4v-1kk-9pv & 1v-9kk-13pv

Tuntuu että on yö, vaikka kello on kaksi iltapäivällä. Toisaalta, tää päivä alkoi jo kakstoista tuntia sitten. Ollaan siis takasin Kaliforniassa. Maanantaina lähti kone, johon en oikeasti ollut oikein valmis nousemaan, mutta nousin silti, koska turvakaukalon, rattaiden, lasten reppujen ja käsimatkalaukun, omien käsimatkatavaroiden ja nukkuvien lapsien raahaaminen lentokoneesta ulos oli riittävän hankalaa kaksin ja mahdotonta yksin.

Kaks ja puol viikkoa hujahti hetkessä. Se voi olla, että siihen syynä minuuttiaikataulutettu 'loma' (ehtisköhän vielä neljännen kaveritapaamisen huomiselle?) ja se, että kaks ja puol viikkoa on oikeastaan tosi lyhyt aika. Mutta koska jenkkien lomat. Ei kukaan (kuulemma) ole kolmea viikkoa putkeen lomalla (ellei ole vaihtamassa työpaikkaa tai saamassa potkuja. Tai sairastunut syöpään.). Toisaalta, varsinkin täällä Kaliforniassa on kesä myös muulloin kuin heinäkuussa.

Ja let me tell you, aktiviteettia oli sen verran runsaasti, että läppäriä ei ehtinyt oikeastaan edes avata, saati blogia kirjottaa. Iltasin palattiin myöhään millon mistäkin, lapset siirrettiin autosta nukkuvina sänkyyn, jonne mekin sitten perässä - joskus saunan kautta. Olin mä aloittanut postauksen siitä miten luvattoman -- ei, vaan luvallisen, naurettavan, railakkaan onnellinen olo oli tulla kotiin, syödä sitä ruisleipää ja karjalanpiirakkaa ja punajuurisalaattia. Mutta en mä koskaan saanut sitä postattua, koska kuten aina, pienempi heräsi kun yritin etsiä kuvaa postaukseen ja sitten se jäi.

Eikä siis ihme! Kaikki haluttiin nähdä ja kaikki haluttiin tehdä! Oltiin saaressa, oltiin meidän mökillä ja oltiin serkkujen mökillä. Oltiin häissä, käytiin Lintsillä, pelailin laneilla, valvoin aamuviiteen opiskelukavereiden 10v juhlassa, parkourasin. Nähtiin niin paljon kavereita ja sukulaisia kuin vain ehdittiin. Leikkasin hiukset lyhyiksi (no, suhteellisen). Tyhjensin isoäidin kuolinpesää, leikittiin naapureiden kanssa, tavattiin Lontoo-ystävää, täytettiin etupihan kahluuallas, kutsuttiin ihmisiä kylään, mentiin ihmisille kylään. Pidettiin avoimien ovien päivä, jollon kaikki kynnellekykenevät saivat tulla kyläilemään (isompi alkoi olla aika kypsänä - TAAS vieraita?! TAAS kyläilemään?! En jaksa enää!). Myytiin koti.

Isompi kalasti (sai kalaa!), ui järvessä ja meressä, söi jättimäisen jätskin Lintsillä, ei pelännyt enää ärsyttävästi uikuttavaa ja hyppelevää pupulelua, kikatti jännittyneesti, kun vaari heitteli liian pieniä rapuja takasin järveen ja näki tosi paljon junia (junasillalta lähellä Tokoin rantaa). Pienempi kiehnäsi mummun sylissä kuin kissa, nukkui ensimmäistä kertaa yön ilman äitiä (isin kanssa), oppi tosi monta uutta sanaa, söi leipäjuustoa, viiliä ja mustikkapiirakkaa, nukkui kahdesti venematkan saareen ja heitteli vuorostaan kiviä laiturilta veteen.

Viimesenä päivänä, kyläiltyämme kummilapsiperheen luona, lounastettuani ystävän kanssa, tyhjennettyä sitä kuolinpesää ja osteltuani tärkeät suomiasiat mukaan (Fiskarsin kynsisakset. Perusvoidetta. Hakkaraisia ja purkkaa.) lähdettiin vielä miehen kanssa illalla syömään (juhlistamaan meidän kahdeksaa vuotta yhdessä) ja sen jälkeen puoli tuntia ehdittiin käydä yhden ystävän luona vaihtamassa kuulumisia, kunnes tultiin kotiin ja alettiin pakata, koska seuraavana aamuna kone lähti yheksältä.

Aamulla tuntui etten ole ollenkaan valmis lähtemään. Okei, jo edellisenä päivänä ja ehkä sitäkin ennen tuntui siltä, etten ole valmis. Vähemmillä kantamuksilla olisin taatusti jäänyt lasten kanssa viikoksi tai kahdeksi vielä Suomeen. Vaan nyt ei auttanut. Tutun alakulonen, aamuväsynyt matka ennen seitsemää lentokentälle, haikeat jäähyväiset ja suunta kohti turvatarkastusta. Suomesta on hirveän vaikea lähteä.

Armollisesti lennettiin kumpaankin suuntaan Tukholman kautta, eli yksi tosi lyhyt lento ja sitten yksi tosi koitos. Ja taas kerran matkoista selvittiin. Viimeset kolme tuntia paluumatkassa oli ehkä ne raskaimmat. Oltiin lennetty koko päivä, aamusta alkaen ja erityisesti pienemmältä alkoi loppua tekeminen kesken. Kutittelin ja leikittelin sen kanssa siinä sitten ja kyllähän se ääneen kikatti. Edestä kääntyi kuuskymppinen ruotsalaisnainen katsomaan penkkien välistä (toisen penkin selkänoja oli kallellaan, eli sai tungettua koko päänsä) todella kiukkuisesti meitä. Koska lapsi nauroi. Että jees, kiitti. Feel the love.

Väsymyshumalassa ajettiin kotiin ja nukahdin sänkyyn suihkussa käymättä. Lapset heräsi kahdelta, olisin ite voinut nukkua pidempäänkin. Jetlag-känni niilläkin: ne kirkuu, nauraa, itkee, ulvoo, törmäilee, kaatuilee, juoksee, huutaa, kunnes välillä pysähtyy silmät päässä seisoen tuijottamaan tyhjyyteen. Ollaan syöty muutaman tunnin välein, mutta mulla ei ole mitään käsitystä mikä ruoka on kyseessä. Lounas? Päivällinen? Iltapala? Who knows.

Täällä vastassa tyhjä jääkaappi ja aurinko. Mies keskellä yötä kauppaan (kiitos 24h Safewayt), keitin meille aamukuudelta pastaa. Lapset vaikuttaa olevan kotona, mäkin aloin hetken katselun jälkeen tuntea taas omaksi. Mutta huomasin, että se on alkanut: en enää täysin kotonani Suomessa, mutta en täysin kotonani Kaliforniassakaan. Hammaslääkäri siitä varotteli, molemmissa mutta ei kummassakaan on koti.

Mutta täällä ollaan nyt. Jetlagin tuntien: kyllä tämä tästä.

All my bags are packed, but I'm not ready to go.