Sunday, July 7, 2013

1 vuotta, 0 kuukautta, 7 päivää

Laps pärjäsi hienosti yön (no, puoltoista yötä) ilman äitiä. Sain kuvia lapsesta touhuamassa ja leikkimässä, mm. istumassa markettiostoskärryautossa. Lisäksi laps oli oppinut sanomaan 'korva' ja myös näyttämään missä kyseinen elin sijaitsee. 


Kummallekin eturenkaalle oma ratti! Miten siistiä!
Miksei meidän Fordissa??

Mulla ei mennyt yhtä mallikkaasti. Jouduin esim. töissä kutsumaan securityn paikalle, koska pukkarin kaappini ei auennut, vaikka kuinka koitin avainta vääntää. Turvanaisen tullessa paikalle häpeä nousi poskille - olin yrittänyt kaappiin sisään meidän postilaatikon avaimella.

Lähdin melko spontaanisti keskiviikkona duunin jälkeen ajamaan Poriin, ajatuksena tehdä kaksi päivää etänä töitä sieltä. Tultiin kuitenkin jo torstai-iltana takaisin, nähtiin matkalla peura korvat höröllä korkeassa heinikossa, ilta-auringossa ja joutsenia tyynellä metsälammella. Laps nukkui takapenkillä (lähdettin kohti stadia ilta-aikaan, että laps voisi alottaa yöunet matkalla) ja me vietettiin mukava ajomatka jutellen miehen kanssa. Pitkästä aikaa leppoisaa, kiireetöntä juttelua, nautinnollista. Tiet oli tyhjiä ja kuivia, näkyvyys hyvä, ajo helppoa ja seura hyvää. Kotimatka meni melkein liiankin nopeasti.

Ja sitten öistä. Meillä on yöt - dare I even say - rauhottunu todella paljon viimesen parin viikon aikana. Nykyään on jo melko tavallista, että a) laps nukkuu koko yön pinniksessä (meidän sängyn vieressä); b) laps herää kerran, nukahtaakseen nopeasti ja helposti helposti tassuiluun ja herää seuraavan kerran kuudelta-seiskalta haluamaan maitoa (ja alottamaan päivän).

Muutama tähän liittyvä uskomus:
1) Hyvät valmistelut (yöimetysten vähentäminen minimiin ynnä muut hellät uniassosiaatioiden ohjastamiset) on auttanu, mutta ratkaiseva tekijä on ollut yksinkertaisesti lapsen kasvaminen. Time was right, laps oli kypsä ja yöunet ovat parantuneet luonnostaan. Yksi lääkärikaverini lohdutteli mua  pitkin viime kevättä useammankin kerran 'vuoden ikäsenä yöt alkaa rauhottua, oota vaan'. Myös maamo muistutti, että kunhan suurimmat muutokset motoorisissa taidoissa on opittu (eli siis lähtenyt kävelemään), niin yöt rauhottuu. Tarrauduin näihin kuin viimesiin oljenkorsiin. (Disclaimer: tietenkään kaikkiin lapsiin tämä(kään) ei päde, mutta meillä päti - ja peräti häkellyttävän tarkasti.)

Tähän myös auttoi se, että siirryin itse nukkumaan toiseen huoneeseen muutamiksi viikoiksi. Mutta tässäkin ajotus oli todella tärkeetä! Laps oli valmis vastaanottamaan isältä yöhellyyden, eikä äitiä enää tarvittu. Aikasemmat yritykset siirtää yövastuu isälle ei toiminu - aika ei ollut oikea, vaan tästä alkoi olla apua vasta nyt. Ja kyllä, aluksi isänkin kanssa laps heräili yhdeltä, kolmelta, viideltä, mutta oli aina aika helposti uudelleen nukutettavissa. Ja sitten melko yhtäkkiä heräämiset väheni yhteen pieneen.

2) Varmaan kaikki lapset LOPULTA alkaisivat nukkua kunnolla joutumatta itkemään sekuntiakaan (kuvainnollisesti, eihän kukaan vanhempi alle sekunnissa pääse lapsen luokse) yksin, kunhan vanhemmat jaksaisivat odottaa (ja kärsivällisesti myös valmistella lasta siihen hellillä keinoilla). Hellät keinot ei aina heti tuo odotettua koko yön katkotonta unta, mutta se ei välttämättä ole kiinni keinojen heikkoudesta, vaan lapsen valmiudesta nukkua yöt läpi (toisethan osaa tän jo parikuisista lähtien). Sitkeys ja kärsivällisyys palkitaan.

Lueskelin Jay Gordonin unikoulusta ja siinä kirjoittaja toteaa, ettei suosittele unikoulua alle 1-vuotiaille. Tässä vaiheessa voin sanoa alkaneeni kannattaa tätä (niin, helppoahan se on nyt sanoa). Ensimmäisen vuoden aikana tapahtuu niin paljon öitä vaikeuttavia asioita (motoorinen oppiminen, hampaat jne.), että ehkä ei kannata vielä lähteä siitä oletuksesta, että lapsi _pitäisi_ saada nukkumaan yöt läpeensä - vaikka sitten huudattamalla. On hyvä opettaa lasta siirtymään unisyklistä toiseen ilman aikuisen apua, mutta se ei siltikään vielä takaa, etteikö öisiä herätyksiä tule.

3) Toisinaan tulee anyway levottomia öitä, joilla ei ole mitään tekemistä unikoulutuksen tai -kouluttamattomuuden kanssa. Niillä on tekemistä hampaiden, rokotusten, ilmavaivojen, auringonpilkkujen ja lottonumeroiden kanssa. Tähän on hyvä tehdä selkeä ero. 

Toim. huom. kirjoitin tämän entryn eilen illalla ja mietin peloissani mitä tämä tekee tulevalle yölle (vaikken edes vielä julkaissut). No EIKÖS laps herännyt yhdentoista aikaan ja vieläpä melko rauhattoman kiukkusena. Hyssyteltiin ja ihmeteltiin aikamme (puoli tuntia? tunti?), kun suppokaan ei kerran auttanut ja lopulta minä siirryin alakertaan ja mies antoi lapselle pullosta maitoa. Laps hörppäsi maidot yhdellä kulauksella ja sammui loppuyöksi. Diagnoosi: nälkä. Vuosi takana ja vanhemmat tekee edelleen tämmösiä amatöörimokia. Great. Vetoan nyt siihen, että yönälkää ei ole meillä nähty enää viikkoihin.

Koska mulla on nyt kokemusta kokonaisesta yhdestä lapsesta, niin tämän perusteella voin varmasti neuvoa kaikkia vanhempia, right? Ai ei? Oikeesti? No, here goes silti: 

Eli siis hei te kaikki lastenne unien kanssa taistelevat, rohkenen nyt puoltamaan kärsivällisyyttä! Lempeää opetusta lapselle, että osaa itse siirtyä syklistä toiseen (yleensä kaikki isommat lapset oppii tähän melko helposti ja nopeasti, viikossa-parissa). Kärsivällisyyttä ja katkonaisten öiden hyväksymistä. Nopeaa reagointia (jos lapsi ei ekan älähdyksen jälkeen nukahda itse takasin) ja turvan antamista ('ollaan täällä ja tullaan pian kun kutsut'). Kärsivällisyyttä vähän lisää. Paljon läheisyyttä päivisin ja öisinkin, jos tarvetta vaikuttaa olevan. 

Tää on ollut ihan älyttömän lohdullista mulle, koska mietin tuossa aikasemmin, että pitääkö meidän OIKEASTI mennä jossain vaiheessa siihen, että lapsi pitää jättää (joksikin aikaa) yksin sänkyyn itkemään. Eikö se tosiaankaan tule ikinä oppimaan nukkumaan kokonaisia öitä, jos sen ei anna huutaa. 

No comments:

Post a Comment