Saturday, December 31, 2016

4v-5kk-31pv & 2v-2kk-5pv

Moi vaan, sikäli kun tätä blogiparkaa nyt kukaan enää käy lukemassa. Mäkin tulin tekemään tilinpäätöksen, and it's not going to be pretty. 2016 oli aika paska vuosi. Eikä vain poliittisesti (Brexit, Trump, Aleppo jne. Niin ja Suomessa .. no Suomi), vaan siis ihan tälleen omaa napaa katsellen.

Vuoden 2016 alussa oltiin asuttu parisen kuukautta täällä Kaliforniassa. Ihmettelin mitä mä oikein ostan kaupasta, mitä ihmettä näissä leivissä on, ONKO MEIDÄN JUOMAVEDESSÄ LYIJYÄ (ei ollut) ja mitä kaikkea muuta mä en tiedä mutta mun pitäisi tietää?? Sain sydämentykytyksiä millon mistäkin asiasta ja kahlasin vähillä yöunilla (jotka thank god alkoi siinä kevään mittaan kyllä parantua) ja minimaalisella omalla ajalla (koska pienempi ei nukkunut iltasinkaan yhtäjaksosia pätkiä) aivan tuntemattomassa aallokossa ja näin turvallisuuskaipuisena ihimsenä ahdisti.

Näin jälkikäteen kuvio näyttää aika selvältä. Meidän kevyen tasaisen iloinen perhe-elämä muuttui jonkin sortin stressihelvetiksi jo kolmisen vuotta sitten kun viimesiään hengittävä maamo muutti meille. Kodin, sairaalan ja duunin väliä suhatessa ja lastenhoitokuvioita selvitellessä (hoitajan ollessa taas kahden viikon saikulla) koitin hengitellä ja puhuin itelleni, että this too shall pass. Että tää kevät on nyt tämmönen. Vuoden kuluttua tilanne on aivan toinen. Tää menee ohi. Asiat palautuu ja normalisoituu.

Sitten maamo lähti ja niin lähti yksi kulmakivi mun elämästä. Talo alkoi huojua, mutta ajattelin, että kyllä tämä tästä. Aika parantaa. Pienempi syntyi ja minä vielä ihan hormoonihuuruisena muutettiin Lontooseen. Ei nyt liian kauas Suomesta, mutta kuitenkin pois turvaverkkojen ääreltä vieraaseen kaupunkiin vieraiden ihmisten keskelle. Hengittelin. Rakensin arjen, purin arjen, muutettiin taas, tällä kertaa Kaliforniaan. Muutosta. Stressiä.

Jotenkin tässä matkan varrella stressi on kerryttänyt huolia ja huolet on syöny pois onnellisuutta. Tajusin tässä viime keväänä, että mä en oikein ole enää täysin oma itseni. Mä olin joskus pohjimmiltani onnellinen ja elämä kantoi. Vastoinkäymiset ja huolet oli ohimeneviä ja niistä aina palauduttiin defaulttiin, perusonnelliseen tilaan jossa kaikki oli hyvin. Jotenkin tässä matkan varrella tilanne on kääntynyt päälaelleen. Mä en oikeastaan enää edes kunnolla muista millasta oli olla perusonnellinen kaikki on hyvin. Defaultti on nykyään vähän harmaa paikka, josta mielellään pakenee kattomaan telkkaria. Havahduin joskus keväällä miettimästä, että kuinka kauan ihmisen pitää olla onneton, että se tarkottaa masennusta.

Huolia, huolia ja pelkoa. Irrationaalista pelkoa, että mulle tai lapsille käy jotain. Joko sen takia, että teen jotain väärin (koska täällä vieraassa paikassa en vaan tiennyt tai muuten vaan mokasin) tai sen takia, että tapahtuu jotain mihin en pysty vaikuttamaan itse (sairastuminen). Hölmöä, jäytävää pelkoa, joka nakertaa takaraivossa, saa sydämen tykyttämään ja herättää aamulla paniikkikohtaukseen.

Erityisen hyvin sen huomaa nyt, kun vuosi kalifornioitumista on kulunut ja ollaan asettauduttu. Lohduttaa tietää, että ei tarvitse heti taas muuttaa. Asiat alkaa olla tuttuja. Ei ole enää turistiolo. Mutta nyt sitten ne oman pään demonit. This too hasn't yet passed. Onneksi täällä on helppoa saada apua, koska selkeästi mä kierrän spiraalia, jonka suuntaa en itse saa käännettyä hyvään.

Mutta joo, siksi blogihiljaisuutta, tuntuu että jos saan vapaasti puhua osaan vain valittaa. Enkä osaa teennäisesti kirjottaa onnellisesti jos en ole onnellinen.

Vuoden 2017 teema tulee olemaan mielenrauhan palautus.

Mulla on kyllä myös paljon (jäytävästä huolesta huolimatta) asioita, joista oon kiitollinen. Tärkeimpiä näistä (miehen ja lasten lisäksi tietty) on ollu vuoden aikana syntyneet ystävyydet (tuntuu, että alkaa olla ohuen ohut turvaverkko!). Mahtava babysitteri. Skype-puhelut siskon kanssa. Meidän joululomareissu Bostoniin (lunta ja lumiukko! Luistelua! Laskettelua! Mummupappa!). Se, että ollaan oikeasti oltu aika terveitä. 

Mä uskon, että vuoden 2017 tilinpäätös tulee olemaan paljon positiivisempi.

Siinä me ollaan! Sukset ja kaikki!

Ps. Tää oli aika pelottava teksti kirjottaa ja julkaista. 

13 comments:

  1. Hienoa silti, että kirjoitit ja julkaisit! Blogielämä on omalta osalta lähinnä opintojen ja töiden alle jäänyt muisto esikoisen vauva-ajoilta, mutta muistelen sua ja sun kanssa blogien välityksellä käytyjä keskusteluja lämmöllä, ja monesti arjessa lataan jotain henkisiä voimavaroja sun ajatuksista. Sulla tuntuu peloista huolimatta olevan todella paljon henkistä kapasiteettia, joten on helppo uskoa, että tämän vuoden lopussa saadaan lukea vähän positiivisempi tilinpäätös. Vaikka eipä siinä, musta omien heikkouksenkin reflektointi on ihan positiivista, vaikka sisältö jäisikin vähän mollivoittoiseksi.

    Koko vuoden osalta positiivisia ajatuksia sinne kauas!

    T

    ReplyDelete
    Replies
    1. Voi kiitoksia ja paljon voimavaroja ja lämpösiä ajatuksia sinne myös! Musta tuntuu, että mulla on ollut henkistä kapasiteettia, mutta jotenkin tässä viimesten parin vuoden aikana se on vaan tyhjentynyt kuin ilmapallo. Ihan vaan vaikka vuosi ilman muuttoja, sairastumisia tai muuta varmaan tekisi ihmeitä :D Ja on tässä se hyvä asia, että mulla on tosi kova halu olla onnellinen ja rauhallinen, mikä auttaa ohjaamaan asioita oikeeseen suuntaan.

      Delete
    2. No tokihan ne ilmat katoaa, jos vähän joka suunnasta prässätään, mutta ajattelen itse, että ne kerran hankitut voimavarat on enempi jonkinlainen varasto. Nyt ehkä tyhjillään, mutta tarvittava tila on silti olemassa. Sisustuksen suuntaviivatkin selvästi selkeinä mielessä..:D

      Delete
  2. Ei se haittaa vaikka valittaa sillon kun siltä tuntuu. Sen sijaan että se olisi rasite lukijoille voi moni saada siitä lohtua ja vertaistukea jos painii samantyyppisten (tai erilaistenkin) asioiden kanssa :) Mä ainakin käyn säännöllisesti katsomassa onko tullut uusia kirjoituksia, tosi kiva lukea teidän kuulumisia muutenkin ja sitten vielä kalifornia-lisällä. On se kuitenkin niin erilaista perhe-elämää siellä ollessa. Toivottavasti löydät apua ja takaisin siihen mitä haluat olla, mahtava tyyppi olet kuitenkin nytkin ja mieletön äiti lapsillesi! :)

    Tsemppiä vuoteen 2017!

    ReplyDelete
    Replies
    1. Kiitos ja allekirjotan ton, että toisinaan toisten painimisten lukeminen auttaa omien tuskailujen kanssa! Silti jotenkin niiden omien tuskien kirjottaminen tuntuu siltä, että 'taas toi valittaa' :D

      Mä löydän varmasti apua ja pohja tulee palaamaan. Jotenkin tän kirjottaminen auttoi jo tosi paljon ja sen muistaminen että maailmassa on paljon ihmisiä joille puhua ja joiden puoleen kääntyä vaikka ollaankin täällä maailman toisella puolella.

      Delete
  3. Rohkea sinä, keisarinnojen äiti, maailmaa valloittava nainen! Tutun kuuloisia huolia ja ajatuksia äitiyden ja ylipäätään olemisen viidakossa, huuh. Toivottavasti perusonni hiipii hiljalleen takaisin päälimmäiseksi tunteeksi! Vaikuttaaaa, että suunta ainakin on jo oikea <3
    Onnellisempaa uutta vuotta siis sinne!
    T:Maria kahden keisarinnan mutsi

    ReplyDelete
    Replies
    1. Kiitos! Mulla on kova halu päästä takaisin sinne perusonneen, enkä lopeta ennen kuin onnistun :D

      Onnellista uutta vuotta ja paljon perusonnea myös sulle ja keisarinnoille <3

      Delete
  4. Kiitos, kun kirjoitit ja julkaisit!

    Olen vakkarilukijasi ja säännöllisesti käyn katsomassa, josko uutta luettavaa olisi ilmaantunut. Toivon sinulle ja perheellesi vuoteen 2017 toipumista suurista elämänmuutoksista, laadukasta unta, terveyttä, rakkautta, iloa ja rauhaa. Olkoon vuotenne onnellinen!

    ReplyDelete
    Replies
    1. Kiitos! Ja samoin sulle, paljon hyvää tähän alkavaan vuoteen :)

      Delete
  5. Mukava kuulla sinusta, mutta harmi kuulla että huolet on ottaneet liian suuren otteen. Believe me, osaan eläytyä siihen tunteeseen huolella. Kun kaikki on epävarmaa, alkaa olla epävarma myös itsestään eikä lopulta osaa enää edes tehdä sellaisia valintoja jotka veisi kohti helpompaa arkea. Huoliin on niin helppo jäädä vellomaan.

    Mutta sitten jossain kohtaa, kun kurkkaa taakseen, saattaa huomata että minähän selvisinkin tästä. Silloin voi lempeästi taputtaa itseään olalle. Mä olen seurannut teidän elämänmuutoksia ihmeissäni, miten paljon muutosta olette ottaneet vastaan ja ainakin näin ulkopuolisen silmin siitä selvinneet. Verkostoituneet, harrastaneet jne. Se on varmasti ollut ihan hurjan iso ponnistus, aloittaa kaikki alusta vauva-arjen keskellä.

    Kuulostaa siltä että nyt on sinun vuoro kuunnella itseäsi <3 Ihan samoja tunnelmia on omassa ystäväpiirissä, jossa on samanikäisiä lapsia. Ihan ilman maanosan vaihtamistakin on tullut vastaan tilanteita, että äiti on uuvuksissa ja etsii itseään. Äitiys on mahtavaa, mutta onhan se myös kuluttavaa olla 24/7 vastuussa. Ilman vapaapäiviä. Ilman ehyitä yöunia. Viimeistä ei voi liikaa korostaa. Unettomana kadottaa helposti niin avaimensa kuin itsensä.

    Olikohan tässä nyt mitään punaista lankaa :) Ehkä se, että et ole yksin tunteidesi kanssa. Ja että olet pitkän tekstituttavuuden perusteella huipputyyppi. Iloa ja valoa uudelle vuodelle <3

    ReplyDelete
    Replies
    1. Mä uskon, että sun jos jonkun on helppoa eläytyä tähän (ja tiiätkö oot aina tuon tuostakin mun mielessä!). Kun asiat ei ole täysin omassa kontrollissa, niin kontrollin tarve vaan kasvaa ja sen myötä stressi vaan kasvaa. Ja nimenomaan se vastuussaoleminen. Ja kun ne mistä on vastuussa on ne kaikkein tärkeimmät asiat elämässä!

      Kiitos että kirjotit, oli iloa lukea sun ajatuksia :) Toivottavasti teillä tulee kanssa olemaan paljon paljon parempi vuosi kun edellinen tai edelliset. Että löytyy sellanen tasanen, turvallinen onni. Oot mun mielessä! <3

      Delete
  6. Niin,sitä on joskus vaikea tajuta miksi jollakin tuntuu niin vaikealta vaikka näin kaukaa katsoen sun elämä näyttää minusta kadehdittavan upealta.Ja siis todella uskon että tunnet juuri niinkuin kirjoitat.Itsellä on toteutumaton haave päästä joskus muuttamaan vaikka vuodeksi jonnekin muualle perheen kanssa.Mutta luulenpa ettei se onnistu ikinä ja siihen on niin monia syitä etten lähde niitä tässä avaamaan. Ihmiset kamppailevat niin monenlaisten huolien ja pelkojen kanssa. Voimia sinulle ja upealle perheellesi ja toivon että uudesta vuodesta tulee parempi ja pelkosi vähenevät.Olet ihan mahtava äiti lapsillesi juuri tuollaisena kuin olet! Kaikkea hyvää koko perheellenne. Kirjoita kun siltä tuntuu ja jaksat.
    Blogiasi on kiva lukea.Se on kuin tuulahdus aivan erilaisesta elämästä kuin omani.

    ReplyDelete
    Replies
    1. Se on ollu yksi niistä asioista, miksi tästä on ollut vaikea puhua, kun se itsellekin tuntuu niin käsittämättömän hölmöltä: mitä mä oikein panikoin ja pelkään, kun meillähän on kaikki niin hyvin ja ollaan ihan mahtavalla seikkailulla! Miksen mä vaan voisi nauttia tästä täysin rinnoin!

      Ja siis kyllähän mä nautinkin monista asioista ja välillä on enemmän päiviä, jollon huolet ei paljoa paina, mutta sitten on vähemmän. Tää loppuvuosi meni joidenkin harmillisten sattumien takia enemmän sillä huolen puolella ja jotenkin se nyt erityisesti kulminoitui.

      Mulla muuten oli myöskin ollut haave päästä ulkomaille asumaan, mutta en ajatellu, että koskaan toteutuisi. Mies ei ollu mitenkään erityisen innoissaan lähtemässä toteuttamaan ja sitten lapsia tuli jne. Mutta never say never, yhtäkkiä iso firma tuli ja osti sen startupin, jossa mies oli töissä ja roudas meidät ensin Lontooseen ja nyt tänne. Täysin nurkan takaa. Sitä ei koskaan tiedä mitä kummallisia ylläreitä tulee vastaan :-)

      Kiitos ihanista sanoista, kyllä mun tekee mieli kirjottaa ja toivottavasti se on vähemmän valitusta nyt tulevan vuoden aikana!

      Delete