Ensinnäkin vitsi että tuli lämmin olo ihanista kommenteista ja tuesta ja yhteydenotoista. Miksi sitä unohtaa niin helposti miten ihania upeita ihmisillä ympärillä onkaan? Kiitos <3
Ja sitten, mä nyt halusin vielä vähän jatkaa, kun kerran alkuun päästiin. Mä olen monta kertaa mielessäni kirjottanut sellasen Me Naiset tai Kaksplus -tyyppisen artikkelin otsikolla 'Kotiäitiys vei mielenterveyden - tänä keväänä keskityn itseeni'. Ja sitten siinä toimittaja kirjottaisi totisen tutisevalla, huokailevalla äänellä, kuinka Lydasin silmissä on vakaa, mutta herkkä katse. Kevyesti hän korjaa hiukset takaisin korvan taakse ja alkaa kertoa: 'Muutettiin Lontooseen pari vuotta sitten. Aluksi kaikki sujui hyvin, mutta sitten...'
Ja sitten siihen sellanen kuva .. oottakaas.
 |
| Tämmönen (kyllä, se olen minä. Vuosia vuosi sitten) |
Aaaanyway.
Kotiäitiys vei mielenterveyden. No, to be fair, ei se sitä oikeasti vienyt (kyllä mulla on vielä mielenterveys jäljellä vaikka vähän huojunkin. Mielenrauhan ehkä!) ja sitäpaitsi tarvittiinhan siihen ainakin myös läheisen kuolema ja muuttoja ulkomaille. Mutta mä veikkaan että tilanne kuitenkin saattaisi olla toinen - tai ainakin erilainen jos olisin töissä.
Nyt ensinänkin pakollinen disclaimer: mä koen olevani etuoikeutettu että voin olla lasten kanssa kotona. Musta tuntuu, että mulla on homma hallussa ja en mitenkään pysty näkemään mitä parempaa nää (no varsinkin toi pienempi, isompihan käy kolme aamua viikossa preschoolissa) voisi saada kokopäiväsesti tarhassa kuin mitä ne saa kotona. Välillä kotona menee järki, mutta toisaalta välillä on upeeta ja nautin siitä että oon päivät liikkeessä tuolilla istumisen sijasta.
Mutta sitten se toinen puoli. Tässä turvaverkkojen ollessa parhaimmillaankin hennon hennot, lapsilla on vain me, me vanhemmat. Miehen ollessa töissä päivät, lapset kiintyy huomattavasti enemmän minuun. Paine mun läsnäolosta on kova koska äitiäitiäitiäiti-vainäitikelpaa! Ja tokihan mä haluan olla lapsilleni siinä. Mutta se korvaamattomuuden tunne nappaa todella tiukan otteen kurkusta. Mulle. Ei. Saa. Tapahtua. Mitään.
Ja sitten entä mun oma pää? Päivät kuluu miettien lapsien kuvioita ja täyttäen niiden tarpeita. Siivoominen, puistoilu, ruoanlaitto .. on se kaikki melko monotonista kuitenkin välillä. Aivoissa pyörii duunin jättämä tyhjiö, joka haluaa projekteja (mutta ei kerkee) tai virikkeitä (mutta ei jaksa) ja alkaa sitten täyttää ajatuksia kaikenlaisella muulla. Kuten pelolla.
Kotiäitinä mun roolista lasten elämässä tulee paisunut ja se vei tilaa isän roolista. Tämä johtaa siihen, että mä tunnen oloni aivan korvaamattomaksi, mikä aiheuttaa hirveää painetta ja pelkoa siitä, että mulle käy jotain ja lapset jää ihan tyhjän päälle (koska isi ei 'riitä'). Ja koska aivoilla ei ole kauheasti muuta tekemistä juuri nyt, niin ne ehtii mässäillä tällä pelolla ja kehitellä mitä hirveempiä skenaarioita ja mielikuvia miltä lapsista tuntuisi, miten ne selviäisi ilman mua - kun tuntuu siltä että ei mitenkään. Ja tietenkin tämä kaikki kumpuaa siitä, että yritän itse tässä selviytyä elämästä ilman äitiä. Hyvin menee, kuten huomata saattaa!
Mä veikkaan, etten ole ainoa tai ensimmäinen äiti kotona, joka näitä (välillä) miettii (riippumatta oman äidin läsnäolosta). Enkä olisi ikinä etukäteen osannut ajatella kotiäitiyden tuovan tällaisia kipuiluja. Oot hei totaalisen korvaamaton, lasten elämä menee aivan täysin pilalle ilman sua ja nyt tässä on sulle päivät pitkät aikaa mietiskellä miten hirveetä sun puuttuminen lapsille olis. Enjoy!
Musta tuntuu, että yksi askel tämän vuoden mielenrauhan palautukseen on duuni. Edes silleen vähän, yhdellä jalalla ja kädellä. Muiden aikuisten kanssa olemista ja asioiden miettimistä. Ajatusten viemistä muualle. Vanhemmuuden tasapäistämistä. Edes silleen vähän.
Onko kukaan muu huomannu samaa?
Tää tulee nyt anonyyminä koska ihan kaikkea en kehtaa edes vakituisella nimimerkillä paljastaa julkisena tekstinä (täältä espoosta kolmen lapsen äiti hei xD )mutta silloin kun isommat oli pieniä ja olin kahden kanssa kotona niin homma lähti ensin ihan pienistä peloista ja murheista jotka pystyin handlaamaan. Siinä oikeesti,no turhaan selitän mitä päiviin kuuluu kun tiedät varsin hyvin :D, on kuitenkin liikaa aikaa miettiä maailman pahuutta. Vähän lisää iltalehtien lukemista kun lapset nukkuvat ja sanotaanko lyhyesti näin että pääsin siihen kun toinen lapsi oli noin 8kk kun kaapista löytyi jo pakoköysi jolla pystyn pelastamaan lapset kolmannesta kerroksesta jos tulee tulipalo eikä päästä ovesta ja itkin miehelle puhelimessa kun uutisissa oli kuollut kolarissa tismalleen samanikäinen äiti lapsensa kanssa kuin mitä itse olin että en voi enää ajaa lasten kanssa mihinkään. Se oli tietysti vain jäävuoren huippu mutta se viimenen hetki kun mies totesi että nyt on keksittävä jotain muuta ajateltavaa tai tilanne lähtee täysin hallusta.
ReplyDeleteKuukaudessa olin hankkinut itselleni koulupaikan ja nuorempi jatkoi kotihoidossa sumplien hoitajan kanssa mutta isompi meni päiväkotiin alle 7h/pv. Se pelasti kyllä mun pään. Olin ensimmäinen äiti kaveripiirissä eikä ollut kokemusta siitä oliko tää vain mun ongelma mutta jälkeenpäin oon huomannut että kotiäitiys alkaa jossain kohtaa nostaa aika herkästi irrationaalisia pelkoja itse kussakin.
Kun kolmas syntyi mietittiin jo miehen kanssa että seuraakohan tästä taas liikaa aikaa ja ajatuksia kun meinasin olla 3v kotona.. Viime keväänä alkoi jo selvästi mennä vähän siihen suuntaan ja hainkin sitten kouluun ihan vaan siltä varalta että olisinkin valmis aloittamaan syksyllä. Pääsin ja aloitin ja tilanne on taas ihan hallussa :D Kiirettä kyllä ja stressiä mutta on tää silti parempi näin. Nuorin reilu 2v on nyt kotihoidossa hoitajan kanssa ja mun ja miehen aikatauluja sumplien. Vaikka suoritan ihan normaaliajassa amk-päivälinjaa on mulla alkavassa jaksossakin vain 4h päivässä 4x viikossa! Ihan huikeeta, olin varautunut suorittamaan hitaammassa tahdissa mutta ei edes tarvi :)
En olisi ikinä uskonut että mä en jotenkin pysty handlaamaan sitä vastuuta/kotiäitiyttä/mikä se nyt siinä onkaan vaan imeydyn siihen huoleen ja mustaan ja selaan kolme yötä ahdistuneena turvaistuintestejä jos vaikka löytyisi VIELÄ joku turvallisempi. Enkä antanut kenenkään muun kuljettaa lapsia kuin minun tai mieheni ja miehenkin mieluiten niin ettei kaikki ole kerralla kyydissä.. Melkein naurattaa itseänikin mutta ei sit kuitenkaan,aika kamalaa oikeasti xD
Positiivista kuitenkin, ainakin mulla hälveni kun palasin takaisin "normaaliin" elämään kotiäitikuplasta! Ja kuitenkin näillä tunneilla oon pääosin lasten kanssa edelleen niin ei edes omatunto paina, ei kyllä pitäis painaa muutenkaan kun kerran pää voi paremmin. Eli jos vaan mahdollista niin suosittelisin kyl oman kokemuksen perusteella ainakin kokeilemaan jotain opiskelua tai työtä edes sillon tällöin..
I know who you are ja KIITOS! <3 <3 Tän lukeminen oli jotenkin aivan uskomattoman lohdullista!!
DeleteJa ainiin, mä olen lopettanut kaikkien uutisten lukemisen jo ekan raskauden aikana. Suomessa käydessä pahinta on lööppien lukeminen, kun niitä on niin hemmetin vaikea välttää! Luojan kiitos täällä media mässäilee ihan eri jutuilla ja lööpit ei hyökkää kaupoissa päin näköä.
Deleteja kuitenkin mä(kin) oon suht täyspäinen tapaus tavallisesti! :D
Deleteehkä se liittyy jotenkin siihen kontrollin menettämiseen tosiaan? Tässä kun ei kuitenkaan oikeesti pysty määräänsä enempään vaikuttamaan lasten kanssa. Kävin töissä muutaman päivän joululomalla ja se tunne oli ihana kun osaan hommat,tiedän mitä pitää tehdä ja asiat vaan hoituu. Sit taas kotiin ihmettelemään mistä tää sotku tuli vaikka siivoan koko ajan ja taas on ruoka-aika eikä oo safka valmiina ja onko nyt liikuttu tarpeeksi/päivä ja onko monipuolisesti sitäsuntätä :)
"Pakoköysi" löytyy muuten nykyään makuuhuoneen kaapin sijaan varastosta, jos vaikka tarvii joulukuusta sitoa auton katolle tms normaalimpaa xD
Päiväkoti oli mun pelastus. Ja oli ihan hyvä päätös aikaistaa sitä työhön paluuta.
ReplyDeleteToki olen tässä oravanpyörässäkin aika hajalla, eikä mun palkoilla työssä käymisessä ole mitään järkeä. Mutta saa kuitenkin päivät puuhastella jotain aikuisten juttuja ja kitata KUUMAA kahvia palavereissa.