4v-6kk-18pv & 2v-2kk-22pv

Me lähdettiin spontaanille seikkailulle. Näitä ei satu kauhean usein, koska vaikka lapset haluaa jatkuvasti käydä yöseikkailuilla (taskulamppujen kera lähipuistoon), niin me aikuiset ei olla (enää) kauhean seikkailuhenkistä porukkaa. Me ollaan enemmän mukavuushenkistä ja äh-hankalaa-jäädään-kotiin-henkistä porukkaa.

Meillä oli kuitenkin pitkä viikonloppu (täällä juhlittiin Martin Luther King Jr. päivää maanantaina) ja aivan yllättäen mies ehdotti sunnuntaina että mitä jos lähdettäisiin ja mentäisiinkin hotelliin yöksi ja käytäisiin Jossain. Voi olla, että poikkeuksellisen rauhallinen aamu, jollon oltiin syöty picnic-aamupalaksi olkkarin matolla (viltin päällä tietty) pancakeseja ja vietetty tunti rauhallisesti väritellen värityskirjoja oli laskenut stressitasot riittävän alas, että ihan jopa innostuttiin ajatuksesta.

Pakattiin, syötiin lounasta, valmisteltiin ja heti iltapäivällä oltiin jo valmiita lähtemään. Tähtäimenä oli alottaa seikkailu tunnin ajomatkan päässä olevasta punapuumetsä-haikkauksesta.

Neljännes tankkia jäljellä, mies totesi kun lähdettiin ajelemaan.

Pitäis varmaan tankata, mutisin ja kirjotin viestiä kännykällä. Juujuu, se oli jotain Tärkeää, jotain mitä olin koko aamun odottanut että pääsisin kirjottamaan. Katson kohta karttaa.

Tultiin yllättävän nopeasti siihen kohtaan motaria, jossa käännyttiin sille pikkuiselle vuoristotielle, jota suurin osa matkasta olisi. Bensatankissa 70 mailia jäljellä. Paljon bensaa kuluttavaa tietä aika paljon edessä. Bensiksen bensistä ei lähimaillakaan - ainakaan matkan varrella. Kello jo aika paljon ja päämäräänkin vielä suhteellisen paljon matkaa.

Käänytään takaisin hakemaan bensaa, huokastiin lannistuneesti. Tää on tätä meidän seikkailua. Sähläystä ja epäonnistumista ja plänien muuttumista.

Tankki täyteen ja päätetiin mennä toiselle luonto-alueelle. Siellä ei punapuita, mutta kuulemma voi haikata ja vettäkin oli. Ajeltiin, kunnes tultiin järven rannalle. Ja sitten yhtäkkiä VALO. Se oli ihan kreisiä. Aurinko loi siltaa, vaalea metsä säkenöi, kalastaja avasi siimasta solmuja vesi välkehti. Yritin ottaa kameralla kuvia, mutta taidot ei enää oikein riittäny oikeisiin asetuksiin, joten näppäsin kännykkäkameralla kuvia, jotka näyttää murusia siitä oikeesta fiiliksestä.

Syötiin snäkkiä, leikittiin kepeillä, tasapainoiltiin puunrungoilla. Heitettiin high fivet sähläyksen tuomasta vahingosta, joka olikin oikeastaan parempi kuin alkuperäinen suunnitelma.

Aurinko alkoi laskea ja jatkettiin matkaa Santa Curziin. Edelleen vain tunnin ajomatkan päässä kotoa, mutta oltiin ihan reissufiiliksillä. Hotelli olis ostarin vieressä (hei, pitäiskö käydä shoppaamassa!) ja ravintoloitakin löytyi. Mies ja lapset siis hotellille, minä IHOPiin (Internation House of Pancakes) hakemaan meille iltapalaa. Kaikilla ruokaa ja vähän telkkari-chillailuaikaa ja sitten ihan vain muutaman tunnin painiottelu (no, lähinnä henkinen), että saatiin lapset unille. 

Aamulla aamupalalle, jossa isompi veti muroja ilman maitoa (me ei syödä kotona muroja ja sillä ei ollut kokemusta miten niitä kuuluisi oikeasti syödä) ja pienempi bageliä. Pakattiin, check outattiin ja suunnattiin rannalle. 

Aaltoja aaltoja, tule pienempi, juostaan aaltoja pakoon! Odota pienempiiiii, älä mene niin lähelle, aalto tuleeeeee!! Isompi ei meinannut pysyä nahoissaan, minä löysin rannan! KATO NOITA LINTUJA!!

Siellä oli iso kivenlohkareellinen pelikaaneja, jotka kävi välillä vähän surffaamassa aalloilla.

Oltiin mekin aika lumoutuneita. Tosi paljon pelikaaneja. Tosi isoja pärskeitä. Tosi huikeita aaltoja. Tosi hienoa hiekkaa. Tosi ihana kohina. Tosi hyvältä tuntuva aurinko. 

Pienempi katseli nuoremmin silmin sitä kaikkea. Mietteliäänä, kuten aina. Meillä oli miehen kanssa kamerat ja koitin varotella pienempää petollisten aaltojen vaaroista. Ei kannata mennä tämän viivan yli, sanoin, ja vedin viivan jalallani hiekkaan.

Pienempi katsoi viivaa, katsoi ja minua ja hyppäsi täydellisen tasajalkahypyn viivan yli.

Ollaan täällä koko päivä! Isompi hihkui ja lähti etsimään simpukoita laskuveden jättämistä lammikoista. Lopulta, kun oltiin kaikki pulauteltu kenkämme ja sukkamme märiksi, oli aika siirtyä.

Iso hiekkalaatikko.

Ehkä se oli se rannalla käynti, ehkä meidän suomalaiset geenit on antanu periksi, mutta isompaa lukuunottamatta meidän perhe hytisi kylmästä kun kiivettiin höyryjunan kyytiin. Kiedoin tuubikaulahuivia itseni ja pienemmän ympärille, isompi kieltäytyi laittamasta takkia. Harmillisesti lämpötila ei matkan aikana noussut, mutta toisaalta näkymät oli sen verran hienot, että hytinän melkein (MELKEIN) unohti. 

Älkää napatko kiinni oksista, junaopas varotteli, täällä on tosi paljon poison oakkia.

Juna kierteli punapuiden välissä puolisen tuntia kohti kukkulan huippua ja sitten vajaa puolisen tuntia (alamäkeen, you see) alas. Hitaasti, varmasti, puhisten, pihisten. Höyryä joka suuntaan, tuut-tuut lasten iloksi (ja ehkä sillä oli joku muukin merkitys) ja metsä niin lähellä junaa, että kädellä olisi voinut koskettaa. 

Vau, isompi henkäili, tosi iso puu. Ja toden totta, isoja puita. Oli oikein kylttikin: Big Trees.

Pienempi lepuutteli päätään käsiensä varassa kunnes nukahti. 

Ajeltiin iltapäivällä kotiin kohti päivällistä. Olo oli aika mahtava. Oltiin reissussa! Tehtiin se! Lähdettiin ulos kotoa, oltiin yö hotellissa, tehtiin asioita ja nyt palataan kotiin! Saatiin elämyksiä! Saatiin aikaan! Oli hienoa ja tehtiin perheenä asioita, joista KAIKKI nautti! 

Kotona oli tietty odottamassa pakkaamisesta jäänyt sotku ja iso kasa merimärkiä vaatteita, mutta ei haitannut. Oli hyvä viikonloppu. Hyvä mies, kun ehdotti. Hyvä me, kun lähdettiin.