Pienempi on reilu puoltoista vuotta. Se on alkanut sanoa paljon sanapareja ja saattaa toistella tietyn aihepiirin sanoja monta kertaa, koska ne on jääny selkeästi mietityttämään. Isompi. Hakee. Piikkuul. (preschool). Niin rakas, mennään hakemaan isompi preschoolista. Pienempi. Paketti. Käteen. Iti. Hakee. Potti. Niin kulta, kävitte isin kanssa hakemassa postilokeroilta paketin, jonka toit omissa käsissäs kotiin.
Pienempi on kasvanu huikeesti. Sen lisäksi, että se on (isomman tapaan) kuronut pituutta kiinni, se on kanssa ottanut jättimäisiä henkisiä harppauksia. Ollaan hyvin vahvassa ITTE ITTE vaiheessa ja tilannehan on siis se, että usein on liian vaikeeta itte itte, mutta auttaa ei saa. Niinpä pienempi parkuu kun ei onnistu ja karjuu itte itte ja sohii vaan mun käsiä pois jos koitan vähänkään jeesiä. Meillä kestää välillä aamupukemiset melko kauan... Ja tämähän siis kurottuu siihen asti, että joskus ainoa tapa, jolla pienempi suostui syömään kiiviä oli se, että sai ensin itse leikata veitsellä lohkon itselleen.
Vaipan vaihtaminen on usein hankalaa. On joko itte itte tai sitten ei ollenkaan. Paitsi jos mies on kotona, isi kyllä saa vaihtaa vaipan (kiitti.). Turvaistuimeen täytyy saada kiivetä itte itte, paitsi että usein matka harhautuu ja tulee kova protesti, jos äiti vähän ohjaa etupenkiltä takaisin oman istuimen suuntaan. Ja kun pienempi on saatu vihdoin istumaan ja turvavyöt kiinni (ITTE ITTE), niin sittenhän sitä ei saa sieltä enää ulos. Avaan vyöt (paitsi että itte itte) ja sitten se sulkee ne (saa itse ylimmän soljen kiinni) ja isompi kyllästyy odottamaan ja mä käyn taistelua vöiden avaamisesta ja pienemmän kiskomisesta ulos autosta. Että sitten puistoilun jälkeen voidaan alottaa taas uusi matsi.
Jotenkaan mä en muista isomman ikinä menneen läpi mitään kauhean vahvaa itte-vaihetta??
On aivan hellyyttävän kiinnostunut vauvoista ja vauvanukeista. Alunperin isommalle ostamani vauva on nyt syrjäyttänyt unilehmän, vaikka siinä nukessa on kovia muovisia osia ja sen haalari on rikki ja sen korva on puoliksi pupunsyömä. Nukke tulee mukaan, nukke pitää laittaa nukkumaan omiin rattaisiinsa, paitsi että nukke pitää myös saada kainaloon nukkumaanmennessä. Nukke on vauva. Nukke on ihana. Nukke on tärkeä. Nukelle pitäisi keksiä nimi.
Isompi ei ole koskaan ollut kiinnostunut nukeista. Tai vauvoista. Lähin mihin tässä päästään on myyrä, jonka se välillä tunkee kurpitsakoriin unille. Okei, välillä se ottaa matsia myös pienemmän kanssa siitä, meneekö nukenrattaisiin myyrä vai nukke, mutta mä luulen tän johtuvan vain pienemmän kiinnostuksesta rattaita kohtaan.
Pienemmän sanavarastoon on rantautunut 'kato' ja se kuuluu noin viisisataa kertaa päivässä. Plus toinen viisisataa isomman suusta. Totta puhuen meidän kodin ilmatila on oikeastaan sumuinen kaikista 'kato' -huudahduksista. Okei, siis onhan se hienoa, että pienempi on oppinut menemään pääseisontaan sohvaa vasten (se keskivartalohallinta!) ja hyppää korkeelta kokolattiamatolle alas (tosin totee aina perään: sattuu!). Mutta siis kato kato kato kato kato! Myös kato kun jalka heiluu! Kato kun seison! Kato kun kävelen! Kato kun mä katon! Kato!
Pienempi kuljettaa ruoan jälkeen (tai siis yrittää isomman perässä) astiansa keittiöön ja sanoo 'kiitos', kun sille antaa pastillin. Niin ja oppi juuri kanssa sanomaan pastilli! Aikasemmin se taisi olla vaan 'pattiii, pattii!'.
Suuhun on tulossa vikat, isot kulmurit - varsinkin ne yläversiot on just puhkeemassa. Pienempi sanoo autchii (kuten meillä kutsutaan pipejä) ja kaivaa sormillaan hampaitaan. Haluaa myös itse valita vaatteitaan - eli päälle laitetaan mekko. Ja leggareiksi valitaan pinkit (voi kyllä, nyt jo). On yksi niistä, joilla kengät on 80% todennäkösyydellä oikeissa jaloissa (vaikka en mitenkään usko, että se osaisi vielä itse erottaa), kun isommalla se on päinvastoin, mikä on vähän kummallista, kun luulisi sen olevan aika fifty-fifty.
Mä olin tänään pesemässä hiuksia, kun pienempi olisi hirveästi tahtonut tulla kanssa kylppäriin. Ja reppana käytti kaikki osaamansa sanat saadakseen viestin perille: Ovi!! Avaa! Auki! KOPKOPKOPKOP! Huutelin sille oven läpi lohdutusta, mutta onhan se nyt aika liikuttavaa. KOPKOPKOP! Jäi epäselväksi mitä asiaa pienemmällä oli, mutta voi olla, että se olisi halunnut (kuten muutamia kertoja aiemminkin) vaan kertoa olevansa valmis menemään preschooliin: Pienempi. Piikkuul! Pienempi piikkuul!
Pienempi on ihan mahtava tyyppi. Mutta mä vähän epäilen, että sille tulee vähän raffimmat lähivuodet kuin isommalla.
 |
| Pienempi. |
No comments:
Post a Comment