kuukausi 11, päivä 5

Lisää äitiyspohdintaa.

Oon sen ihan ääneenkin sanonut: oon aika erilainen äiti kuin olisin kuvitellut. Luulin, että olisin iloisen huoleton, suurpiirteinen, rennon rento ja letkeä (en huolestu korvatulehduksesta, kyllä laps saa kiivetä sinne korkealle. Toki voin raskausaikana nauttia lasin viiniä). Ja sitten taas toisaalta superauktoritäärinen (kysyin mieheltä huolissani raskausaikana, että entä jos mulla ei empatia riitäkään lapselle), tiukka sääntöjen ja kurin suhteen ja kyllä minun lapseni tottelevat, kun karjasen 'ei' riittävän kovaa.

Kuten kaikki tätä blogia lukeneet voivat todeta, etten ole huoleton, rento ja suurpiirteinen (harjoittelen kyllä olemaan stressaamatta). Raskausaikana oma neuroottisuus oikein hävetti. Toisaalta tiesin, että jos jätän huolettomuusvaraa, stressaan. Oli helpompaa stressata siitä, että teki asiat pilkulleen oikein, kun siitä mitä VOISI tapahtua, jos tekeekin asiat vähän sinnepäin. Ja sama pätee lapsen syntymän jälkeen. Tosin nykyään voin jo hengittää, vaikka laps jättäisikin toisella isolla aterialla proteiinit vähän vähemmälle syömiselle.

Yhtäkkiä myös se autoritäärisyyden tarve on karissut. Tiukan kurin ja komentamisen sijasta tavotteeksi onkin tullut kasvattaa lapsesta fiksu tyyppi, joka osaa ITSE kontrolloida itseään, nimetä tunteitaan, hahmottaa tilanteita, ymmärtää syitä ja seurauksia ja haluta tehdä oikein. Tyyppi, jonka ei tarvitse pelätä tunteitaan, ja jolla on työkalut käsitellä niitä. Laps, joka on saanut niin paljon hellyyttä, rakkautta ja turvaa, ettei sen maailmaa voi mikään kaataa. Laps, jonka hellyydenosotuksia / halinkaipuuta ei ole koskaan torjuttu. Laps, jota ei ole koskaan jätetty yksin itkemään, ja joka ei koskaan jätä ketään muuta yksin itkemään (ellei sitä erikseen pyydä).

Haluaisin myös säästää sanan 'ei' niitä oikeasti tärkeitä asioita varten ja mielummin kertoa miten/mitä SAA tehdä. EI saa juosta autotielle. EI saa aiheuttaa vahinkoa toisille. Sen sijaan 'sohvalla istutaan tai maataan' ja 'annetaanpa pupun nukkua rauhassa omassa huoneessaan' ja 'pidetään kädet täällä pöntön ulkopuolella' ja 'pidetään kaapinovi kiinni'.

Don't get me wrong, rajat on mielestäni todella tärkeitä ja iso osa lapsen turvaa. Vanhemman tehtävä on kertoa lapselle miten toimitaan ja missä menee rajat, joita EI ylitetä. Olla sateenvarjona ympärillä antamassa sopivasti liikkumistilaa, mutta huolehtimalla turvallisuudesta ja sen oppimisesta.

Pelkkä kieltäminen tuntuu kuitenkin olevan läsnäolemattomuutta (etenkin jos kyse ei ole siis turvallisuutta varsinaisesti vaarantavasta asiasta). Sen sijaan 'katsotaan sitä koriste-esinettä yhdessä' tai 'Hienosti keksitty! Ota tästä tämä lelu, se lentää varmaan tosi hienosti turvaportin yli portaita alas! Illalla sitten pitää muistaa kerätä lelut alakerrasta pois ennen nukkumaanmenoa.'

Haluaisin kuitenkin huomauttaa vielä, että tietyissä asioissa onneksi se kuviteltu rennonletkeys ilmenee: meillä minä pyöritän ja kieputan lasta huomattavasti miestä enemmän (vauvasirkus <3), kannustan kokeilemaan uusia asioita, yrittämään fyysisesti haastavia juttuja (toki hoveroiden itse alerttina vierellä) ja olemaan rajottamatta kokeilunhalua oman laiskuuteni (en jaksa kokoajan olla valvomassa) takia. Ja näin sen haluan olevankin.

Pitää varmaan pistää mieleen palata lukemaan tää parin vuoden päästä. Minkähänlaisia ajatuksia sitä silloin on..

Mietin myös kerta toisensa jälkeen, kun roudaan lasta kainalossa ja kahta kauppakassia käsissäni, miten sitä äitinä taipuu vaikka mihin. Yhtäkkiä sitä tekee yhdellä kädellä asioita, jotka aikasemmin ei meinannut luonnistua kahdellakaan ilman kovaa keskittymistä. Olosuhteet opettavat, arjen on pakko pyöriä, asioiden täytyy tulla hoidetuksi.

Yllän omassa mielessäni ihmeisiin asioiden hoitamisessa. Toisaalta tiedän äitejä, jotka tekee (yksin) asioita, joita en koskaan. Matkustavat puolivuotiaan kanssa Afrikkaan (mun Kanaria ja Sveitsi on aika laimeita vertailukohtia). Hoitavat tuhat kertaa enemmän asioita ja tuhat kertaa tehokkaammin kuin minä. Ehtivät, jaksavat, taitavat, osaavat. Tekevät gradun, perustavat yrityksen, asioivat Kelan kanssa - ja siinä samalla syöttävät, kylvettävät, leikittävät ja hellittävät lasta. Us-ko-ma-ton-ta.

Töihinpaluu aiheuttaa ristiriitaisia tunteita. Blah blah, kaikki tietää. Menenkö liian aikaisin, vihaako laps sitten mua, tuunko katumaan katkerasti, jääkö multa elämäni ja lapsen elämän parhaat ajat kokematta, pilaanko lapsen lapsuuden? Siinä toisella puolella oon pienesti helpottunut siitä, että päivittäinen lastenhoito siirtyy miehelle. Tiedän niiden pärjäävän mahtavasti keskenään ja tuntuu hyvältä antaa soihtu eteenpäin (vaikkakin varmaan jo ekana päivänä toivoisin voivani viettää päivän rannalla lapsen kanssa). Kohta on miehen vuoro.

ps. Disclaimerinä haluaisin mainita, että kasvatuskysymykset on kauhean herkkiä. En yritä/halua tuomita toisenlaisia kasvatusmalleja, vaikka tuonkin omat pohdiskeluni julki. Joten hyvät, järkevät lukijat, suhtautukaa tekin järkevästi.