Maanantaiaamu. Isompi herää poikkeuksellisesti ekana ja nousee lämpimän peiton alta katsomaan ulos. Äiti siellä on aamu. Ja ihan sumeeta. Raotan silmiäni kellon - en ikkunan - suuntaan ja mutisen ettei nyt ihan vielä nousta. Kello on seittemän. Oikeasti olisi ihan hyvä aika nousta. Mutta väsyttää. Vilkasen myös verhojen välistä ulos kurkkivaa lasta. Meidän ikkunan eteen on tosiaan laskeutunut pilvi.
Isompi tulee takaisin mun vierelle loikoilemaan. Muistan ajatella miten ihanaa se on, että lapsi osaa palata sänkyyn ja makoilla vielä ennen nousemista. Että se on niin iso jo. Että kun joku joskus kertoi lapsensa sanoneen 'ei nousta ihan vielä', ajattelin että urbaani legenda. Ei niin tule meillä koskaan tapahtumaan. Mutta tuli sittenkin.
Puoli kasilta pienempi nousee yhtäkkiä istumaan ja avaa silmät. Moi pienempi, isompi hymyilee. Nyt on aamu? pienempi toteaa vähän ihmeissään. Vedän vielä vähän peittoa korville, lapset lähtee yhteistuumin leikkimään. Tänään ei oo preschoolia. Aamu voi venyä.
Kröhäsen käheä mies makoilee vielä sängyssä. Normaalisti se olisi ollu tähän aikaan jo duunissa, mutta flunssa hidastaa. Töihin on kuitenkin mentävä, vähin äänin mies nousee ja siirtää itsensä suihkun kautta ulos. Mä houkuttelen lapset aamutoimiin ja aamupalalle. Babysitteriltä tulee viesti, että on kipeänä. Taudinkuva kuulostaa tutulta. Pistän pikaiset paranemiset takaisin ja totean, että jos on samaa, niin luultavasti ei nähdä keskiviikkonakaan.
Aamupalan jälkeen siivoilen vähän, leikin vähän, autan lapsia jumppakamoissa. Säilytän tyyneni siitäkin huolimatta, että lähtötouhuissa kestää ja muistan syyttää kiireestä vain itseäni. Mitäs en alkanut valmistella lapsia aikasemmin. Lopulta molemmat lapset ulos ovesta, ollaan jumpasta viis minuuttia myöhässä. Pysyn rauhallisena ja hymyilevänä. Viis minuuttia sinne tänne.
Paluumatkalla jumpasta pienempi alkaa väsyä. Portaat autotallista kotiin on hirveän pitkät. Niin pitkät, että niiden jälkeen täytyy käydä vähäksi aikaa maahan makaamaan. Sä olet ihan poikki, huokaan pienemmälle ja nostan syliin. Kotona nälkäväsy yltyy myrskyksi, mikään ei ole hyvin. Ei syliin, silti syliin, suututtaa. Nostan pienemmän kuitenkin syliini samalla kun lämmitän meille soppaa lounaaksi. EI SOPPAA!!
Pienempi syö lautasellisen soppaa, itku hellittää. Isompi käy pyörähtämässä pöydän äärellä ja sanoo, ettei ole vielä nälkä. Sovitaan, että syö soppaa snäkkiaikaan. Ja snäkkiä sitten kanssa, isompi varmistaa. Pienempi syö isommankin lautasellisen soppaa.
Yritän houkutella pienempää päiväunille, mutta ei kuuleviin korviinsa. Hyväntuulisena ja täynnä tarmoa siirtyy leikkimään isomman kanssa Peppa Pigiä.
Siivoilen pöydän, teen jotain ja sitten jotain muuta. Luen ehkä Facebookkia ja päätän keittää meille päivällisohran jo valmiiksi. Siinä menee päälle tunti, mutta ei se mitään, ei me kuitenkaan päästäisi aikasemmin lähtemään. Siivoilen lisää, laitan pyykkejä paikoilleen, leikkelen ananaksen paloiksi ja pakkaseen, irrottelen sydäntarroja huonekaluista, siirrän leluja olohuoneesta takaisin lastenhuoneeseen. Alan etsiä palautettavia kirjastonkirjoja. Yhtäkkiä ohra onkin jo valmis. Ja yhtäkkiä kohta oliskin jo snäkkiaika. Tajuan lasten leikkineen keskenään hyvinkin tunnin ilman keskeytyksiä. Muistan joskus ajatelleeni, että tämä aika ei koskaan tule.
Alan valmistella snäkkiä. Granaattiomena - vesimelooni - ananas - jugurtti -smoothie. Vaaleenpunaista, maistuu tosi hyvälle. Syödään, juodaan, yritetään päästä ulos. Pienempi ei halua, ei ei ei, ei housuja. Luovutan ja alan neuvotella isomman kanssa. Yhtäkkiä ollaankin keskellä kiikarisotaa. Isommalla kädessään lelukiikarit, pienempikin haluaisi. Yritän auttaa lapsia ratkaisemaan, mutta kumpikaan ei halua ratkaista, molemmat haluavat kiikarit. Mä haluan ulos.
Tuskastun, hermostun, väsyn, turhaudun. Moitin isompaa, joka ei saa pyynnöistä huolimatta kiikarileikkiään sellaiseen lopetukseen, että pienempikin saisi kiikarivuoron. Isompi sanoo huuli väpättäen, minä en pidä siitä, että sanot minua kurjaksi tyypiksi. Mulla vatsa kutistuu palloksi. Inhoan itseäni. Enkä edes sanonut kurjaksi tyypiksi, mutta ajattelin sitä ja sieltä se tuli rivien välistä ja tottakai lapsi osasi sen kuulla. Hävettää, että edes ajattelin. Isompi on aivan mahtava, huomaavainen, fiksu, kiva, hauska, mukava, ystävällinen, rakas, ihananihana tyyppi, ei kurja! Yritän selitellä ja pyydän anteeksi. Suututtaa. Vaikka kuinka lupasin itelleni, että tänään osaan, en siltikään osannutkaan.
Isompi on jo rauhottunut ja pohdiskelee ääneen, että pienempi osaa paremmin pyytää anteeksi ja antaa vuoron, isommalle on vaikeampaa. Myönnän näin olevan ja lupaan auttaa isompaa harjottelussa. Oon ylpeä miten hienosti isompi osaa nähdä itsensä. Oon surullinen, että isompi joutuu toteamaan tämmösen.
Saadaan viimein kaikki ulos. Kypärät päässä, fillarit alla, päästään viiskyt metriä asuntokompleksin lasioville. Huomaan, että kännykkä unohtui. Palaan hakemaan. En löydä koko hemmetin puhelinta, joten avaan läppärin, jolla saan puhelimen piippaamaan. Isompi tulee perässä sisälle. Pissattaa. Löydän puhelimen taskustani.
Yritetään uudestaan ulos. Päästään lasiovien ohi sisäpihan suihkulähteelle. Pienempi ilmottaa, että ei aio enää pyöräillä ja haluaa syliin. Niin tietty, väsyttää. Se ei ollu nukkunu päikkäreitä, kello on paljon. Huokaan, palataan takaisin viemään pienemmän pyörää pyörävarastoon ja kypärää kotiin. Kotoa kantoliina mukaan, pienempi nukahtaa kun vielä kiristelen kantoliinaa kohdalleen.
Jatketaan puistoon, isompi pyörällä, minä taapertean olallani nukkuva puolue. Pysähdytään sadan metrin päähän ensimmäiselle etapille, kivipuutarhaan (joka on aika suureellinen nimitys alueesta pikkukivisoraa ja muutama keskikokoinen kivenjärkäle). Isompi kehittää mahtavat dinosaurs-vuori-leikit mukaan ottamilla dinosauruksillaan, minä istun penkillä puhelimeni kanssa. Kuluu puoli tuntia, kolme varttia, pienempi herää yhtäkkiä hätkähtäen. Katselee ympärilleen ja on samantien valmis menemään leikkiin.
Kello on paljon, piti ehtiä käydä kirjastossakin. Missä on minun pyörä?? pienempi kysyy vähän harmistuneena. Annan pienemmälle mukaan tulleet kiikarit käteen ja ehdotan että tarkkailee mihin ollaan menossa.
Lainataan pari kirjaa ja kiirehditään kotiin. Päivällisaika ja isikin tulee pian. Lohta ja ohraa lapsille ja jälkkäriksi poikkeuksellisesti pikkasen jätskiä. Vietetään isomman kanssa special time kahdestaan, lupaan viettää pienemmän kanssa myöhemmin, ennen nukkumaanmenoa. Vaihdan vaatteet ja juoksen joogaan. Hengitän. Mä niiiiin tarviin tätä, ajattelen.
Takaisin kotona toisella on käymättä iltapissalla ja toisella hampaat harjaamatta. Mutta on siistiä, lapset on iltaruokittu ja kaikki on valmiita nukkumaan. Pidetään pienemmän kanssa special time, luetaan pari kirjaa ja otan pikkuisen syliin jumppapallolle. Laula Let it go, se pyytä ja mä laulan. Ei mene kauaa ja pienempi on unessa. Teen itelleni leivän ja menen sohvalle vaihtamaan päivän kuulumisia miehen kanssa. Kuulemma duunipaikan fun size -suklaapatukat on nykyään pienempiä.
 |
| Laatuaikaa mudassa. |
No comments:
Post a Comment