulehdus ja tässä voiskin huutaa jo bingo!
Onneksi mies tulee. Pakko myöntää, että vähän on ollu väsyneitä ja raskaita nää päivät. Välillä on vaikeeta olla empaattinen ja muistaa, että toinen on kipeenä. Kun kuitenkin vaikuttaa energiatasoltaan normaalilta, mutta kiukuttelee, vaatii ja valittaa normaalia enemmän. Kaipaan mun ihanaa aurinkoa, jonka versio itkupotkuraivareista on lattialla äksänä kikattaminen! No, se sieltä taas tulee kun on sen aika.
Sitten mun piti vielä sanoa tästä pienemmästä. Hauskasti Lähis juuri kirjoitteli miten paljon helpompaa on olla erossa tokasta kuin ekasta vauva-aikana. Mulla on taas hyvin eri kokemus. Pisin mitä oon ollut pienemmästä so far erossa on se tunti, kun käytiin keskiviikkona isomman kanssa lekurissa. Pienempi nukkui koko sen ajan, mä olin tietty varma, että se huutaa ja itkee siellä pää punasena (tottakai, koska mä oon poissa!). Isompi oli ollut viisviikkosena jo koko illan hoidossa, kun meillä oli bändin keikka. Nyt ei tulis mieleenkään.
Merkittävin syy tähän on tietty täysimetys ja mun pumppauslaiskuus. Isompi sai vauva-aikana alusta asti korviketta (ja myöhemmin pumpattua maitoa) rintamaidon ohella ja oli ihan tottunut sekakäyttäjä ja välineistökin tuttua. Tämä pienempi ei oo vielä koskaan saanut tuttipulloa ja en oo vielä kauhean luottavainen syöttöväleihin. Joskus nälkä yllättää yllättävässä hetkessä.
Oon kuitenkin (laiskuuskynnys viimein ylitetty!) alottanut irtautumisprosessin ja ensimmäinen desi maitoa on Lontoon pakkasessa. Koska haluan lenkille. Ja joogaan. Ja salille. Ja Ihan Vain Ulos Yksin. Sitten kun desejä on useampi ja pumppaus on taas iloinen osa arkea, niin päästään tutustuttamaan pienempi tuttipulloon. That should be fun.
No comments:
Post a Comment