3v-2kk-23pv & 10kk-27pv

Perillä ollaan. Tai siis ollaan oltu jo muutama vuorokausi, mutta elämä on ollut aika kaaosta, johon ei bloggaamista oo saatu mahtumaan. Totta puhuen nytkin oon parhaimmillaankin vain puoliksi hereillä.

Hmm. Mihin me jäätiin?

Lauantaina oli ne kavereiden hääbileet. Ilta oli ihan taikaa (mitä nyt mulla ei ollutkaan olkaimettomia rintsikoita, joten väsäsin bikinin yläosasta huonon substituutin ja miehelläkin oli eri värinen vyö kuin kengät - quel catastrophé!), kunnes kymmenen aikaan illalla tuli ilmoitus, että pienempi ei suostu enää unille ilman äitiä. Tulin kotiin nukuttamaan iloisesti valvovan vauvan. 

Sunnuntaiaamuna koitti lähtö. Matkakamat oli periaatteessa suurinpiirtein pakattu, mitä nyt kaikki oli silti ihan viime tingassa ja eväitäkin aloin miettiä suurinpiirtein aamulla ja yökin meni vähän sekalaisesti. Kentälle kuitenkin päästiin ajoissa ja saatiin roudattua meidän kuorma-autollinen tavaraa (or so it felt) hihnalle.

Isompi alkoi itkeä lohduttomasti jo ennen heippoja. Halusi mummunpapanvaarin (olivat tulleet saattamaan meitä) mukaan. Ja niin mäkin. Ja vähän itkin kanssa. Mutta vasta sitten kun halit oli halittu ja me matkalla turvatarkastukseen.

Lentokoneessa emo tuli kysymään olenko käyttänyt ennen tätä lasten pelastusliiviä. Hämmennyin kysymyksestä ja vastasin, että no en KÄYTTÄNYTkäyttänyt.. tai siis ..? Johon se hymyillen totesi, etten tule tarviimaan sitä tälläkään lennolla, mutta varmisti että tiedän mistä on kyse.

Sen sanat tuntui lohdullisilta, vaikka eihän kukaan nyt voi LUVATA, ettei tää kone tällä lennolla putoa. Mutta oikeassa se kuitenkin oli. Kone ei pudonnut ja matka oli nousuineen ja laskuineen ja Atlantin ylityksineen hämmästyttävän pehmeä ja turbulenssiton.

Kestettiin se 11h. Lapset suurinpiirtein ok ja kanssamatkustajista yksi oli vähän ärsyyntynyt isomman höpöttelyyn, koska yritti nukkua ja ilmottikin siitä (mikä musta tuntui vähän kohtuuttomalta kyllä - kyseessä ei ollut mitään huutoa tai pauketta, vaan aika normaalilla äänellä puhuttuja juttuja). Toinen matkustaja taas kehui lennon jälkeen miten hyvin lapset oli käyttäytyny, että ei hänen lapsensa tosiaankaan olis selvinny noin hyvin. 

Meillä oli auton turvaisuin mukana pienemmälle ja se olikin yllättävän hyvä ratkasu. Helpotti voida laskea pienempi johonkin mukavasti istuskelemaan ja siinä missä se (usein. No, joskus.) huutaa autossa kurkku suorana, lentokoneessa se sieti tätä vauvaputkaa varsin hyvin (kunhan viihdytys pelasi).

Selvittiin imigraation läpi, passintarkastaja päästi maahan. Selvittiin laukkuinemme lentokenttäjunaan. Selvittiin autovuokraamoon. Selvittiin autolla väliaikakotiin. Ei selvitty enää kauppaan.

Perillä isompi alkoi samantien tyhjentää matkalaukkuja ja änkesi vaatteita randomisti ympäri kämppää lipastojen laatikoihin jne. (hauska etsimispeli näin jälkikäteen!) enkä jaksanut edes välittää. Pienempi meni ja tutki ja kurkisteli joka paikan. Isompi tuli paniikissa huutaen pienempi on jäänyt jumiin PIENEMPI ON JÄÄNYT JUMIIN! Käytiin pelastamassa pienempi lipaston alta, jonne oli mönkinyt retkillään ja oli lähinnä hämillään.

Tainnutettiin lapset kuuden-seittemän aikaan unille (yhdessä itsemme kanssa) vain herätäksemme kahdelta isomman mukana. Ajattelin, että saatan ehkä kuolla. Tyypillisesti rationaalisen rauhallinen mieskin huokasi mitähän ihmettä me täällä Kaliforniassa tehdään.

Syötiin väliaikakodin tarjoamia keksejä ja armollisesti täällä oli spagettia, tomaattikastiketta ja parmesania odottamassa ja tein niistä meille aamuyön aamupalaa. Mies töihin puoli kasilta, me lähdettiin kauppaan (täällä on lähistöllä sellanen iso ruokakauppa, joka 24h (kyllä!) auki). Koti oli ihan kaaosta ja sotkunen ja elämä tuntui raskaalta, joten tein mitä osasin: makaroonilaatikkoa ja siivosin keittiön. Tuli vähän parempi olo.

Illalla vielä porealtaalle uimaan (oon edelleen ihmeissäni, että molemmat lapset on hengissä - olin siellä kuitenkin yksin niiden kanssa!). Isompi katseli allasta ja takana näkyvää pientä jokea. Ihmetteli ääneen: Täällä Ameliikan Tampantikkotta on tosi paljon vettä! Nauratti. Täällä on pahin kuivuus koskaan. Illalla nukahdus tuli sekunnissa. Myös mulle.

Isompi heräsi taas keskellä yötä, tosin nyt puoli kolme. Muu perhe jäi nukkumaan ja lopulta isompikin nukahti uudestaan, mutta mä en. Makasin sängyssä ja toivoin unta. Pienempi kiehnäsi vähän kevyessä unessa mun kyljessä kiinni, kunnes alkoi heräillä puoli kuuden aikaan. Noustiin ylös ja toivoin hartaasti, että olisin nukkunut enemmän.

Jetlag ja kaikki, maailma näytti aika mustalta. Puhelu Suomeen mummupapalle ja yritin tsempata, että jos vaikka mentäisiin puistoon.

Ei menty. Mentiin kauppaan. Iltapäivällä harkitsin puistoa uudestaan pienemmän päikkäreiden aikana, mutta punnitessani unta itelleni ja videoita isommalle vai ei unta mulle ja puistoa isommalle päädyin ensimmäiseen. Sori Sinkkonen, mama needs to sleep.

Viime yö kesti pidempään ja tänään haettiin lähi Toys'r'Usista syöttötuoli pienemmälle ja yritin ettiä hiekkisleluja, mutta kuulemma 'it's not the season'. What, me ollana Kaliforniassa, täällä hiekkislelut on AINA the season!

Käytiin puistossa, oli kuuma. Siis silleen läkähdyttävän kuuma. Isompi pystyi huolestumisestaan huolimatta kävelemään kuumassa, mulle alkoi tehdä tiukkaa. Ja välillä piti isommankin tulla lepäilemään ja juomaan. Pienempi pääsi ekaa kertaa vauvojen kiipeilytelineeseen. Isompaa harmitti, kun kuivuuden takia puistosuihkulähteet ei ollu päällä.

Mantraan: kyllä tämä tästä ja hengittelen. Tai siis eihän tässä mitään, meillä on kaikki tosi hyvin. Jotenkin tää silti on vähän, no, raskasta.