Mä niin ihailen tyyppejä, jotka ilosesti kertoo miten ne on perheenä kahden (tai edes yhden. Puhumattakaan kolmen!) lapsen kanssa käyny metsissä metsäilemässä (öitäkin!) tai museoissa tai siis ihan missä vaan mikä ei ole lähipuisto, vie enemmän kuin tunnin ja vaatii suunnittelua liittyen päivärytmeihin, aikatauluihin, ruokailuun, vaatetukseen jne. Tai siis vaikka ravintola. Että menee silleen kasuaalisti 'ei jaksettu kokata, mentiin ravintolaan lasten kanssa syömään. Koska se on niin vaivatonta ja mukavaa ja stressitöntä.' Stressitöntä?!
Me aina välillä yritetään tehdä jotain. Suunnitellaan vähän ja sitten aika nopsaan tulee se 'no mitä me syödään' - ja ennen kaikkea mitä toi pienempi syö. Isommalle nyt vielä voi tollasena tarjota ne ranskikset ja nakit (tai mitä muuta roskaruokaa siellä nyt sattuukaan olemaan), mutta entä pienempi. Kauan sinne ajaa. Pystyykö siellä olemaan rattailla, saako pienempi raivarit jos sitä ei laske liikkeelle, selvitäänkö me kahden kävelevän lapsen kanssa (mahdollisessa ihmistungoksessa / paikassa joka ei ole erikseen suunniteltu yksvuotiaille).
Nukahtaako lapset autoon ja sitten yöunille päästään vasta puolilta öin. Tuleeko tästä kivaa kellekään, vai onko tää kaikki vaan superturhauttavaa niska stressihiessä juoksemista, yrittämistä, ja epäonnistumista. Pitäiskö vaan mennä käymään puistossa. Tossa lähellä. Jos mä jään kotiin siivoomaan ja laittamaan ruokaa.
Tää keskustelu käytiin taas eilen. Punnittiin vaihtoehtoja ja lopulta potkittiin ittemme liikkeelle. Pitää sitä joskus nyt jotain tehdä ja kotoa lähteä ulos.
Ajeltiin tunti Santa Cruz Beach Boardwalkille. Syötiin jädeä, ihmeteltiin vuoristoratoja (isommalle liian iso, vanhemmille liian pelottava), juostiin aaltojen luo ja aaltoja pakoon, heiteltiin simpukoita mereen, sanottiin WOW kun isot hyrskyt teki tunneleita vähän ennen rantaa ja annettiin isomman valita itelleen kasvomaalaus. Pari lastenkarusellia (isompi on jo niin iso nyyh!), ranskikset (pienemmälle kotieväitä) ja olin jo totesin miehelle: olipa hyvä, että tultiin. Niinkun aina.
Kai se on se prosessi, kun niin monta asiaa pitää vielä ottaa huomioon, erityisesti kun pienempi on vielä aika pieni. Että ei voi vaan napata käsilaukkua olalle ja hypätä autoon. Laiskamato pitäis sitkeesti vaan comfort zonella siellä neljän seinän sisällä.
Mutta eli siis joo. Mentiin, tultiin, saatiin lapset autonukahduksista huolimatta ihmisten aikoihin nukkumaan, kaikilla oli kivaa, kaikkia väsytti, otin pari kuvaa todistusaineistoksi.
Ja sitten pienempi heräsi tänäaamuna kuumeisena. Ilman muita oireita. Mi-tä nyt?! Nngghhh!
No comments:
Post a Comment