Viime aikoina on ollu aika paljon aurinkoa Lontoossa. Toki edelleen myös katkonaisia öitä, mutta myös aurinkoa. Tietty päivät ja hetket ja tunnit juoksee niin, että ulos ehditään vaan käymäseltään, mutta kuitenkin, aurinkoa!
On hymyilyttänyt isompi, joka pohdiskelee suomen kieltä ja emmantia (englantia toim.huom.) ja miettii, entä miten pyydetään maitoa poriksi. Samaisen isomman kanssa ollaan maattu melkein tunti sylikkäin sellasessa pyöreessä, kuppimaisessa keinussa (makaakeinu) ja oon kertonut isommalle tarinoita äänekkäästä pupusta, hiljasesta pupusta, punasesta herätyskellosta, valkosesta herätyskellosta, pikkupandasta ja puusta (isomman keksimiä hahmoja).
Välillä multa meinasi kyllä loppua ideat kesken ja koitin vähän kysellä isommalta mitäs sitten tapahtui, johon isompi vastasi: Kello tinä, niin sitten minä tielän.
On hymyilyttänyt myös vaihe, jota oon jo tässä vähän odotellut: isi on vihdoin isomman silmissä ihan yhtä hyvä (ellei välistä jopa parempi) kuin äiti! Voi että mitä musiikkia korville, kun lastenhuoneesta kantautuu vaihteeksi iiiiitiiiii!! Ja kun iltapalalla haluun itin syliin. Mies vielä varmisti: siis äidin vai isin? Itin.
Ja se kun kerran näin isomman vaan vilahtavan ohi vauhdilla. Minuutteja myöhemmin menin vilkasemaan makkariin. Siellä se pomppi istualtaan jumppapallolla, jalat sängynlaidalla aivan kuten mulla ja nukutti myyrää sylissään. Soitti kitaraa ja lauloi vielä unilaulun perään (mä en kyllä kitaraa soita). Sinne jäi myyrä nukkumaan.
Hymyilyttää myös tää meidän pienempi. Jo pelkstään, siis koska vauva! Ja myö se, että on keksinyt, että jos meidän vuodesohvasta vetää oikeesta kohdasta, tulee esille just kätevä porras sohvalle kipeemiseen. Tätä mahdollisuuttahan käytetään hyväksi aina kun sohvalla on jotain jännää! Lisäksi on myös alkanut harjotella sohvalta laskeutumista jalat edellä.
Vähän aiheuttaa välillä harmaita hiuksia ehtimällä joka paikkaan ja laittamalla KAIKEN salamannopeudella suuhun. Joskus tekee hauskan kombon: kiipeää jonnekin vaaralliseen paikkaan laittaakseen suuhunsa jotain mitä ei sinne kuulu.
Sitten välillä harmittaa. Kun isompi piirtää lattialistoihin tussilla, eikä sitä saa putsattua. Kun pienempi herättää viidennen kerran, eikä rauhotu rinnalle vaan joudun kömpimään peiton alta ulos. Kun sitä hitsin ruokaa pitää laittaa. Jo-ka päi-vä. Kaksi lämmintä ateriaa. Kahdelle lapselle. Luulisi, että tässä on jo joku hyvä rutiini, vaan ei. Edelleen tulee niitä viikkoja, kun huokailen että aargh, mitähän sitä taas ens viikolla syötäisiin. Pakkasesta on ruoat loppu. Mitähän sinne seuraavaksi tekisi. Aargh.
Onneks kohta ton pienemmän kanssa voi jo alottaa maitotuotteetkin.
 |
| Pienempi, joka myös tahtoi mopoilla. |
 |
| Junarata, johon beibisitteri tahtoi saada kaikki palat mukaan. |
No comments:
Post a Comment