Viikkoni ainoana vanhempana on ohi. On aika tarkastella miten se oikein menikään!
Perjantai
Mies lähtee aamupäivällä. No, tän te tiesittekin.
Lauantai
Pienemmälle kuumetta. No, tänkin te tiesitte. Ollaan koko päivä enemmän tai vähemmän sisällä nuhjaamassa.
Sunnuntai
Pienemmän yskä pahentunut ikävästi, mutta plus-puolella kuume on alkanut hellittää! Laitan lapset nukkumaan toiveikkain mielin. Ehkä tämä tästä! Makaan vielä pienemmän vierellä sängyssä, kun isompi mun toisella puolella hakee unta. Pienempi yskiskelee unissaan ja lopulta yhtäkkiä rääkäisee. Sillä on suu täynnä yskän tuomaa limaista oksennusta, jota se koittaa yskiskellä ulos. Nappaan kainaloon ja käyn tyhjentämässä suun kylppäriin ja varmistan, että se saa hengitettyä. Isompi ilahtuneena keskeytyksestä käy hakemassa vesipulloa ja pyyhkeitä. Avaa varmuudeksi vielä oven kylppäriin jos me joudutaan menemään sinne uudestaan.
En siirry pienemmän viereltä mihinkään edes lasten nukahdettua ja nukun toinen silmä auki tarkkaillen, että pienempi ei oksenna suuhunsa yskiessään ja tukehdu siihen.
Maanantai
Ajattelen, että eilinen episodi on nyt ohi, nyt takasin meidän normielämään. Kummallakaan ei kuumetta ja kumpikin vaikuttaa kohtuullisen hyvinvointiselta.
Lounaan jälkeen tulee babysitteri. En saa heti vastattua ovikelloon, koska olen samaan aikaan hakemassa oksennuksella kuorrutettua pienempää päikkäreiltään. Käydään nopsaan suihkussa, siivoan likaset vaatteet odottamaan pyykkäystä ja halailen pienempää. Hetken kuluttua se oksentaa uudelleen. Siivoan likaset vaatteet odottamaan pyykkäystä ja päästän yllättäen toenneen pienemmän leikkimään babysitterin ja isomman kanssa.
Pesen jotain seittemän koneellista pyykkiä, vaihdan lakanoita ja riehun lakana-ragea, kun meillä on pelkästään eripari lakanoita tai väärän kokosia. Tilaan kiukuspäissäni meille uudet lakanat. Siivoan vielä yhdet iltanukutuksen yhteydessä tulleet yskä-oksennukset ja nukun toinen silmä auki tarkkaillen, että pienempi ei oksenna suuhunsa ja tukehdu siihen. Lähetän miehelle epätoivoisia viestejä. Mies lähettää takaisin kuvan hotellihuoneen ikkunastaan, upea yönäkymä suoraan Singaporen kattojen ylle jostain tyyliin sadannesta kerroksesta.
Mietin kenelle soitan, jos pitää lähteä keskellä yötä päivystykseen pienemmän kanssa. Onko isommalle traumaattisempaa herätä ja jäädä kotiin, kun me lähdetään vai pelaanko rulettia ja toivon, ettei se herää ollenkaan. Ja kuka olisi vähiten traumaattisin tyyppi jonka vierestä herätä.
Tiistai
Vien pienemmän aamulla lääkäriin. Korvat ok, keuhkot ok. Ok. Siivoan parit lounaan jälkeiset limaoksennukset paitani sisästä ja pyykkään seittemän koneellista pyykkiä. Myöhästyn hakemasta isompaa preschoolista, koska pienemmällä kakkahätä juuri sillä hetkellä, kun piti poistua ovesta. Preschoolissa odottaa myöhästymislaskulappu.
Pienemmän yskä edelleen pahenemaan päin. Nukun toinen silmä auki ja mietin kenelle soitan jos pitää lähteä keskellä yötä päivytykseen. Ilahdutan miestä muutamalla epätoivoisella viestillä.
Keskiviikko
Ilahduttavan vähäoksennuksinen päivä. Pienempi skippaa päikkärit ja mä koitan iltapäivällä purkaa pyykkikasaa. Juuri kun oon onnittelemassa babysitteriä, joka kertoo tuoreesta raskaudestaan, lastenhuoneesta kuuluu kova kolaus ja kova itku heti perään. Pienempi on pamauttanut päänsä johonkin (tuolin kulmaan?), itkee kurkku suorana ja otsassa vekki, jonka ympärille on jo turpoamassa karsea mustelma. Koitan jäähdytellä jäällä, mutta pienempi will have none it.
Itkun laannuttua lapset ja babysitteri lähtee viereiseen puistoon, mutta hetken päästä babysitteri palaa keinuun yhtäkkiä nukahtaneen pienemmän kanssa. Huoli hiipii. Okei, se skippasi päikkärit, mutta ei se ole koskaan nukahtanut noin .. tosin se ON nyt kipeenäkin. Mutta se myöskin pamautti päänsä ja tommonen nukahtaminen perään on vähän huolestuttavaa.
Soittelen lääkärineuvontaan ja vastailen kysymyksiin tuleeko siltä nenästä aivonestettä ja onko päässä selkeä kolo paikassa, jossa pitäisi olla luuta.
Nukun toinen silmä auki miettien pitäiskö sittenkin herätellä pienempää, että se on varmasti tajuissaan. Lähetän miehelle kilometrin mittaisen avautumisen huolesta ja turhautumisesta. Mies viettää sairaslomapäivää hotellissa, silläkin on nuha. Kurjaa, joutuu makaamaan ihan itsekseen ilman keskeytyksiä mukavassa sängyssä, voi tilata ovelle ruokaa ja katsoa Netflixiä. Elämä on ikävää.
Neljältä pienempi herää itsekseen karjumaan ÄITI AUTA ÄITI AUTA ÄITI AUTA. Ei pelkoa, vaan sellasta turhautumiskarjuntaa, samanlaista kun ei saa kenkää jalkaan tai palapelin palaa kohdalleen. Yritän auttaa, mutta kaikki menee väärin. En tiedä miten auttaa. Peitto päälle, peitto pois, kaikki on väärin. ÄITI AUTA ÄITI AUTA. Karjuntaa, huutoa, itkua kestää tunti, kunnes lopulta isompi (joka tietenkin valvoo myös tämän läpi) mutisee, että on nälkä. Päädyn tuomaan lapsille pussisosetta ja banaania sänkyyn. Karjunta loppuu ja pienempi alkaa vitsailla: isommalta pääsi peppuröyhtäys, hehehe!
Pienempi syö ja nukahtaa. Maataan isomman kanssa vierekkäin sängyssä ja isompi alkaa kertoa hiljaisella äänellä miten siitä tuntuu, että pienempi saa kaiken huomion ja hän ei ollenkaan. Mun sydäntä sattuu, koska tiedän sen olevan oikeessa. Erityisesti näin pienemmän sairastaessa oon tarkkaillut sitä paljon enemmän, kantanut sitä paljon enemmän, ollut nopeampi vastaamaan. Lupaan, että miehen tullessa kotiin tehdään isomman kanssa jotain kahdestaan. Isompi on tyytyväinen, mutta toteaa heti, että myös pienemmän kanssa pitää sitten tehdä jotain kahdestaan. Että vaihdetaan sitten niin, että isompi on isin kanssa ja pienempi saa olla mun kanssa. Nieleskelen ja silitän nukahtavaa isompaa. Yritän itekin nukkua, mutta on jo melkein aamu.
Torstai
Ajan zombina isomman preschooliin. Yritän iloita siitä, että pienempi ei ole yskästään huolimatta oksentanut ja on selkeästi ihan tajuissaan ja virkeä. Toiveikkaasti ajattelen, että ehkä tämä tästä. Ei tässä mitään. Elämä voittaa.
Haetaan isompi kotiin preschoolista. Molemmat haluavat olla kokoajan sylissä. Yritän kantaa molemmat lapset sylissäni autolta portaat ylös kotiin, mutta 20 metriä ennen kotiovea luovutan, väsyn, lasken lapset maahan. Molemmat jää selälleen siihen parkumaan. On hilkulla, etten vaan suorilta liity niiden seuraan.
Iltapäivällä huomaan isomman kädessä kummallisia, kuumottavia, punasia läiskiä. Varmaan vaan kuiva iho, ajattelen ja läiskäsen siihen vähnä Bebanthenia. Iltaa kohti läiskät vaan pahenee. Levitän vähän Hydrocortisonia yhteen läiskään, testimielessä.
WTF, ajattelen stressin ja univajeen kutistamilla aivoillani. Viruksen aiheuttamaa? Allergiaa, jotain preschoolista? Ja jos allergiaa, joka on selkeästi pahenemaan päin, paheneeko se yöllä niin, että sillä turpoo kurkku umpeen, enkä edes herää? Lisäksi sillä on selkeästi yskä pahentunut ja lähtenyt menemään haukkuvaan suuntaan. Jos joudun lähtemään sen kanssa yöllä päivystykseen, kenelle soitan ja kuka olisi kaikkein vähiten traumaattinen ihminen pienemälle herätä vierestä?
Yritän ennen nukkumaanmenoa herättää isompaa, koska se yskii kovasti ja pahasti ja haluan varmistaa, että se saa henkeä. Isompi ei herää sikeästä unestaan yrityksistä huolimatta. Katselen, arvon, huokailen. Päätän lopulta, että hengitys on vaivatonta ja stabiilia, vaikka yskä kuulostaa pahalta.
Nukun toinen silmä auki kuunnellen lasten yskimistä ja hengitystä ja tarkistellen, että kaikki vielä elää. Mies on selvinnyt flunssastaan ja palannut töihin.
Perjantai
Selvitään yöstä, aamulla isommalla kuumetta. Otetaan päivä hissuksiin. Katselen kalenteria, enää yksi yö siihen, että mies palaa. Kunhan nyt siitä selvitään. Yritän saada lääkäriaikaa, mutta lääkäriajat on kaikki jo menny. Jos haluan lääkäriin, on mentävä viikonloppupäivystykseen. Great. Ajattelen ensin, että pitäisi viedä isompi, koska sen yskä on ollu niin haukkuvaa. Että tsekkaisivat sen keuhkot ja korvat. Sitten pienempi herää päikkäreiltään aivan julmetun kiukkusena ja karjuu tunnin. Päättelen, että sillä on varmaan korvatulehdus ja pohdin miten saan hommattua molemmat lapset lekuriin.
Pienemmän kiukkusuus kuitenkin lauhtuu ja isommankin yskä on ehkä vähän vähemmän kamala. Kyllä tämä tästä, vakuuttelen itselleni. Huomenna mies palaa ja ainakaan en oo yksin enää näiden kanssa.
Illan kruunaa pienempi, joka vetäisee naamalleen korupuun, jossa terävähkö oksa tekee verisen naarmun sentti silmän alapuolelle. Kiitän luojaa ettei osunut suoraan silmään. Vähän jää huolestututtamaan, kun huomaan myös yläluomella naarmun samassa kohdassa. Jotenkin se osui siihen silmänympärysihoon, onkohan sillä varmasti silmä kunnossa? Mennään nukkumaan. Kunhan nyt vähän aikaa vielä selvitään.
Lauantai
Isomman kuume alkaa olla poissa. Mun väsyneet aivot ei enää kykene perspektiiviin, joten lähetän lääkärikaverille kuvan pienemmän silmästä ja kysyn pitääkö se viedä näytille. Lääkärikaveri rauhottelee, että jos se ei lasta haittaa, niin ei siinä sitten ole mitään. Helpotun vähän ja vien lapset kirjastoon. Molempien yskä on mennyt selkeästi parempaan suuntaan. Laitan lapset nukkumaan, tilaan pizzaa ja vastaanotan miehen.
Yöllä pienempi putoo sängystä ja valvon sen kanssa seuraavat puoltoista tuntia, että se saa uudelleen unenpäästä kiinni. Se haluaisi tehdä palapelejä, mä haluaisin nukkua.
Sunnuntai
Lapset kiehnää miehen sylissä. Kaikki on terveitä, kaikki on taas normaalisti. Kuin taikaiskusta. Mä lähden yksin tuulettumaan. Tää single parent homma ei oo oikein mua varten.
 |
| Isin kotiintuloa odotellen, telkkarista seurataan lentoa. |
