Kävin paniikkiostoksilla (kauppa menee kiinni, ei ole vielä kaikkea tarvittavaa, kylmä hiki virtaa, kädet tärisee, miksei ostoskärryt liiku kovempaa!) hakemassa ensimmäisen setin tarvikkeita sunnuntaisille synttäreille. Kassajonossa oli isä, joka päätyi komentamaan kahta 5-8v. tyttöään varsin tiukalla sävyllä ja heti mietin arvostelevasti, miten ton olis voinut hoitaa paljon paremminkin. Oliko nyt pakko tiuskia. Voi kyllä, sellanen musta on tullut.
Kotimatkalla ajatus palasi juhannukseen. Oltiin lähdössä kaveriperheen luota samaan aikaan, kuin perheen lasten seurassa leikkinyttä about 5v naapurinpoikaa oltiin tultu hakemaan. Poika roikkui isänsä kainalossa kyyneleet silmissä (tuun varmasti joskus paatumaan kyynelille, mutta vielä ne aiheuttaa reaktion) ja aneli, että palaisivat (yhdessä) etsimään unohtuneen lelun. Isä harmistuneen 'no en mä nyt sun kanssa sinne mene! Nyt lähdetään kotiin!'.
Kysyin ystävällisesti pojalta (isän suureksi harmiksi, I can imagine), että oliko siltä unohtunut jotain. Isä pysähtyi, poika katsoi maahan ja nyökkäsi. Kysyin haluisko se, että mä tulisin sen kanssa etsimään lelua. Uusi nyökkäys. Huokaisten isä laski poikansa maahan ja me mentiin yhdessä etsimään lelua. Sisälle päästyämme mua ei enää tarvittu, poika oli taas turvallisilla vesillä ja lähti hakemaan unohtunutta.
Mies odotti autolla harmissaan. Harmistusta aiheutta ainakin se, että oli joutunut small-talkkaamaan vieraan tyypin kanssa. Myöskin kaiketi nolotti, että vaimo oli näin puuttunut muiden kasvatukseen ja alkanut opettaa.
Voi kyllä, juuri sellanen musta on tullut.
Niin, kukapa mä olen puuttumaan muiden kasvatusmetodeihin? En kukaan. Miksi sitten puutuin? Nopea analyysi sanoo, että koska poika ei ollut missään vaiheessa ollut lähdön suhteen hankala, vaan täysin yhteistyöhaluinen (lelun hakeminen ei siis tuntunut manipuloinnilta ja vitkuttelulta, vaan aidolta). Ja koska luonne (on vaikea olla puuttumatta, jos joku on (vaikka näinkin pienessä) hädässä ja voisin jeesata) ja koska Äiti mussa (kyllä, ÄITI MINUSSA, tähän ollaan tultu) hukutti alleen kaiken häveliäisyyden vieraiden asioihin puuttumisessa ja pelot siitä mitä joku nyt saattaisi ajatella musta.
Niin. Jos kassajonomies olis läppässyt tyttöään, olisin puuttunut. Aikasemmin samalla kauppareissulla kävin auttamassa pienelle pojalle automaattiset ovet auki, koska äiti oli jo mennyt ja poika selkeästi vähän hädissään, ettei häntä odoteta (ja tässä kohti mietin vähän harmissani, että olis se äiti voinut osottaa pojalleen, ettei tarvi pelätä kyydistä jäämistä). Jos jossain on lapsi - isompikin - yksin ja kyyneleet silmissä, tottakai käyn kysymässä onko kaikki ok. Yleensä ei ole.
Nykyään sitä tuntee lapsen (pienenkin) hädän sydänjuuriaan myöten ja se tunne peittää kaiken muun alleen. Ja sitten sitä välillä tulee puututtua sillon(kin), kun ei ehkä pitäisi. Keskimäärin onneksi saan pidettyä itseni kurissa.
Anyway, on kauhean helppoa langeta turhautumaan ja ajattelemaan, että laps on tahallaan hankala toimiessaan vastoin vanhempien odotuksia. Kun ruoka ei enää maistu, vaikka sitä olisi jäljellä. Tai kun uni ei tule / pysy sillon, kun on ennaltasäädetty nukkumaanmenoaika. Kun lelu on unohtunut, vaikka pitäisi lähteä.
Tavallaan se on ymmärrettävää, koska vanhemmat säätelee niin paljon lapsen asioita (vielä pitkään) ja päättää mikä on lapselle parasta. Joskus saattaa kuitenkin olla hankala muistaa, että lapsella on kokoajan enemmän ja enemmän omaa tahtoa, jota tulee myös kunnioittaa ja tiettyjä asioita vanhemmat ei VOI päättää. Tilanne elää, lapsen tahto myös.
Ja toisaalta, teen monia asioita nyt juuri päinvastoin, kuin mitä lapselle opettaisin. Iltapalaksi jotain muuta kuin jätskiä (hah). Aamupalaksi jotain muuta kuin jätksiä (hah). Pitää mennä ajoissa nukkumaan (hah). Ei saa kiivetä vaarallisiin paikkoihin (hah).
Lisäksi todellakin sinkoilisin kipinöitä, jos joku estäisi mua hakemasta kylään unohtuneen tavaran lähdön hetkellä. Tai änkisi ruokaa suuhuni, kun EI NYT MAISTU KIITOS. Tai sulkisi oven nenän edestä, kun olin JUST menossa sinne. Kieltäisi tekemästä jotain hauskaa (kuten puomeilla keikkuminen) ilman mitään näkyvää (mun ymmärrettävissä olevaa) syytä. Ei antaisi näprätä vastikään ostettua juttua, jota oon pitkään (ainakin viis minsaa) himoinnut.
Rajoja tarvitaan, tietenkin. Mutta myös empatiaa, empatiaa, empatiaa. Monesti lapsen kiukustumisaiheet ei oikeasti oo niin hämmästyttäviä, jos laittaisi itsensä tilanteeseen.
Ja tämän asiantuntevan pohdiskelun sinulle tarjosi alan expertti: äiti, jolla ei ole koskaan ollut pienempiä sisaruksia, joka ei ole paljoakaan viettänyt aikaa lasten kanssa, ja jolla on melko yhteistyöhaluinen 1-vuotias pieni (eli ei mitään kokemusta esim. uhmaiästä). Joka on jo kertaalleen kääntänyt takkinsa lastenkasvatuksen suhteen ja varmasti tulee oppimaan vielä monen monta tärkeää oppituntia.
Oi, hieno teksti. Olen ihan samaa mieltä, ja lisäksi nostan hattua, koska uskallat sitä empatiaa osoittaa!
ReplyDeleteTosi hyvä kirjoitus! Samaa teemaa pyörittelen mäkin jatkuvasti mielessä. Tuosta empatiasta voisi sanoa, että onko ihme jos meillä kasvaa nuoria jotka tukeutuvat joskus äärimmäisiin ratkaisuihin (esim. nämä ampumistapaukset) kohdatessaan vaikeuksia tai pettymyksiä, olisiko näiden lasten/nuorten elämän suunta voinut muuttua jos olisivat kohdanneet enemmän empatiaa erityisesti aikuisilta? No tämä nyt on spekulointia...
ReplyDeleteItsekin huomaan turhautuvani kun esim. vauva ei syö vaan katselee kiinnostuneena ympärilleen tai vaikkapa tutkii vaan syöttötuolin pehmustetta. Eihän se laps sitä tahallaan tee, mitenkään ärsyttääkseen äitiä. On vaan semmoinen utelias kuten lapsen kuuluu olla :) Mutta itse haluisin oppia sellaiseksi kuten eräs tapaamani lastentarhanopettaja: Päiväkodissa osa ryhmän lapsista pääsi liikuntasaliin pelaamaan jotakin pelejä. Sinne kysyttiin ensin lapsia, jotka eivät olleet aiemmin olleet montaa kertaa. No eräs tyttö olisi myös halunnut, mutta ei mahtunut mukaan ja oli ollut salissa leikkimässä niin usein. Tyttöä harmitti aivan hirveästi ja raivosi ja itki suureen ääneen. Ope talutti tytön rauhallisesti pois sanoen, että " on ihan ok että harmittaa, saa kyllä olla harmistunut, mutta se ei muuta tilannetta". Mä kuuntelin tätä ihaillen, kumpa itselläkin olis tollanen kärsivällisyys selittää lapselle asioita ja ennen kaikkea antaa lupa tuntea niitä ikäviäkin tunteita. Useimmat olis varmaan kuitanneet koko itkun vaan kiukutteluna. No mutta, nyt tuli jaariteltua... :D
Olet täysin oikeassa! "Kiukuttelulla" on aina jokin syy, ja harmista pääsee helpommalla ohi, jos jaksaa pysähtyä kuuntelemaan lasta ja selvittämään, mikä se syy on.
ReplyDeleteMulla oli tässä yhtenä aamuna tilanne, jossa olin jotenkin tosi väsynyt ja huonotuulinen. Harmitti, kun lastakin tuntui kiukuttavan ihan kaikki. Sitten tajusin, että lasta harmittaa, koska minua harmittaa. Päätin yrittää kääntää päivän tunnelman positiiviseksi - ja se onnistui! Hetken päästä meitä oli iloinen lapsi ja iloinen äiti. Tämän kun muistaisi aina.
Mulla sama määrä kokemusta lapsista kuin sulla, mutta samoilla linjoilla kyllä olen. Jo ennen omaa lasta havainnoin, että ne lapset, joiden vanhemmat selittivät heille, miksi jotain vaikka ei saa tehdä, yleensä hyväksyivät selitykset eivätkä kiukutelleet turhia - varmaankin, koska tunsivat, että heitä arvostetaan ja että asioille on syy eikä vain se, että vanhempi käskee. Lapsi on ihminen siinä missä aikuinenkin ja ansaitsee tulla kohdelluksi kunnioituksella. Lapsella on omat syynsä toimia ja ne voivat olla hyvin erilaiset kuin vanhemmalla. Ei häntä silti saa pompotella miten huvittaa, kuten ei toista aikuistakaan. Sillä tavalla lapsikin voi oppia kohtelemaan toisia ihmisiä hyvin, puhumattakaan itsearvostuksen ja hyvän itsetunnon kehittymisestä.
ReplyDeleteTähän mennessähän oma elämä lapsen kanssa on ollut verrattain helppoa, mutta totta kai pinna välillä kiristyy. Uhmaikä joskus tulevaisuudessa kammottaa, mutta olen luottavainen, että tämä pieni pysyy luonteensa mukaisesti leppoisana (toivossa on hyvä elää ;) ) Kumpa sitä vaan osaisi sitten toimia, niin kuin oikeasti ajattelee parhaaksi tavaksi eikä kimpaantuisi turhista. Empatia lienee se avainsana. Onneksi tuohon omaan lapseen on niin rakastunut, että se vahvistaa empatiaa jo luonnostaan. Toisten lapsetkin näkee (ja kokee) nykyään niin eri tavalla!
Ihanaa, että autat vieraitakin lapsia!
tuttitango.blogspot.fi
Ihana! Olen niiiin samaa mieltä :)
ReplyDelete-Maria
Kiitos, kiitos kaikille positiivisesta palautteesta :)
ReplyDeleteVilukissa, mahtavaa että päiväkodista löytyy noin järkevää asennetta! Ja nimenomaan toi tunteille ja niiden näyttämiselle LUPA, se on tärkeetä (sen lisäksi, että niille kerrotaan tosiaan nimi ja syy).
Saara, oon huomannut tuon saman useamman kertaa: kun mua väsyttää ja on kuppi tyhjä, niin kas kummaa myös lapsella on high maintenance päivä. Ja kun saa omaan kuppiin jotenkin sitä täytettä, niin kas kummaa lapsenkin ilme kirkastuu. Kuulin jossain jonkun lekurin (vai mitähän hoitohenkilö se nyt oli) sanovan, että lapset (vauvat) on vanhempiensa kanssa samalla paljon enemmän kuin vanhemmat osaavat aavistaakaan. Uskon tähän :)
Lilleri, sama homma täällä, oon ehkä vähän turhaankin tuudittautunut odottamaan helppoa uhmaikää.. :) Ja ihan totta. Kaikessa ei pidä antaa periksi lapselle, mutta jos lapselle ei osota, että hänen tahtoaan kunnioitetaan ja otetaan huomioon, niin siitä opitaan suora malli: muita ei tarvitse huomioida, niin kuuluu käyttäytyä.
Mä olen äitivuosieni aikana huomannut muutaman seikan:
ReplyDelete- lapsilla on sekä aitoja hätiä että manipulaatiohätiä ja joskus ne on todella vaikea erottaa toisistaan
- jos itse ei ole väsynyt, on helpompi toimia oikein
- jos itse on väsynyt, tiuskii lapsille, koska on vain ihminen eikä jaksa nähdä oman väsymyksensä ja sen tuoman kiukutuksensa läpi lapsen tarvetta
- on paljon helpompi olla viisas ja järkevä, jos on rinnalla toinen aikuinen, joka kantaa arjesta osansa, on tuki johon nojata kun ei itse jaksakaan
- olen mieluummin vähän manipuloitavissa kuin ohitan lasteni tarpeet tuon oletuksen vuoksi silloin(kin) kun ne on todellisia
Ehkä voisin jatkaa tätä listaa loputtomiin, mutta bottom line on että olen, siskoni, kanssasi samaa mieltä. Lisäisin siihen vielä, että itselleen (ja muille) pitää osata myös antaa anteeksi ne hetket, kun ei kykenekään olemaan lapselle empaattinen. Me ollaan myös kaikki erilaisia persoonia ja vanhempia sen kautta. Pääsääntöisesti jokainen meistä tekee jotain virheitä vanhemmuudessaan.