Kotimatkalla, sinne jäi Lontoo.
Vaikka Lontoo osottautuikin paljon viihtysämmäksi paikaksi kuin etukäteen pelkäsin (sielläkin oli isot he-vi-osastot kaupoissa!), niin on siellä totuttavaa. Meinasin jäädä vaikka kuinka monta kertaa auton alle (no en silleen OIKEESTI, mutta vähän säikähdin). Vaikka kuinka koitin muistaa varmuudeksi katsoa JOKA suuntaan. Ja vaikka kuinka suojatien edessä luki 'Look left' ja 'Look right'. Toisaalta, kuultiin vasta vähän myöhemmin, että osassa merkatuista kadunylityspaikoista autoilijan ei tarvi väistää, vaan kävelijän. Öm, selvä.
Ja en ole vieläkään varma väistääkö ihmiset toisiaan kadulla mielummin oikealta vai vasemmalta, mutta ainakin rullaportaissa kuuluu seistä oikealla ja kävellä vasemmalla.
Niinjoo, erehdyin kanssa ajattelemaan, että voisinpa leikkiä paikallista ja käydä kaupassa kahvilan sijaan. Virhe. Jouduin automaattikassalle, jossa ensin pyysin nolona apua miten rekisteröin irtoleipäsen. Ja sitten että mihin suuntaan pitää vesipulloa heiluttaa, että koodilukija ottaa sen. Pyytelin nolona anteeksi 'I'm not local...'.
Takana kuitenkin mainiot pari päivää. Kävin tosiaan vähän ulkoilemassa eilen, eli kävin siellä kaupassa, kävelin yhtä katua tohon suuntaan ja sitten toista tohon toiseen. Ja sitten kävelin takasin hotellille. Päätin, että ehdin Lontoon katuja tallata myöhemminkin, mutta milloin mulla seuraavan kerran tulisi aikaa lööbata yksin ilman mitään velvotetta (siis oikeasti ilman MITÄÄN velvotetta) huoneessa, jossa on sänky, ilmastointi, tietokone ja netti (eikä juuri muuta paitsi vessa). Ei varmaan vuosiin. Lisäksi tää mahalaps ottaa nykyään aikamoisen osan mun keuhkokapasiteetista ja kävelyvauhdista.
Siis lööbasin, katsoin turhanpäiväsiä youtube-videoita ja pelasin pelejä ja tukahdutin aivoäänen, joka yritti komentaa olemaan jotenkin tuottava. Illalla laitoin päälle mekon ja lähdettiin miehen kanssa teatteriin. Niin! Kahdestaan, katsomaan musikaalia, teatteria! Lontoossa!
Meillä oli liput The Book of Mormoniin ja huh se oli upea. Siis fenomenaalisen huikea. Poskilihakset sattuivat ja olisin ehkä itkenyt sen upeudesta, ellei se olis ollut niin hauska. Lopussa katsomo seisoi taputtamassa (kuten luultavasti joka ilta) ja täysin oikeutetusti. Meillä oli paikat nelosrivin keskellä ja siis nähdä ne näyttelijät siinä ihan muutamien metrien päässä, kuulla miten ne ihan oikeasti lauloi ja ja ja .. turha nyt jatkaa ylistämistä sanoilla, kun se vaan latistaa. Mutta siis jos joskus joku miettii, että mikäs musikaali olis hyvä, niin toi. Mene katsomaan jos pääset.
(Sen tajuaminen, että kohta me sijaitaan täällä samassa paikassa, ihan vartin metromatkan päässä näistä musikaaleista lisäsi kyllä kanssa Lontoon viihtyvyyttä huomattavasti. Olkoonkin, että eihän meillä realistisesti tule olemaan aikaa käydä mitään musikaaleja kattomassa. Mutta kuitenkin, teoriassa!)
Mahalaps möyrii ja pyörii ja puskee. Tosiaan nykyään alkaa hetkittäin kohtuullisen tukala olla (lapsen laskeutumista odotellessa) ja kävelyvauhti on pääosin aika rauhallinen. Liitoskipuja onneksi nyt vähemmän, eikä oikeastaan muutakaan oireilua (päänsisäistä ei lasketa). Tuntuu, että kaikki menee aikalailla raiteillaan kuten pitääkin ja just nyt ei ole mitään huolta. Vähän oli rankkoja nämä asuntokatselupäivät, mutta niistäkin selvittiin ja tuntuu helpottavalta päästä kotiin.
Niin, siis asuntokatstelu! Me nyt sitten kaiken tämän päätteeksi vuokrattiin asunto! OHO!
No comments:
Post a Comment