Lueskelin tossa vanhoja blogipostauksia ja tavallaan vähän nauratti ja haikeutti ja silmiä pyöritytti yhtä aikaa. Mulla oli paljon kaikenlaisia ajatuksia kasvatuksesta (siis jo raskausaikana) ja lueskelin ennen lapsen syntymää kirjoja miten selvitä toddler tantrumeista (voi elämä.). Tuskailin ekalla vai tokalla viikolla imetystä, että tätäkö puoli vuotta (lopulta imetin isompaa n. 15kk). Pelkäsin jatkuvasti muuttuvani nössöällö-äidiksi, jota kaikki vihaa. Lopulta en enää jaksanu välittää. Otetaan nyt se nössöällö-äidin rooli, kun se kerran tulee luonnostaan.
Oon mä muuttunut aika paljon. Tosi paljon. Oikeastaan kaikki lapsiin liittyvä muuttui mussa kertaheitolla isomman synnyttyä ja sen jälkeenkin oli vielä paljon viilattavaa. Ja muutosta tapahtuu kokoajan! Oon mm. muuttunut tyypiksi, joka kulkee ihan mielellään juoksutrikoissa julkisesti (ainakin jos päällä on vähän pidempi paita). Muitakin muutoksia ihan tässä lähiaikoina: huomasin tänään, että naapuriperheen (jossa vajaa parivuotias lapsi) kävellessä vastaan parkkiksella suusta lipsahti jo melko luontevasti ooh, such a warm fleece! So cute! (noniin, sormet pois kurkusta nyt. Se on kuulkaa sosiaalista hyvää käytöstä täällä)
Sanoin joskus aikasemmin (heh, eli viime viikonloppuna) olevani vielä valovuosien päässä mukavuusalueestani. Mutta sitten kuitenkin tässä tänään on nyt taas sellanen aika mukavuusalueinen päivä ja muitakin päiviä. Varmaan pikkuhuolet edelleen heittäisi laidan yli, mutta niinä hetkinä kun ei oikeastaan ole mitään, niin olo on melko seesteinen. Ja sitten tulee se vaihe, kun pikkuhuoletkaan ei enää niin.
Mietin tossa kanssa tota lasten mukavuusaluetta. Koitin taas kahdesti käydä salilla viime viikolla, mutta pienempi todellakaan had none of it. Tekis ja ei tekis mieli luovuttaa. Mutta sitten pyörittelen taas mielessäni kaverin pohdiskelua omista lapsistaan: on ihan ok, että joutuvat välillä vähän mukavuusalueensa ulkopuolelle, kun perusturvallisuus ja kiintymys on kuitenkin ihan kunnossa.
Musta tuntuu, että toi oli sellanen lausahdus, joka mun piti kuulla. Mä olen kuitenkin melkolailla koittanut suojella lapsia kaikkien näiden meidän myllerrysten keskellä. Että se on ihan ok, että välillä joutuu käymään mukavuusalueen ulkopuolella, kun perustukset on kunnossa.
Ja siis hei, isommalla menee preschoolissa mainiosti! Vieläkin jääminen vähän jännittää, mutta alkoi puhua, että haluaisi olla siellä koko päivän. Tai useampana päivänä viikossa. Ja että siellä on preschool-kaveri, joka on lapsi ja tyttö, mutta nimestä ei aavistustakaan. Että ovat leikkineet yhdessä. Sain hädintuskin piilotettua ilotuuletuksen!
Pienempi puskee neljättä molaaria ja on joutunut taas katkasuhoitoon. Joo, yöimetykset - ja joojoo, kuinkahan mones kerta tää nyt on, pitäis olla johdonmukainen ja kaikkee, mutku jetlag. Ja nuha. Ja hampaat. Ja laiskuus. Tää on nyt lopullista, ihan varmasti.
Ja vielä yksi blogin kantava teema: sää. Täällä on ollut muutamia teepaitapäiviä ja sitten aina välillä sataa tosi paljon. Ja aika usein molempia yhtä aikaa, sateenkaaria joka suunnassa. Muistan miettineeni etukäteen, että voi että tulee ikävä sateisia päiviä, kun voi hyvällä omallatunnolla olla vaan kotona. No, ei oo ehtinyt tulla ikävä. Täällä kuitenkin sataa tällä hetkellä varmaan ainakin joka kolmas päivä. Ainakin jonkun verran.
Btw, mä olen myöskin tajunnut, että TÄMÄ ilmasto täällä, TÄMÄ on se, jossa sellanen toppaliivi voisi olla kätevä! Täällä on just sellasia kelejä, joita Suomessa on vuoden aikana ehkä kaksi, niitä sellasia täydellisiä, semi-lämpimiä, aurinkoisia syyspäiviä, jollon on jo kirpeetä, mutta kuivaa ja pärjää villapaidassa ja pipossa. Tai siinä toppaliivissä. Mystery solved!
 |
| Joskus tarvii vartin omaa aikaa. Onneks meillä on pakasterasia- laatikko. |
No comments:
Post a Comment