Sunday, March 19, 2017

4v-8kk-19pv & 2v-4kk-23pv

Torstai-ilta. Ollaan puistoiltu koko iltapäivä lasten ja kavereiden kanssa, isompi on muistanut monta kertaa, että mummupappa tulee huomenna! No, oikeestaan tätä sanottiin jo tossa kuukausi sitten, mutta nyt se on vihdoin totta.

Illalla mulle tulee vähän öklö olo. Ei tee mieli jätskiä, mikä on aina vähän huolestuttava merkki. Sä oot raskaana, mulle vitsaillaan. Hyvä luoja, en ole. Katotaan telkkaria, alan yhdentoista aikaan mennä nukkumaan. Vessaan hampaita harjaamaan, oksennus lentää majesteettisessa kaaressa, kuin mentholeilla kyllästetty kokis. Vapisen vähän, pyyhin kyyneleitä poskilta, siivoan jälkiä, pesen hampaat. Mulla on vähän huono olo, kerron miehelle.

Yö menee puolen tunnin välein kroppaa tyhjentäessä. Mummupappa tulee huomenna! mietin synkästi. Perfect timing.

Aamulla en meinaa päästä sängystä ylös. Hedari, heikko olo. Lähetän kaverille viestin ja perun tuloni esittelemään parkouria paikallisessa SportExpossa. Harmittaa, paljon. Mies tekee töitä kotoa. 20 vaille 12 havahdun katsomaan kelloa. Muistan, että miehellä oli puhelinpalaveri yhdeltätoista. Kääriydyn peittoon ja meen katsomaan tilannetta. Lapset on rakentanu olkkariin kolmikerroksisen junaradan ja siinä ne leikkii, about ilman holhousta. Ihan sovussa, ihan turvallisesti, ihan keskittyneinä. Vedän peiton peitoksi, kääriydyn sohvaan. 

Mies lähtee hakemaan ensin SFO:n kentältä vuokra-autoa ja sitten Oaklandin kentältä mummupappaa. Mä en kykene mihinkään. Laitan lapsille Paw Patrolin (tiesittekö, sana 'paw' lausutaan vähän murteesta ja paikasta riippuen joko 'paa' tai 'poo' (kuten mä sen lausuisin)! Tää oli ihan blow my mind, isomman kanssa keskustelin ja se väitti kivenkovaa, että 'paa') ja nukahdan sohvalle.

Pari tuntia menee, joku istuu kaukosäätimen päälle, telkkari menee pois eikä Paw Patrol halua enää käynnistyä. Yritetään, kunnes luovutetaan, lapset jatkaa leikkiä. Mä makaan sohvalla. Mies soittaa, on myöhässä kentältä, oli tietenkin kauhea ruuhka. Tuu kotiin jo, mietin. 

Lopulta ovi käy kuuden jälkeen. Lapsille tulee ujous, isompi ryntää piiloon. Pienempikin ryntää piiloon, mutta tulee kohta ulos kikattaen. Mä uikutan tervetulot peiton alta, en ees yritä nousta ylös. Vaikka oon koittanut nesteytyä järkevästi, edelleenkin päätä särkee ja jokainen korkeustilanmuutos aiheuttaa head rushin. Tuliaissuklaat ei houkuta, ei ruisleipä myöskään. Lapset hihkuvat ja vetävät napaansa useamman palan ruisleipää iltapalaksi. Mua harmittaa, että en oo käynyt kaupassa tai tehnyt makaroonilaatikkoa odottamaan kuten olin suunnitellut. Pizzaa olin sentään tilannu.

Sammun ysin aikaan nukkumaan. Väsyttää.

Seuraavat päivät olo paranee. Kunnes lauantai-iltana kun menen nukkumaan, ehdin nukkua tunnin ja herätä puolen yön aikaan siihen, että pienempi pitää mölyä ja piehtaroi. Ulisee, että vatsaan sattuu ja tahtoo hammaslääkäriin. Mun sydämeen sattuu, voisinpa ottaa masupipin pois. Istun pienemmän kanssa jumppapallolla tunnin yrittäen turhaan saada sitä nukahtamaan. Laitan sängylle pyyhkeen. Herätän miehen ja pyydän hakemaan ämpärin. Tästä yöstä ei selvitä ilman oksennuksia. 

Nappaan ekan kierroksen suhteellisen taitavasti maaliin. Okei, vähän joudutaan vaihtamaan vaatteita molemmilta, mutta kuitenkin. Elän toivossa, että olo olisi helpottanut riittävästi, että uni tulisi. Elän toivossa, ettei pienemmälle tuu tyhjennystä yhtä rajuna kuin mulle. Elän toivossa, että päästäisiin nukkumaan. 

Masuun sattuu sattuu au au! Laastari laastari! Pienempi huudahtelee. Fine, ajattelen, plasebo ihan yhtä hyvä kuin oikeakin, right? Lähden hakemaan laastaria. Palaan alle puolen minuutin päästä. Pienempi istuu oksennuksessaan sängyllä pyyhkeen vieressä. Mental facepalm. Sijotan lisää pyyhkeitä. Annan vettä. Pienempi asettelee tarkasti Dora ja Boots laastarin mahansa päälle. Palataan jumppapallolle. 

Puoli neljän aikaan pienempi nukkuu ja siirrän varovasti sylistä sängylle. Itsekin makaamaan kevyesti oksennuksen hajuiseen pilveen ja ajattelen kiitollisena, että onneksi muita aikuisia, ehkä saan aamulla nukkua pitkään. Ajattelen masentuneena, että huonoksi onneksi isovanhemmat, se nyt enää puuttuu että nekin saa tartunnan.

Aamulla pienempi haluaa herätä ajoissa, mutta ei suostu mihinkään ilman äitiä. Nousen ylös. Pienempi haluaa syliin syliin syliin mutta haluaa myös alottaa päivän. Syö aamupalaksi vähän leipää ja banaania. Oksentaa kohta kaiken pois lattialle. Käydään suihkussa ja pienempi palaa hakemaan lisää leipää. Tällä kertaa ruoka pysyy sisällä. Leikkii vain sylistä käsin. Väsähtää ja nukkuu mun sylissä puolentoista tunnin päikkärit. Okei, me ollaan kaikki vähän väsyneitä.

No mutta! Nyt on ilta, kukaan ei ole oksentanut enempää, mahatauti näytti menevän pienemmällä ohi sillä, nyt sormet ristiin, että ehditään tehdä vielä jotain kivaa tällä lomalla!

Pienempi on jossain vaiheessa oppinut itse
rakentamaan magneeteista pallon.

1 comment:

  1. Oh no! Toivottavasti meni tuolla ohi (näin, että sä sait jo ruisleipää ja saat ravittua itsesi - loistavaa!). Meillä oli kesällä sellainen pikaoksennustauti koko perheellä, että oksat pois. Oli "hauska" fiilis kun jokainen lapsi alkoi vuorollaan oksentaa ja sitä osasi jo odottaa, makasi sängyssä ja kuunteli, kuka seuraavaksi alkaa yskiä... Oih, aika kultaa muistot. Rutkasti jaffa-ajatuksia sinne!

    ReplyDelete