kuukausi 6, päivä 1

Lienee aika tehdä puolivuosikatsastus. Harmillisesti viralliset neuvolastatsit saadaan vasta viikon päästä.

Näin puolivuotiaana laps on hymyilevä, iloinen ja utelias. Läpsii kaikkea. Yrittää kiskoa pesulappuja irti asioista, erityisesti meidän Jaffa-matosta, jonka pesulappu on aivan vietävän häiritsevä - eikö se tosiaankaan lähde irti? Narut on ihan parhaita leluja.

Konttaa, nousee tukea vasten seisomaan (nykyään melkeinpä mikä vain tuki käy, kunhan alusta ei liu'u), kiipeää (portaitakin), lähestyy asioita kieli edellä ja työntää kaiken suuhunsa. Hampaita ei ole vielä ilmaantunut, eikä vaikuta että olisi ihan just tulossakaan. Laps juttelee paljon ja edelleen tykkää 'kiljua' sisäänpäin (päästää ääntä samalla kun vetää henkeä sisään).

Syönyt tähän mennessä (lasketaan nyt vaan ruoat..) bataattia, porkkanaa, parsakaalia, mustikkaa, banaania, päärynää, omenaa, avokadoa, maissinaksuja ja kauraleseitä. Yritin tehdä kaurapuuroa, mutta en oo varma tuliko siitä nyt edes ihan oikeanlaista (kuuluuko sen oikeasti olla niin liisteriä??). Itsehän inhoon puuroja - oon inhonnut ihan lapsesta asti, ihan kaikkia). Ei maistunut lapselle lainkaan, joten sekotin lopulta leseitä bataattisoseeseen, jossa ne uppos aivan mainiosti.

Vaatekoko 68 tuntuu ihan sopivalta edelleen. Koon 16 tossut on vähän liian isot vielä.

Istuu hienosti syöttötuolissa (ja läpsii pöytää) ja Ikean ostoskärryjen istuinosassa. Inhoaa automatkustamista ja protestoi (tai vaatii jatkuvaa viihdykettä / hyssyttelyjä) ainakin puolet matkoista. On käynyt Helsingissä, Espoossa, Vantaalla ja Porissa. Tulee luokse kutsuttaessa (ainakin mun kutsumana). On hyvin kiinnostunut pupusta ja ymmärtää, ettei pupun päälle voi vaan jyrätä, vaan jää kohteliaan etäisyyden päähän katsomaan kun tämä luonnonihme järsii porkkanaa. Joskus koittaa vähän silittää, mutta yleensä saakin takasin murahduksen ja tassusta.

Nukkuu. Yleensä kahdet-kolmet päikkärit päivässä menee ihan ok (yleensä vaunuissa ulkona). Öisin ei halua juuri ennen puolta yötä nukkumaan ja kaipaa nukkua (kaikesta huolimatta levottomasti) mun vieressä ja käyttää mua tuttina pitkin yötä. We are working on it.

Yleensä kuitenkin aamut alkaa 9-9:30 välillä. Tästä seuraa ekat päikkärit klo 11, tokat siinä kolmen-neljän aikaan ja tällä hetkellä koitamme, ettei sen jälkeen enää nukuttaisi päikkäreitä, vaan seuraavaksi mentäisiin yöunilla. Katsotaan mitä käy. Lisäksi meillä on useiden suosittelema Pehmeä matka höyhensaarille (No-cry sleep solution) -kirja odottamassa lukemista.

Tukkaa laps on kasvattanut hienosti päälaelle ja nykyään takaraivon kaljukin alkaa olla hiljalleen peittymässä.

Kaikenkaikkiaan olemme tyytyväisiä menneeseen puoleen vuoteen ja olemme sitä mieltä, että laps kasvaa ja kehittyy kuten kuuluukin.

kuukausi 5, päivä 28

Että joo, terveisiä täältä jostakin. Täällä on opittu kiipeämään portaita (toissapäivänä) ja sen seurauksena valvottu aamukahteen (toissayönä) yrittäen nukuttaa ylikierroksilla menevää lasta. Herää kysymys miksi nämä suurimman oivallukset tulee yleensä aina n. klo 23, kun laps on jo kerran yritetty laittaa nukkumaan ja lopulta luovutettu, kun yhden unisyklin jälkeen hän on herännyt täysin virkeänä (meillä nykyään mitataan (lapsen uni-)aikaa sykleissä. Yksi sykli n. 40min)

Hyvä on, myönnetään, että osansa syystä saa myös vanhempien (mun) turhan kunnianhimoinen yritys laittaa laps nukkumaan yöunia jo kahdeksan aikaan (kun oli kerran AIVAN poikki). Sain muutaman syklin verran tuuditettua uudelleen uneen, mutta kympiltähän heräsi kuin tikka, ja tiesin hävinneeni taistelun.

Anyway, portaiden lisäksi täällä on ihmetelty jumppakaaren pesulappua, papan silmälaseja, maton hapsuja ja jack-in-the-boxista pomppaavaa tyyppiä. Mistä se oikein aina ilmestyy??

Ja niin, tästä meidän ikuisesta nukkumiskysymyksestä. Jossain vaiheessa meillä oli jonkunlainen rauha nukuttamisessa: laps unille ysin-puoli kympin aikaan (JOS se sattuisi vaikka jatkamaan unia siitä yöuniksi asti - yleensä ei). Sitten sen yhden syklin jälkeen about vartin toiverikas yritys saada lasta takaisin nukahtamaan, mutta turhaan. Laps valvomaan ja odottamaan seuraavaa väsymyshetkeä ja sitä, että mekin mennään nukkumaan (yleensä puoleen yöhön mennessä).

Normaalisti tässä vaiheessa laps on sammunut ihan mukavasti nukkumaan meidän kanssa.

Tässä jaloilleen nousun jälkeen yöunille nukahtaminen on muuttunut taas varsin hankalaksi. Rinnalle ei enää meinata nukahtaa, vaan joskus sylihytkyttely on auttanut, toisinaan vasta yöulkoilu. Yöunille nukahtaminen on venynyt yli puolen yön, puoli yhteen, yhteen. Mun silmäpussit ovat venyneet suoraan verrannollisesti. Sen sijaan kiristymistä on tapahtunut ainakin miehen hermoissa.

No, ihan lepposasti täällä vielä mennään, vaikka sillon kahden aikaan alettiin molemmat olla melkolailla epätoivosia ja poikki.

Lapset ovat kaikki erilaisia ja niihin toimii erilaiset tavat saada rauhottumaan ja nukahtamaan. Eilisilta meni huomattavasti paremmin (lapsen valvetilaa ja päikkäreitä vartioitiin tarkasti, vaikka mies väitti lapsen nauravan mun suunnitelmallisuudelle 'tähdätään siihen, tohon aikaan aletaan tehdä iltatoimia, että tuolloin se sitten nukahtaa'). Edelleenkin nukuttamiseen uppoaa aikaa ja vaivaa, mutta elän toivossa, että rutiinit ja periksiantamaton sitkeys vie voiton lopulta.

Yksi asia on kuitenkin selvä: huudattamaan musta ei ole. Ja tämmöset tassuttamiset yms. menee huudattamiseksi, niillä lasta ei tosiaankaan rauhoteta, vaan yllytetään. Me keksitään jotkut muut keinot.

Meillä on muutenkin alkanut muodostua rytmejä. Ei vain niitä musikaalisia, vaan myös päivärytmejä. Oikeastaan niitä olikin jo valmiiksi, en ollut vaan osannut katsoa isoa kuvaa. Edelleenkään ei mennä minuuttiaikataululla, vaan päikkäreiden alkamiskellonaika riippuu edellispäikkäreiden lopusta, mutta jonkinlaista patternia tässä on jo havaittavissa. Hyvähyvä.

Tavallaan kyllä mukavaa päästä takaisin arkirutiineihin ja saada elämä järjestykseen. Ja alottaa kevätlukukauden harrastukset. Toivottavasti  mahdutaan mukaan äiti-vauva-sirkuskouluun (tosin nyt kun katselen näiden meidän päivärytmien valossa tota kurssin kellonaikaa, niin en tiedä miten onnistuu. Tunti alkais klo 11 - eli samaan aikaan, jollon lapsella alkaa ekat päikkärit. Miten näistä kiinteistä harrastusajoista selvitään?).

ps. Porista löytyi joulun kaunein seimi. Seimestä kuitenkin puuttui Joosef, jonka kertoivat lähteneen ostamaan vaippoja vauvalle.

kuukausi 5, päivä 26

Niin meni meidän aatto, mahataudissa. Oltiin käyty ihan omalla riskillä kaverin lapsen 2v synttäreillä ('oli viikolla mahatautia, mutta kaikki ohi jo, pitäis olla ihan turvallista, tulkaa jos uskallatte'). Uskallettiin.

No, eikös aattoaamu alkanut pahalla ololla ja vatsakivulla, mutta onneks vain mulla. Sen verran todettiin, ettei lähdetä isälleni aattoa viettämään, ettei tartuteta isoäitiä. Ja joulupäivän matka kohti Poria miehen vanhemmille oli myös vaakalaudalla. Eli jonkun aikaa näytti siltä, että koko joulu menee täysin jouluttomassa kodissa ilman jouluruokia ja aloin olla jo aika maani myynyt.

Aattoiltaa kohden mun vointi alkoi kuitenkin kohentua ja uskalsin jo syödä vähän leipää. Vatsakivun lieventyessä ja lämmön noustessa päätin kuitenkin vimmalla tehdä jouluankeustunnelmaan muutoksen. Käskin miehen pukeutumaan jouluisesti, lapsen myös, sytytin tuhat kynttilää, laitoin ite jouluvaatteet, meikkiä ja tonttulakit kaikille. Kyllä meille joulu tehdään vaikka mikä olis.

Otettiin pari perhepotrettikuvaa ja valmistauduttiin lähtemään ajelulle hakemaan ja viemään lahjat isälle. Mentiin, kutsuivat sisälle ja kun autokin saatiin parkkiin (Helsingin keskustassa), niin mentiin. Saatiin jouluruokaa (minäkin nokareen lanttulaatikkoa), luettiin jouluevankeliumi (meillä tällaisia tehdään perinteen - ei uskonnon - vuoksi). Ja innostui isoäitikin lausumaan talvisota-runoja ('muistan vielä yhden, haluatteko kuulla, antakaas kun lausun'). Tässä vaiheessa paettiin lopulta kotiin, lapsella vaippa täynnä eikä vaihtoja mukana (kun ei nyt kuitenkaan nousta autosta).

Saatiin lahjat, luettiin facebookista että muutkin synttäreillä olleet sairastelivat ja saatiin lupa tulla Poriin kuitenkin.

Mentiin siis junalla Poriin ja täytyy sanoa, että oli todella sen effortin arvosta! Laps oli tyytyväinen koko matkan ja matka suju mukavasti. Erityisesti kun VR oli nyt oikein ylittänyt itsensä ja

Nyt Porissa, ihanasti jouluruokaa, laps on yrittänyt kiivetä pitkin muutamaa talon askelmaa (vähän liian korkeita hälle) ja mullakin jo ihan hyvä olo. Onneksi päästiin jouluun.

Jouluaattona perus: äiti makaa pahoinvoivana lattialla, laps
syö talouspaperia.

Meidän kodin kolme ainoaa jouluasiaa: kalenteri(t), lahjat
ja lahjaksi saatu piparkakkutalo.

Junassa on letkeetä.

kuukausi 5, päivä 23

Meillä alkoi tänään joulu. Sen kunniaksi söin melkein tonkallisen B&J-jädeä aamupalaksi. Vaaka näytti muutaman kilon jotenkin mystisesti kadonneen olemattomiin, joten pitihän vahinko nyt korjata.

En sitten ikinä ehtinyt ottaa lapsesta (lapsista) yhtään joulukortti yritelmääkään (vaikka kaikenlaisia visioita mulla oli. Pupu ja laps, kyllähän siitä jotain supersöpöä saa aikaseksi, right?). Eikä sitten olla vieläkään hirveästi ehditty sisustaa kotona. Eikä olla oikein ehditty juuri muutakaan. Mihin aika karkaa?

Kortin nytsit kiire-sutasin viime yönä ja lähetin ystäville ja tuttaville ja sukulaisille. Että edes jotain. Ei nyt ehkä maailman paras joulutervehdys, mutta näin meidän perheessä.

Ajan puutteessa pistän saman tervehdyksen nyt myös tänne blogin puolelle. Hyvää joulua kaikki lukijat, kiitos että olette. Toivottavasti olette myös ensi vuonna.

kuukausi 5, päivä 22

Päätettiin nyt sitten kuitenkin lähteä sinne Poriin miehen vanhemmille joulupäivänä ja olla välipäiviä siellä. 'Ei enää ikinä - tai ainakaan seuraavaan viiteen vuoteen - autolla' pitää edelleen pintansa, ei kullannut aika muistoja (vielä), vaikka VR:n kanssa asioituani sitä taas vähän harkitsin.

Soitin ihan asiakaspalveluun kysyäkseni mikä on kaikkein helpoin ja järkevin tapa matkustaa pienen lapsen ja vaunujen kera. Aspasta vastasi tyttö, jolla ei ollut tarjota mitään ehdotuksia tai ratkaisuja. Tai muutakaan tietoa. Kaikki - ihan kaikki - piti erikseen tiedustella, varmistaa, kysyä, mitään ei osannut hän tarjota. No, sain lopulta varattua tosi hyvältä kuulostavat paikkaliput (meno-paluu jopa) ja pyysin vielä (laps kainalossani) lähettämään sen mulle sähköpostiin, kun nyt ei ole oikein käsiä kirjottaa ylös.

'Joo, mä lähetin sen sulle nyt. Homma on tällä kunnossa, KIITTI!'

Kokeneemmat junailijat varmaa jo naurahtaa tässä vaiheessa. No, eihän sitä sähköpostia tullut. Soitin lopulta uudestaan sinne (KOLMESTI, koska kaks ekaa soittoa katkesi kesken jonotuksen. KIITTI.) ja sieltä vastasi tympääntynyt aspanainen, joka totesi alentuvasti 'sun olisi pitänyt kirjottaa se varausnumero talteen. Ei me sitä varausta nyt enää mistään TIETENKÄÄN voida kaivaa.' Ei pahoitteluja, ei empatiaa, vain rivien välistä syytös asiakkaan typeryydestä.

Niin. No, ehkä jos edellinen olis kertonut mulle, että btw, se mun varaus on sitten vain ja ainoastaan tän yhden onnettoman, epävarmasti kulkevan sähköpostin varassa, niin olisin saattanut yrittää vaikka nenälläni naputtaa sen koodin talteen.

Miehelle tästä avautuessa se sanoi 'perus'. Kuulemma oli joskus saanut varausnumerosähköpostinsa tuntien päästä varauksesta, olisko peräti jo junan lähtemisen jälkeen.

Se siitä avautumisesta, sitten lapsesta. Oli tänään kiivennyt keittiön tuolinjalasta itsensä kiskoen ylös ja kädet tuolille. Kokoajan pääsee ylemmäksi ja nyt ei läppäri ole enää turvassa sohvallakaan. Aina välillä osaa jopa laskeutua polvilleen ja siitä alas konttausasentoon. Ja konttausvauhti alkaa olla melko kova jo.

Ääntelyssä hauskinta on äänen päästely samalla kun vetää henkeä sisään. Meillä kotona siis liikuskelee meidän oma pieni velociraptor.

Oltiin kaverin muksun 2v synttäreillä ja saatiin sieltä lainaksi sellanen neljällä jalalla seisova taso, jolla on kaikkea jännää räplättävää. Laps siihen siellä itse kurkotteli ja ylös päästyään jäi siihen seisoskelemaan ja ihan innoissaan leikkimään sillä pitkäksi toviksi. Olin just päivällä aikasemmin sanonut, että laps tarvinnee jotain virikkeellisempiä leluja, nää kotilelut alkaa olla aika nähty.

Taisin mainita jotain niistä levottomista öistä. Väsyneimpinä hetkinä oon ollut varsin väsynyt ja mielessä on jopa käynyt, että onkohan kaikki nyt ihan hyvin. Mutsi lohdutti, että on kaikki hyvin. Maailma on taas avautunut hurjasti, eikä ihme että se heijastuu iltalevottomuutena. Viime yönä hytkyttelin lapsen unille vihdoin yhden aikaan. Vielä puolen yön jälkeen se oli ihan täynnä energiaa (nukuttuaan yhden kierroksen unta iltatoimien jälkeen) ja kiipeili pitkin pinnasängyn laitoja.

Onneksi nukahduksen jälkeen yöt on alkanu mennä taas kohti helpompaa ja rauhallisempaa. Viime yöstä muistan enää kaks heräämistä.

Anyway. Ostin lapselle untuvapussin (huolimatta siitä, että koitan välttää untuvaa noin muutoin). Oon jo jonkun aikaa haaveillut jostain pussista, johon lapsen vois pistää turvakaukaloon ilman talvihaalarien pukemista.

Tää Adan lämpöpussi (ostin lastenhuone.fi :stä) on ihan täydellinen. Näilläkin pakkasilla pärjätään melkein pelkällä pipolla ja sisävaatteilla (siis kun liikutaan autolla ympäriinsä) ja ulkona nukuttamiseenkin riittää joku esim. fleece-haalari välikerrokseksi. Hupun saa kiristettyä riittävän tiukaksi, että laps on kuin toukka pehmeässä kotelossaan.

Ja vielä (nykyään ei meinaa ehtiä päivittää riittävän usein ja tätä asiaa nyt riittää). Historian kirjoihin merkittäköön, että laps on oppinut myös jotain meidän pupusta. Nähtiin jo parikin kertaa, miten hienosti laps konttasi aivan intopiukeana porkkanaa syövän pupun luokse - mutta kuulkaa, osasi pysähtyä kunnioittavan puolen metrin päähän KATSOMAAN, kun pupu söi. Välillä otti pienen askeleen lähemmäksi, ja sitten taas vaan katsoi. Ei haronut käpälät ojossa pupua, yrittänyt silittäkään. Ihan vaan katsoi.

Oltiin kyllä ylpeitä.

kuukausi 5, päivä 20

Olin tällä viikolla vähän niinkuin ajatellut, että voitaisiin koittaa hakea lapsen kanssa jonkunlaista rutiinia ja rytmiä tähän elämään. Että oltaisiin about samanlaisella aikataululla, tai ainakin samanlaisilla aktiviteeteilla about samoihin aikoihin päivästä. Ja että herättäisiin suurin piirtein samoihin aikoihin. Siinä ysin, puol kympin välillä.

Heh. Tää viikko on ollut varmasti viime kuukausien epärutiinein ja -rytmillisin viikko. Tästä kertonee esimerkiksi se, että keskiviikkona laps heräili yöuniltaan (no, yhden puolisen tuntia oli tainnu olla joskus seiskan-kasin aikaan hereillä) puoli kahdentoista aikoihin. Itsehän olin kömpinyt sängystä noin varttia aikasemmin ylös.

Pitkä aamu kertoo myös levottomista öistä. Tarvittiin molemmat unta. Johtuuko levottomuus sitten viime päivien epäsäännöllisyydestä, uusista motoorisista taidoista, edelleen jatkuvasta nuhasta, vierastamisen alusta (tuntuu joskus heräilevän tarkistamaan) vai mistä, mutta yöt on. Levottomia siis. Hyvänä puolena kuitenkin mainittakoon, että laps nykyään aina välillä kierähtää unissaan sängystä pinniksen puolelle (muistaa se 20cm pudotus), eikä edes herää. Toisaalta taas herää siihen, että peitto kahisee vaihtaessani käden paikkaa.

Mjoo. Muina uutisina (no, liekö levottomat unet tässä perheessä olla uutinen muille kuin miehelle 'mä nukuin ihan sikeesti') kerrottakoon, että huolimatta hyvistä aikeistani en ole ostanut meille yhtäkään joulukoristetta. Kodin sisustus on täysin kesken, joten joulukoristeetkin jäi. Menkööt ensi jouluun.

Ostin sen sijaan itselleni imetyshupparin ja täytyy sanoa, että suorastaan harmittaa, että ostin tän vasta nyt. Huppari on pehmeä, ihana ja kätevä. Ja tällä hetkellä ihan parsakaalissa ja punajuuressa, mutta sivuseikka.

Niin, laps sai syödäkseen parsaa. Sekään ei mikään megaherkku näin ensimaistelulla (myöskään tokalla tai kolmannella kerralla). Lisäksi en uskonut, kun sen sanottiin olevan yksi sottaisimmista sormiruoista. Ilmeeni, kun sylissäni parsakaalia jäystänyt laps yhtäkkiä kääntyy ja tarttuu oikeen kunnon kouralla mua vastapestyistä hiuksista kiinni. Ne hituset. Joka paikassa.

Törmäsin tossa joitain päiviä sitten tämmöseen blogiin, joka kertoo äidin näkökulmasta INCL -tautia sairastavasta nyt 7-vuotiaasta tytöstä. Lyhyesti incl:stä: keskushermostotauti, joka huomataan / diagnosoidaan yleisimmin vasta yli vuoden ikäisillä lapsilla ja se  johtaa hiljalleen taitojen unohtumiseen, vakavaan vammautumiseen ja lopulta kuolemaan keskimäärin 10,5-vuotiaana.

Sydän särkyi. Mulla on tuon jälkeen pyörinyt kyllä joka päivä mielessä ajatukset perheistä, joissa lapsi on vakavasti sairas. Mistä vanhemmat löytää voimaa? Ja voisiko niitä jotenkin auttaa. Aina välillä, kun empatiseeraan ja mietin vastaavaa tilannetta omalle kohdalle, näen itseni vaan täysin romahtaneena ja elinkyvyttömänä. Ja aina välillä mielessä käy, että entä jos... Tuokin (hyyyyyyyvin harvinainen) tauti paljastuu vasta yli vuoden ikäiselle, siihen asti kehitys on täysin normaalia.

Koitan päättäväisesti järjellä työntää näitä ajatuksia pois (lähinnä siis näitä 'entäs jos laps...'), koska niiden sureminen ei hyödytä yhtään ketään. Mutta toisaalta taas sydäntä välillä kalvaa. Kun on paljon pelissä, on paljon menetettävää, tietenkin.

Sydäntä kyllä jäi näiden perheiden puolesta särkemään. Tässä maailmassa on liikaa surua.

Huppari. Parsaa. Laps ja läppäri. Tästä ei valokuvataide kuulkaa parane.

kuukausi 5, päivä 16

Mustikka ei maistu. Ja se osoitetaan sillä, että syömisen sijasta nostetaan suojana toimivan (aivan kuolaisen ja mustikkaisen) puklurätin alla olevan kädet suuhun, ja siitä ne hierotaan pitkin naamaa. Kyllä vain, mustikkaa silmään, hurraa. No mutta, olihan tää kiinteiden syöttäminen / syöminen jo mennytkin aivan liian helposti.

Laps innostuu aivan liikuttavalla forcella asioista. Läppäristä, äidistä, jostain lelusta, siitä että osaa kontata jne. Suu menee ihan pyöreäksi ja isoksi, silmät laajenee ja ihan tohkeissaan 'höö höö höö' ja ryntää - kuten konttaava laps voi - eteenpäin. Innostus on usein niin valtavaa, että suu on avattava ihan auki, koska innostus vaan ei pysy sisällä. Ei voi peitellä, maailman eniten tohkeissaan!

Nykyään arkeen on astunut myös vierastus. Eniten sitä ilmenee iltaisin, mitä väsyneemmäksi laps käy. Joskus sitä ilmenee ihan keskellä päivääkin, ihan random hetkissä. Jonkun naama on liian lähellä. Jonkun naama vaan on. Aika harvakseltaan niitä random-vierastuskohtauksia tulee, mutta iltasin kotona isin syli ei enää meinaa kelvata (siinä vaiheessa, kun ollaan jo aivan poikki ja sängyssä), vaan äidin perään itketään. Eilen bändikeikkahoidossa meinasi todella tulla kiukku päin isovanhempien näköä kellon lyödessä myöhää (no oltiin jo puoli yhdentoista aikaan kuitenkin takasin). Seuraamme jännityksellä paheneeko tää tästä.

Kiipeily ja tukea vasten seisomaan nouseminen on ihan parhautta just nyt. Erityisesti syliin on kiva kiivetä. Ja noloja tikkaita (ne valkoset siinä kuvassa pari entryä sitten). Ja sitteriä vasten. Miehen sisko kyseli millä metodilla sieltä tullaan alas. Tällä hetkellä yleensä piruetin kautta kaatuen. Pidämme käpälämme jatkuvassa hälyytystilassa lapsen kontatessa höö höö höö kohti sitteriä / tikkaita.

Yksi kummallinen juttu - onko kukaan muu huomannut samaa: laps alkaa vinkua, valittaa ja itkeä, kun näkee jonkun - kenen tahansa - menevän meidän portaita alas. Olkkarista on suora näköyhteys portaiden yläpäähän ja portaita laskeutuva ihminen ikään kuin katoaa lattian sisään. Voiko se oikeasti olla siitä, että laps jotenkin pitää sitä pelottavana, että joku 'vajoaa' lattian alle vai onko kyseessä joku ihan muu ilmiö?

Ja ainiin: Nenään saa nykyään kuulkaa suihkuttaa Physiomerin suolavettä ilman vastusteluita! Vähän sätkii raajat aina suihkauksen jälkeen, mutta that's it! Kuka olis arvannut niiden ekojen kertojen huudon jälkeen, että tullaan tähän pisteeseen.

Ja ainiin, osa 2: nyt ollaan löydetty lapsen huumoripiste. Tyyppi siis suorastaan pärskähtää nauruun, kun täällä aletaan runoilla. Käpä-läpä-läp-läp. Hupsista kupsista. Höpsistä pöpsistä. Täällä pistellään kuin Eino Leino ikään ja laps nauraa. Parasta vielä kun tähän lisätään hämmästynyt ilme ja aina välissä todetaan isolla äänellä 'OHHOH. NO OHHOH HOH!' Kuola lentää ja laps nauraa.

Sisustuslehti kiinnostaa. Kaapeleita keikalla.