Thursday, August 18, 2016

4v-1kk-18pv & 1v-9kk-22pv

Torstai.

Kuten tavallista, pienemmän uni on alkanut muuttua aamuyön tunteina vähän levottomaksi. Ei ei, itte ITTE! Otan! Kiukkusia huudahduksia unesta, kääntyilyä, levottomuutta ja lopulta herääminen. Nousee istumaan ja katsoo mun vierellä nukkuvaa isompaa. Isompi. Nukkuu. Koitan hyssytellä, ettei herätetä. Mies kurkkaa ovenraosta ja vilkuttaa kiireiset heipat. Kello puol kaheksan. Dösä menee jo.

Iti lähti töihin, pienempi toteaa ja isompikin alkaa heräillä. Valutaan kylppäriin hoitamaan aamutoimia. Kokemuksesta tiedän, että nää vaipat pois ja hampaiden harjaukset on vaan puskettava kiireellä läpi, koska kohta iskee isommalle aivan järisyttävä nälkäkiukku. Masu pipi, isompi sanoo tavan vuoksi. Me kaikki tiedetään, että se tarkottaa nälkää. Vaatteita päälle ja keittiöön ruokailemaan. Vilkasen kelloa ja huokasen. Me ei ikinä päästä kotoa ulos ennen ysiä.

Pienempi menee preschooliin. Laitetaan itsemme lähtökuntoon ja avaan oven. Ulkona on raikas ilma, huppari on ihan hyvä olla päällä. Tännekin on alkanut tulla pilvisiä aamuja. Ollaan menossa kohti syksyä. Pienempi, preschooliin, pienempi ehdottaa uudestaan ja kerron taas, että vain isompi menee precshooliin, pienemmän täyty vielä vähän kasvaa.

Ajellaan kevyessä aamuruuhkassa. Puhutaan emmantia, isompi ehdottaa ja jatkaa huudahduksella oh no! The sky is all black! Voi ei, huudahdan takaisin, TAASKO meidän takana purkautuu tulivuori ja dinosauruksetkin juoksee meitä kohti? Täytyy ajaa TOSI LUJAA! Pienempi komppaa: puhutaan emmantia!

Kirjaan isomman sisään, pienempi vaeltelee samantien leikkimään. Isompi alkaa koota palapeliä ja mä moikkaan hoitajat. Haen edellisenä päivänä preschooliin unohtuneen hyppynarun, jonka puuttumista isompi suri kovaan ääneen edellisenä päivänä varmaan puol tuntia. Ehkä enemmän. Se on näitä lapsen maailman juttuja, tämän hetken ykköslelu (myyrää ei lasketa tähän mukaan) on toi viime kesänä Prismasta ostamani hyppynaru, josta on kahvat poistettu (koska ne alkoi irtoilla). Enkä nyt enää ihmettele, kun isompi selitti: sillä voi pelastaa ja vetää ja onkia ja kiivetä ja mennä vaikka avaruuteen!

Alan tehdä lähtöä, isompi muuttuu levottomaksi ja tarrautuu kiinni. Älä mene. Jää vielä. Lomalta palaaminen on vähän vaikeeta, musta tuntuu että ollaan vieläkin jotenkin vähän off, vaikka palattiin jo puoltoista viikkoa sitten. Vaikka periaatteessa päivärytmi on ihan normaali, niin väsyttää kummallisiin aikoihin päivästä ja nälkäkin on jotenkin hassusti. 

Otan isomman syliin ja kysyn mitä se haluaisi leikkiä. Ei mitään, ellen tule mukaan. Huokaan ja silitän isompaa. Olin jättänyt sen edellisenä päivänä itkemään lähtiessäni ja mulla oli ollut kurja olo koko päivän, vaikka se oli ollut hakiessa ihan ok. Tänään päätin toisin. Kaikki aina sanoo, että nopeat heipat vaan ja lapsi vaikka itkevänä hoitajien syliin. Mutta entä jos se ei ole tavallista, että lapsi itkee? Että entä jos se vaan just nyt tarvitsee enemmän turvaa kuin tavallisesti.

Istutaan isomman kanssa sylikkäin ulkona katsomassa muiden lasten leikkiä. Kuluu minuutteja, kymmenen, kaksikymmentä. Hoitajat katsovat edelleen ystävällisesti, pienempi tekee hiekkakakkuja. Ohjaan lapsen lopulta viltille, johon on levitetty työmaaleluja, traktoreita ja liikennetolppia. Halaaminen on tehnyt tehtävänsä, isompi on valmis jäämään. Nappaan protestoivan pienemmän mukaani ja ajellaan kotiin. 

Siivoillaan vähän, haetaan uima-altaan vierestä pakettiautomaatista pari Amazonilta tullutta pakettia (aurinkolasit lapsille ja uudet, kokoa isommat kengät pienemmälle) ja käydään vessassa (pienempi päätti lopettaa vaippojen käytön viime perjantaina). Alan valmistaa lounasta: täysjyväpastaa ja valkoisia papuja soseena (hitti meidän perheessä). Syödään, puhutaan siitä miten isompi jäi preschooliin ja miten mennään kohta hakemaan se. 

Ja sitten pakkaudutaankin taas autoon. Pienempi nukahtaa päikkäreilleen matkalla hakemaan isompaa. Isompi leikkii nukkuvaa pihalla mun tullessa. Luultavasti oikeastikin väsynyt. Puhuu, että haluaisi nukkua autossa päikkärit, mutta uni ei kuitenkaan lopulta tule. Mennään kotiin ja pienempikin herää kun parkkeeraan auton. Naapurin iso kultainennoutaja haukahtaa pari kertaa kumeasti oven läpi kun tullaan kotiin. Harley haukkuu, pienempi kertoo.

Mennään lastenhuoneeseen leikkimään. Rakennetaan kaikista palikoista jättimäinen rakennelma isomman kanssa, pienempi kiipeilee kirjahyllyyn ja pudottaa herätyskellon mun päähän. Facebook viesti kaverilta: nähdäänkö nyt iltapäivällä? Vastaan joo! Ja lähetän kuvan meidän tornista, yks homma pitäisi hoitaa ensin loppuun.

Syödään vielä snäkki ennen lähtöä. Isompi supernälkäinen, syö pussisoseen, banaanin, kasan hapankorppuja, puolikkaan avokadon ja lähes kokonaisen omenan. Kello on tosi paljon, en ollut varannut välipalaan näin paljoa aikaa. Taas se kaveri joutuu odottamaan. Hävettää.

Puistossa isompaa vähän ujostuttaa, koska tämäkin rutiini ja tuttuus on unohtunut. Vaikka nähtiin jo tiistaina, pitää silti hetken muistella mitä sen leikkikaverin kanssa nyt leikittiinkään. Onneksi mukana on The Naru. Sillä voi leikkiä mitä vaan. Nopeesti, sido tää tähän keppiin, tuolla on fire! Kielten sekavuus naurattaa vielä, mutta kohta ne siirtyy pelkkään englantiin keskenään, huokaillaan.

Aika menee puistossa nopeesti. Päivällisaikaan katson kelloa ja huomaan, että pitäisi lähteä. Lapset haluaisi jäädä puistoon, eikä isommalla ole (yllättäen) kovinkaan nälkä. Ajellaan kotiin, teen pikaruokaa (ja isomman toiveesta), couscousta. Astioita korjatessa näen kaksi naapuriäitiä lapsineen juttelemassa ihan meidän piha'parvekkeen' (maan tasalla oleva karsina) ulkopuolella. Liityn joukkoon vaihtamaan kuulumisia ja lapset kiipeilee osallistumaan. 

Mies tulee kotiin kaikessa hiljaisuudessa, kello on varttia yli kuus. Oli ruuhka, meni hiukan tavallista pidempään. Kirotaan, kun astianpesukone ei ole taaskaan saanut astioita puhtaaksi. Leikin vielä vähän aikaa lasten kanssa ja annan miehen hoitaa pyykkejä. Kukin mitä tarvitsee. Alotetaan iltatoimet. Koti siistiksi ja iltapalajugurttia lapsille.

Kello on yheksän kun viimein isompikin on saanu unesta kiinni. Mies vilkasee kelloa, jos jaksetaan valvoa vielä tunti, niin voitaisiin soittaa Nordeaan ja hoitaa pari juttua. Mun tekisi mieli syödä jätskiä ja katsoa telkkaria.



Vaikea kävellä ohi kokeilematta vähän varpailla. Ja sormilla.


9 comments:

  1. Arki <3 Terkkuja täältä meidän tohinan keskeltä!

    ReplyDelete
  2. Mäkin tulin kommentoimaan että ARKI!
    Ihanaa lukea siitä tuollaisenaan. :)

    ReplyDelete
    Replies
    1. Ja näitä tulee vielä lisää!

      Delete
  3. Ettehän te enää oo jetlagin kourissa? Aurinkoista syksyä :)

    ReplyDelete
    Replies
    1. No jos sellasta perus lapsi-arki-jetlagia, jossa ei malteta mennä riittävän ajoissa nukkumaan koska Oma Aika ja Omat Tärkeät Asiat, niin eiköhän me olla jo palauduttu ;)

      Delete
    2. lapsi-arki-jetlag on muuten mahtava ilmaisu tälle olotilalle :'D

      Delete
  4. Mitä kuuluu? Toivottovasti hyvää :)

    ReplyDelete
    Replies
    1. Voi kiitos hyvää ja kiitos kommentista, joka potkaisi taas blogin äärelle :) <3

      Delete