P'äivä kerrallaan edetään.
Käytiin eilen miehen töissä syömässä jädeä. Lähdettiin ihan normisti autolla, ajeltiin ihan normisti suurinpiirtein tuttua reittiä (sitä jota viime kesänäkin ajeltiin). Motarille ajaessa katsoin sataakahtakymppiä ajavaa autoletkaa (täällä ei mitään liittymien kohdalla hidastella) ja ajattelin, että rohkeasti sekaan vaan. Niinkuin aina.
Ajeltiinkin ihan siinä muiden mukana, kun aloin vaihtaa kaistaa oikealle. Kaista oli varsin tyhjä, no prob. Kaistan vieressä, siellä vielä enemmän oikealla, oli pysähtynyt autojono jollain exitillä. Kesken kaistanvaihdon mun edessä on toisen auton keula, haluaisi sieltä autojonosta siihen tyhjälle kaistalle.
Siinä ei ehtinyt miettiäkään jarruttamista, vaan keula hipoen tein (ison) väistöliikkeen oman kaistan kautta koukaten, koko homma oli ohi sekunnissa. Liityin seuraavan exitin autojonoon kädet täristen ja pysähtyneestä jonosta vilkasin taakse. Molemmat lapset nukkui.
Oksetti vähän, kelasin mielessäni sitä tilannetta uudestaan ja uudestaan. Mitä olis voinut käydä. Miten pienestä se oli kiinni. Mitä olis voinut käydä. Jonotettiin ja hengittelin syvään. En vaihtanut paremmin vetävälle kaistalle, vaan olin kiitollinen matelusta ja pysähtelystä. Hengittelin. Nielin kyyneliä.
Lopulta miehen työpaikan parkkiksella soitin sille ja kerroin, että melkein tapoin meidät kaikki motarilla. Lapset nukkui edelleen takapenkillä. Tsättäsin kaverille, onneks joku Suomessa oli hereillä.
No, kirjotan tätä kotoa (tai paikasta, jota nyt lähinnä voi tällä hetkellä kodiksi kutsua). Selvittiin kotiin, kaikki on ihan hyvin. Mutta tänään ajoin vähän hitaampaa reittiä pomppulinnaleikkipaikkaan, ettei tarvinnut mennä motarille.
Kyllä tämä tästä. Kyllä tämä tästä.
Anyway, tavattiin miehen työkaverin vaimo, jolla on samanikäsiä lapsia kuin meillä. Oli mukava. Tuli ikävä lontookavereita. Unirytmit on edelleen vähän sekasin, vähemmän pienemmällä, enemmän isommalla. Nyt ne molemmat nukkuu päikkäreitä. Ens yönä varmaan isompi taas herää viideltä. Tää on vähän tämmöstä, Kuinkas kauan Lontoossa meni elämän tasottumiseen...
THIS TOO SHALL PASS! .. Right?
 |
| Vehreä Kalifornia |
Outs, kaikenmoista. Onneksi ootte kunnossa! Vaikka vaan täällä kotona kykkistelen, niin mietin usein tuota "This too shall pass...". Aikansa kutakin, sano ukko kun pässiä pussas.
ReplyDeleteTsemppiä uuteen vaiheeseen! Jospa kotiutuminen menis ihan ok.
hyi kauhee, ihan kamala tilanne! ONNEKSI ei käynyt mitään mutta varmasti säikäytti.
ReplyDeleteMe ajettiin kolari kun tultiin joulun paluuliikenteessä kotiinpäin kohta 6v sitten, isompi oli jotain vajaa 2v ja pienempi sen reilun 1kk. Auto lunariin ja vuosien trauma kiitokseksi, edelleenkään en anna muiden kuljettaa lapsia muutakuin ihan poikkeustilanteissa. Isovanhemmat esim ajoi lapset meidän häistä kotiin reilu 5v sitten ja sen jälkeen ei oo heidän tarvinutkaan kuskailla.. No on mulla taustalla kaks omaa kolaria myös ennen sitä että se joulukolari oli vähä niinku se kuuluisa viimeinen pisara.
Tsemppiä asettumiseen, it too shall pass kuten laitoit. Kohta homma rullaa taas :)
Tulit muuten mieleen tossa muutama päivä sitten kun olin Berliinistä lentämässä kotiin vauvan ja isomman tytön kanssa. Kyllä oli niin ansaittu viinilasillinen kun olin yksin roudannu kaikki meidän kolmen kamat, saatiin ne chekattua ja selvittiin turvatarkastuksen läpi. Ja sä oot selvinny siitä jo ties kuin monta kertaa, peukku! :D