Kävin paniikkiostoksilla (kauppa menee kiinni, ei ole vielä kaikkea tarvittavaa, kylmä hiki virtaa, kädet tärisee, miksei ostoskärryt liiku kovempaa!) hakemassa ensimmäisen setin tarvikkeita sunnuntaisille synttäreille. Kassajonossa oli isä, joka päätyi komentamaan kahta 5-8v. tyttöään varsin tiukalla sävyllä ja heti mietin arvostelevasti, miten ton olis voinut hoitaa paljon paremminkin. Oliko nyt pakko tiuskia. Voi kyllä, sellanen musta on tullut.
Kotimatkalla ajatus palasi juhannukseen. Oltiin lähdössä kaveriperheen luota samaan aikaan, kuin perheen lasten seurassa leikkinyttä about 5v naapurinpoikaa oltiin tultu hakemaan. Poika roikkui isänsä kainalossa kyyneleet silmissä (tuun varmasti joskus paatumaan kyynelille, mutta vielä ne aiheuttaa reaktion) ja aneli, että palaisivat (yhdessä) etsimään unohtuneen lelun. Isä harmistuneen 'no en mä nyt sun kanssa sinne mene! Nyt lähdetään kotiin!'.
Kysyin ystävällisesti pojalta (isän suureksi harmiksi, I can imagine), että oliko siltä unohtunut jotain. Isä pysähtyi, poika katsoi maahan ja nyökkäsi. Kysyin haluisko se, että mä tulisin sen kanssa etsimään lelua. Uusi nyökkäys. Huokaisten isä laski poikansa maahan ja me mentiin yhdessä etsimään lelua. Sisälle päästyämme mua ei enää tarvittu, poika oli taas turvallisilla vesillä ja lähti hakemaan unohtunutta.
Mies odotti autolla harmissaan. Harmistusta aiheutta ainakin se, että oli joutunut small-talkkaamaan vieraan tyypin kanssa. Myöskin kaiketi nolotti, että vaimo oli näin puuttunut muiden kasvatukseen ja alkanut opettaa.
Voi kyllä, juuri sellanen musta on tullut.
Niin, kukapa mä olen puuttumaan muiden kasvatusmetodeihin? En kukaan. Miksi sitten puutuin? Nopea analyysi sanoo, että koska poika ei ollut missään vaiheessa ollut lähdön suhteen hankala, vaan täysin yhteistyöhaluinen (lelun hakeminen ei siis tuntunut manipuloinnilta ja vitkuttelulta, vaan aidolta). Ja koska luonne (on vaikea olla puuttumatta, jos joku on (vaikka näinkin pienessä) hädässä ja voisin jeesata) ja koska Äiti mussa (kyllä, ÄITI MINUSSA, tähän ollaan tultu) hukutti alleen kaiken häveliäisyyden vieraiden asioihin puuttumisessa ja pelot siitä mitä joku nyt saattaisi ajatella musta.
Niin. Jos kassajonomies olis läppässyt tyttöään, olisin puuttunut. Aikasemmin samalla kauppareissulla kävin auttamassa pienelle pojalle automaattiset ovet auki, koska äiti oli jo mennyt ja poika selkeästi vähän hädissään, ettei häntä odoteta (ja tässä kohti mietin vähän harmissani, että olis se äiti voinut osottaa pojalleen, ettei tarvi pelätä kyydistä jäämistä). Jos jossain on lapsi - isompikin - yksin ja kyyneleet silmissä, tottakai käyn kysymässä onko kaikki ok. Yleensä ei ole.
Nykyään sitä tuntee lapsen (pienenkin) hädän sydänjuuriaan myöten ja se tunne peittää kaiken muun alleen. Ja sitten sitä välillä tulee puututtua sillon(kin), kun ei ehkä pitäisi. Keskimäärin onneksi saan pidettyä itseni kurissa.
Anyway, on kauhean helppoa langeta turhautumaan ja ajattelemaan, että laps on tahallaan hankala toimiessaan vastoin vanhempien odotuksia. Kun ruoka ei enää maistu, vaikka sitä olisi jäljellä. Tai kun uni ei tule / pysy sillon, kun on ennaltasäädetty nukkumaanmenoaika. Kun lelu on unohtunut, vaikka pitäisi lähteä.
Tavallaan se on ymmärrettävää, koska vanhemmat säätelee niin paljon lapsen asioita (vielä pitkään) ja päättää mikä on lapselle parasta. Joskus saattaa kuitenkin olla hankala muistaa, että lapsella on kokoajan enemmän ja enemmän omaa tahtoa, jota tulee myös kunnioittaa ja tiettyjä asioita vanhemmat ei VOI päättää. Tilanne elää, lapsen tahto myös.
Ja toisaalta, teen monia asioita nyt juuri päinvastoin, kuin mitä lapselle opettaisin. Iltapalaksi jotain muuta kuin jätskiä (hah). Aamupalaksi jotain muuta kuin jätksiä (hah). Pitää mennä ajoissa nukkumaan (hah). Ei saa kiivetä vaarallisiin paikkoihin (hah).
Lisäksi todellakin sinkoilisin kipinöitä, jos joku estäisi mua hakemasta kylään unohtuneen tavaran lähdön hetkellä. Tai änkisi ruokaa suuhuni, kun EI NYT MAISTU KIITOS. Tai sulkisi oven nenän edestä, kun olin JUST menossa sinne. Kieltäisi tekemästä jotain hauskaa (kuten puomeilla keikkuminen) ilman mitään näkyvää (mun ymmärrettävissä olevaa) syytä. Ei antaisi näprätä vastikään ostettua juttua, jota oon pitkään (ainakin viis minsaa) himoinnut.
Rajoja tarvitaan, tietenkin. Mutta myös empatiaa, empatiaa, empatiaa. Monesti lapsen kiukustumisaiheet ei oikeasti oo niin hämmästyttäviä, jos laittaisi itsensä tilanteeseen.
Ja tämän asiantuntevan pohdiskelun sinulle tarjosi alan expertti: äiti, jolla ei ole koskaan ollut pienempiä sisaruksia, joka ei ole paljoakaan viettänyt aikaa lasten kanssa, ja jolla on melko yhteistyöhaluinen 1-vuotias pieni (eli ei mitään kokemusta esim. uhmaiästä). Joka on jo kertaalleen kääntänyt takkinsa lastenkasvatuksen suhteen ja varmasti tulee oppimaan vielä monen monta tärkeää oppituntia.