Kun kotielämä muuttui kiireiseksi

Erään kalifornialaistuneen kotiäidin elämä on muuttunut sangen kiireiseksi. Rutiinejakin siinä on toki ja näennäisesti jopa vapaa-aikaa, mutta sen lisäksi on eriskummallisesti aikatauluja ja rientoja ja menoja.

Näin nauttiessaan muutaman tunnin aamuisin omaa aikaa molempien lasten saadessa (varhais)kasvatusta kodin ulkopuolisilla tahoilla, se on lupautunut mm. viettämään maanantaiaamua vanhemman lapsensa koululla avustamassa opettajaa (ja tuntenut itsensä aivan supersankari-filantroopiksi, kun tällä tavoin uhraa aikaansa yhteisön auttamiseen, mutta sitten muistanut ja huomannut, että suurin osa muistakin vanhemmista tekee niin, eikä tee siitä numeroa). 

Homma on pääosin helppoa, ipadien päivittämistä, kiertelemistä ja sen varmistamista, että chrome bookeilla / ipadeilla harjottelevat lapset tekevät mitä pitää, mutta joskus se joutuu kanssa ihan vetämään jonkun pienen leikkimuotoisen harjottelutehtävän. Näistä se ei tykkää erityisemmin, mutta vetää ne kuitenkin kovalla yrityksellä läpi.

Sitten se välillä - perustettuaan WhatsApp-ryhmän luokan vanhemmille (filantrooppi-aktiivi, sanoinko!) - saattaa päätyä tuuraamaan jotakuta toista vanhempaa, joka on yleensä paikan päällä auttamassa, mutta joutuukin yhtäkkiä esim. työhaastatteluun. Ja sitten joskus heikkona hetkenä se saattaa esim. lupautua lähtemään mukaan auttamaan kun luokkaa lähtee retkelle teatteriin. Ja sitten yhtäkkiä se huomaa viikon menneen niin, että se on ollut melkein joka aamu koululla tekemässä jotain.

Ja niinä aamuina, kun se ei ole ollut koululla, se on videopuheloinut siskonsa kanssa elämästä tai istunut kahvilassa irlantilaisystävän kanssa yrittämässä puhua muusta kuin lapsista, mutta sitten kuitenkin puhunut lapsista ja juonut kahvia ja vaihtanut puheenaihetta taas muihin elämän aiheisiin.

Sen lisäksi, että se äiti on yrittänyt ehtiä joskus vähän urheilla ja viettää laadukasta aikaa telkkarin äärellä, sen luo tuli hiihtolomaksi kylään paljon odotettuja vieraita: sukulaisia Suomesta! Niiden vieraiden kanssa käytiinkin sitten ajelemassa oikein pohjois-Kaliforniassa (jossa se äiti oli vähän kauhuissaan, kun Google ohjasi täysin lumenpeittämille teille, vaikka auto ei ollut koskaan talvirenkaita nähnytkään) ja ne näki upean vesiputouksen, jonka äärellä paistoi aurinko ja sitten satoi rakeita ja vähän räntääkin. Ja sitten taas paistoi upeasti ja lämpimästi aurinko.

Ne ajeli kanssa turisteilemaan San Franciscoon, oikein hotelliin pariksi yöksi, että ne ehti yhdessä kokea kaikenlaista: kävivät luistelemassa, kahdesti karusellissa ja uimassakin. Lisäksi ne vieraili Children's Creativity Museumissa, jossa isompi lapsi pääsi mm. koodailemaan ohjeita labyrinttia selvittävälle robotille, rakentamaan kaikenlaisista pahvinpalasista ja maalarinteipistä yms. sälästä prototyyppiä ulkoavaruudessa kulkevalle autolle. Se myös väritti kuvia, jotka sitten heräsi henkiin seiniin heijastetussa kuvassa 3D:nä ja söi hampurilaisia, ranskalaisia ja pitsaa koko vuoden edestä.

Paluu kouluun oli vähän rankka koko perheelle. Paitsi tietenkin kalifornioituneelle isälle, joka varmaan tyytyväisenä pakkasi kamat ja jätti aamuväsymystään vinkuvat lapset oven toiselle puolelle lähtiessään töihin. Kaikki kuitenkin voi ihan hyvin, vaikka on vielä vähän henkisessä jetlagissa lomasta. 

Siinä he ovat San Franciscon kadulla.

Mietin, että tekis mieli makaroonilaatikkoa.

Jaa että mitäkö mietin tänään.

Mietin, että pitäisi ostaa ketsuppia. Mulle. Miksei mun kummalliset lapset enää tykkää ketsupista edes makaroonilaatikossa?

Mietin, että mua kyllä vähän (paljon) kuumottaa toi täällä riehuva influenssa. Vie hengen ihan terveiltä kaikenikäisiltä ihmisiltä. Rokote ei tehoa hirveän hyvin. Ja sitä on kaikkialla. Tietty kuolemanriski on kohtuullisen pieni edelleen, mutta tapauksia on silti paljon odotettua enemmän ja flunssa on huomattavasti odotettua rajumpi. Isompi kertoi eilen, että niillä oli ollut koulussa joku puhumassa tästä influenssasta (ja kertomassa käsien pesun tärkeydestä jne) ja isompi katsoi mua silmät pyöreinä ja sanoi '.. ja siihen voi KUOLLA'. Mietin, että olikohan toi nyt se, mitä viisvuotiaille ehdottomasti siitä haluttiin kertoa. Vakava aihe joo, mutta silti? Ja että miten hemmetissä pystyn suojelemaan kolmevuotiasta, joka pureskelee kynsiään ja imeskelee sormiaan ihan just for the fun of it?!

Mietin, että voi luoja tätä sähläystä Amazonin kanssa. Tilasin sieltä Oatlya tossa pari viikkoa sitten. Sain 12 litraa Oatlyn Barista Editionia (???). Valitin. Sain rahat takasin, sain pitää juomat ja tein uuden tilauksen. Myyjä vielä pyysi erikseen mun tilausnumeroa, jotta voisi varmistaa, ettei tämmöstä mokaa tapahdu uudelleen. Ne tuli tänään. You guessed it: toiset 12 litraa Barista Editionia. 

Mietin, että vitsi Spotifystä löytyy vaikka mitä. Uusimpana hauskuutena (mulla on vielä vähän mixed feelings tän suhteen) Choo Choo Soul joka löytyi kun pienempi halusi kuunnella 'junalauluja' ja hetiin vähän randomilla hakuun 'choo choo'. Konsepti on erikoinen: lastenlauluja sanotusten puolesta, toteutus kuulostaa siltä, että yksi innokas (ja taitava!) laulaja(tar) on tehny biisit, jotka se on laulanut täysin itse (kaikki kaheksan stemmaa) ja taputellut myös rytmit sinne taustalle. Välillä joku kaveri käynyt mörähtämässä jonkun geneerisen rnb hiphop älähdyksen taustalle. Yritin vielä käyttää lisää sanoja kuvailuun, mutta onnistunu. Menkää kuuntelemaan.

Mietin, että tää on ollu jotenkin kyllä väsynyt viikko. Viime viikko oli tosi energinen, paljon urheilua ja intoa. Tää viikko on ollu väsynyt, tehty ihan vain pakollisista pakollisimmat ja nekin hampaita kiristellen. Mikään ei oo huvittanut. Mitään en oo jaksanut. Olis vaan tehnyt mieli syödä pannukakkuja joka päivä tuhat ja lojua sohvalla.

Mietin, että vitsi miten siistiä on ollut lukea taas pitkästä aikaa. Oon nyt tämän alkaneen vuoden aikana ehtinyt lukea jo kolme aika hyvää kirjaa (eikä yksikään niistä liity kasvatukseen!) ja neljäs menossa. Se on noin 300% enemmän kuin viimesen viiden vuoden aikana. Yhteensä. Että meillä kotona (ja puistossa) on alkanut tulla hetkiä, jollon sanon (eli voin sanoa) lapsille, että emmä nyt kun haluan lukea vähän aikaa. 

Mietin, että ihan mahtavaa, että miehen sisko perheineen tulee tänne kyläilemään hiihtolomalla ja päästään vähän seikkailemaan. Ja saadaan tänne perhettä! Nähdään ehkä joku uus paikka ja päästään turistoimaan San Franciscoon (jonne tietty voitais mennä turistoimaan koska vaan, ajomatka n. 40min, mutta silti).

Mietin, että mä en ikinä tuu samaan meidän valokuvia mihinkään järjestykseen / albumeihin. Mä yritin toissapäivänä. Vartin kuluttua totesin, että tökin mielummin tikkuja kynsien alle, tää läpikäyminen on ihan hanurista.

Mietin vielä, että mulla tosiaan meni 15 vuotta siihen, että aloin vihdoin katsoa Star Trek Enterprise -sarjaa. Johan oli aikakin.

Ulkona satoi. Tehtiin picnic olkkariin.

We need more timants.

Kaksikielisten lasten kielitaito on usein kiinnostava aihe ja ihmiset kyselevät puhuuko meidän lapset suomea vai englantia ykköskielenään. Eli katsaus meidän perheen kaksikielisten tenavien maailmaan.

Noh. Ihan ensinnäkin lapset puhuu ykköskielenään suomea. Ihan selkeesti ja epäilemättä. Mikä on sinällään ehkä vähän yllättävää, koska pienempi kuitenkin oli vain kolme viikkoa kun muutettiin Lontooseen ja isompikin kaksjapuol. Kuitenkin kosketus englannin kieleen jäi riittävän pinnalliseksi, että suomi meni heittämällä ykköseksi. Tosin okei, pienemmän eka kaksisananen lause taisi olla book tähän. No mutta silti. Suomea se alkoi puhua.

Isomman alottaessa preschool kaksi vuotta sitten en ollut kuullu sen puhuvan hirveästi englantia. Yksittäisiä sanoja siellä täällä ja tuntui sen jonkun verran ymmärtävän. Preschoolia oli pari lyhyttä aamua ja beibisitteriä pari iltapäivää viikossa, mutta suurin osa leikkikavereista oli kuitenkin suomalaisia. Kun isompi vietti puoltoista vuotta myöhemmin preschool 'päättäjäisiään', oli opettajat sitä mieltä, että tulee pärjäämään täysin mainiosti ilman tukiopetusta englanninkielisessä kindergartenissa.

Me oltiin helpottuneita tästä arviosta, mutta mietittiin silti vähän että mitenköhän sillä menee, kun ei oo kuitenkaan natiivi. Kannustettiin aina kun halusi puhua englantia ja saatettiin välillä puhua englanniksi jotain ja ehkä joskus luettiin joku kirja englanniksi. Ja sitten alkoi kindergarten.

Ensin se oli ilahduttavaa, kun yhtäkkiä kotonakin alkoi kuulua englantia enemmän. Mutta siitä olikin aika lyhyt harppaus siihen, että se oli ärsyttävää. Yhtäkkiä suurin osa puheesta olikin englantia, myös meille vanhemmille. Kieltäydyttiin tässä vaiheessa puhumasta englantia ollenkaan ja alettiin pyytää, että meille puhutaan suomea. Myös yhtäkkiä lasten yhteiset leikit alkoikin kulkea englanniksi. Leikkikää suomeksi hei? ehdottelin aina välillä, mutta kuulemma nää tyypit puhuu vaan englantia.

Pienempi alkoi isomman kindergartenin myötä myös puhua enemmän ja enemmän englantia (tosin mies vitsailee, että pienempi puhuu Paw Patrolia. Mutta hei, en mä toisaalta odota, että se tietäisi suomeksi sanoja kuten water cannon tai winch jne.) ja leikit edelleen (yleensä aina Paw Patrol -leikkejä) kulkee lähinnä englanniksi. Paw Patrolin kattominen suomeksi voisi olla ihan jees, mutta kieltäydyn uskomasta, että me katotaan niin paljon telkkaria, että sillä on merkittävä vaikutus kielitaitoon (paitsi ehkä yksittäisissä sanoissa).

Mulle on tosi tärkeetä, että lapset puhuu suomea. Tosi tärkeetä tietenkin myös, että ne oppii täällä englannin ja pärjää sillä tosi hyvin. Musta on mahtavaa, että meidän lapset kaksikielisiä. Kasvoinhan mäkin kaksikielisenä! Ja siitähän on paljon tutkimusnäyttöä, että kaksikielisenä kasvaminen tekee hyvää aivoille (siitäs sait ex-poikaystävä, joka oli kovin surullinen mun kaksikielisyydestä, koska uskoi mun käyvän älyllisesti vajaalla teholla, koska en osaa 'kunnolla' kumpaakaan kieltä!).

Tällä hetkellä ollaan kuitenkin pisteessä, jossa suomen kieli vaatii vähän tukemista, koska niin suuri osa päivästä kuluu kuunnellen ja puhuen englantia. Meillä siis luetaan suomeksi ja meiltä saa vastauksen vain suomenkielisiin kysymyksiin. Jos joku sana lipsahtaa väliin englanniksi, niin korjaan sen yleensä vaan ystävällisesti suomeksi. 

Ja sitten välillä vaan tukin korvani, kun lasten huoneesta kuuluu oh my gooooosh! That's amazing!! But we need more timants. Hei meidän täytyy fix this winch.

Kuva ei liity kieliin mitenkään, mutta otettiin kun vietettiin
Martin Luther King Jr.:n päivää rannalla tänään

5v-6kk-9pv & 3v-3kk-13pv

Tiistaiaamu. Herätyskello alkaa soida varttia yli kuusi, tuntuu kohtuuttomalta. Herätyslamppukaan ei oo kunnolla vielä herännyt. Lapset on - (mun) yöunia lyhentävistä yrityksistä huolimatta jotenkin yöllä sniikanneet meidän sänkyyn ja nyt ne lojuu siinä autuaan unisina. Illalla meni pitkään nukahtaa ja sitten yöllä tuli valvomisia ja unet jäi lyhyeksi. Meitä kaikkia väsyttää. Herättelen itseäni Facebookin kirkkaassa valossa ja mutisen suomikaveri-tsättiin huomenia. Ne on jo pääsemässä duunista ja tiistai alkaa olla paketissa. Meillä vasta alkamassa.

Aamun rauhassa mies nousee vaivihkaa lasten viereltä ja toimitetaan aamuhommat hiljaisuudessa. Isompi herää jossain vaiheessa ja tulee halailemaan, meen auttamaan sitä vaatevalinnoissa ja valmistelemaan aamupalaa. Ja kohta herää pienempikin karjumaan. Tule tänne äiti nukkumaan, nukutaan vielä vähän, minä haluan että on ilta!! Meitä kaikki väsyttää.

Aamutoimet, aamupalat, aamuhaukotukset ja aamuleikit, jotka johtaa aamukiireseen. Ihan perus. Ihan normi. Ei mikään paha. Mennään ihan hyväntuulisina, mutta reippain askelin autolle. Meitä kaikkia väsyttää. Ulkona on harmaata, koleaa ja tihkuttaa. Ohhoh, tänään taitaa sataa, arvioi isompi. 

Koululle, ulos pihalle jonoon, muutama sana opettajan kanssa. Joo, isompi täytyy vielä pitää välitunnit sisällä lukemassa kirjaa, ei saa riehua. Joo, taitaa tulla sadetta. Juu, tottakai jos ei tule sadetta lapset menee ulos haukkaamaan raitista ilmaa, ilman muuta (ollaan Kaliforniassa, täällä lapset viettää kouluissa sadepäivinä välkät sisällä). 

Isompi koulussa, ajellaan pienemmän preschoolille. Piirrän kuvan, kuten joka aamu. Tällä kertaa kuvassa pienempi odottaa huppariopea (se ope, jonka nimeä pienempi ei ekan päivän jälkeen tiennyt, mutta jolla oli huppari ja johon pienempi samantein kiintyi täysin) pöydän äärellä. Kymmenen minuuttia vielä kunnes kello ysi. Lupaan odottaa pienemmän kanssa. En mä muuten, mutta meitä kaikkia väsyttää. Pienempikään ei ole parhaimmillaan.

Nousen ylös huppariopen astuessa sisään. Pienempikin pomppaa ylös ja huppariopella on vielä rotsi päällä, kun tulevat ikkunaan vilkuttamaan. Tuhat suukkokättä ikkunan verkon läpi ja kaasuttelen kotiin. Just do it, mutisen itelleni ja vaihdan leggarit ja t-paidan ja hupparin. Väsyttää, ulkona on harmaata ja tekis mieli mennä sohvalle nukkumaan, mutta nyt vaan kuntosalille, kyllä se siitä, lupailen itelleni. Nappaan kamat mukaan ja kävelen kompleksin kuntosalille muutaman minuutin päähän.

Treeni väsyttää, mutta tulipa tehtyä. Kotona viikkopuhelu siskon kanssa, lounasta, sänkyjen petaus ja hakemaan pienempi. Minkälainen päivä sulla oli, kyselen autossa. Mjää! pienempi vastaa ja näyttää peukkujaan. Meillä lapset ei halua paljastaa päivänsä yksityiskohtia, vaan näyttää vain käsimerkkejä. Onneksi sormista vain pekku on käytössä. Anna otssssa pusssu. (pienempi on oppinut s-kirjaimen viimeaikoina)

Nappaan isomman mukaan koulusta nopeasti, kiirehditään, kohta pitäisi olla lääkärissä. Tihkuttaa yhä vain, lapset vöihin, tuleeko rokotus? Ei tule rokotusta, tulee vain tarkastus. Tuleeko isi mukaan? Isi on töissä, rakas, ei tule isi mukaan.

Lääkäriasema on lähellä, ollaan siellä ajoissa. Puen lapsille hengityssuojat kasvoille (ihan kuten muillakin paikallaolevilla odotushuoneessa on - tämän vuoden influenssakausi on ollut erityisen kamala ja ärhäkkä) isomman protestoinnista huolimatta. Päästään pian sisään, ensin hoitaja mittaa ja punnitsee, sitten otetaan isomman happisaturaatio ja sitten odotellaankin lääkäriä.

Lääkäri kuuntelee keuhkot, katsoo korvat 'ah, so normal' ja kurkun. Hymyilee ja sanoo kaiken olevan ok. Mahaan voi vielä vähän sattua ja voi olla, että ei jaksa ehkä riehua nyt hetkeen ihan yhtä paljoa kuin aikasemmin, mutta nyt on lupa. Nyt saa riehua. Nyt saa juosta. Saa mennä jumppatunnille ja leikkipuistoon. Nieleskelen muutaman helpotuksen kyyneleen samalla kun isompi protestoi ettei halua enää pitää maskia ja haluaa jo mennä mennään mennään jo! Pienempi on iltapäiväväsymyksessään sen näkönen että nukahtaa pian istualleen. Meitä kaikkia väsyttää.

Kiiruhdetaan ulos ja kiskastaan maskit naamalta parkkiksella. Tehdään muutama ilohyppy, koska isompi oot terve! Voit juosta ja hyppiä!

Vilkasen kelloa, ei me oikein enää ehditä jumppatunnille. Mennään jätskille, isompi ehdottaa ja no, ehkä me voidaan vähän juhlistaa tätä. Syödään meidän lemppari FroYo-paikassa lemppari FroYot (isommalle mansikkaa ja vaniljaa, pienemmälle chuklaata (kuten itse tämän ääntää) ja mansikkaa ja vaniljaa. Mulle jääkahvia) ja palataan kotiin.Välikausivaatteet päälle ja pyöräillään tyhjään puistoon. Juostaan, koska voidaan. Kiipeillään, koska voidaan. Istun hetkeksi penkille lukemaan kirjaa ja usutan lapset leikkimään. Koska voin. Mutta sitten tulee nopeasti kylmä ja liityn lasten seuraan taas.

Pimeä alkaa tulla ja nälkä kanssa. Pyöräillään kotiin, illalliseksi jääkaapista eilistä punasta linssikeittoa. Mies tulee kotiin, jollon mä vaihdan vaatteet ja käyn vielä juoksemassa pimeässä tihkussa puol tuntia.

Iltahulinat, meitä kaikki väsyttää paitsi että lapsia ei väsytä. Isompi tekee ledi-kynttilöistä alttarin Tatu ja Patu -kirjoille, pienempi hyppii sängyllä apinansa kanssa ja kikattaa. Muistelen aamuista 'tänään mennään ajoissa nukkumaan' mutinaani ja katson virkeitä lapsia. Miksei niitä nukuta?!

Lopulta tulee autuas uni. Munkin pitäisi mennä nukkumaan, koska muuten huomenna meitä kaikkia väsyttää.

Ei enää keuhkokuumetta -jäde

2017 tilinpäätös

Historian kirjoihin merkittäköön, että vuosi 2018 alkoi isomman osalta (alkavalla) keuhkokuumeella. Fun times!

Tämmöset diagnoosit aiheuttaa kauheita itsesyytöksiä. Mitä mä en huomannut? Olisko pitänyt viedä aikasemmin lääkäriin? Mitä jos en olis vieläkään tajunnut vielä? Miten mä en osannut ollenkaan epäillä??

No siten en osannut ollenkaan epäillä, että isomalla ei ole ollut perjantain jälkeen kuumetta (jep, päästiin tekemään paluumatkakin kipeän lapsen kanssa (disclaimerinä mainittakoon, että sillä oli pahimmillaankin jonkun verran päälle 38!), mutta jonkun verran vatsakipua (tulee ja menee) ja sellasta köhimistä, mikä nyt yleensä ihmisellä on viikko flunssan jälkeen. Ja lisäksi se oli aivan fine. Se hyppi eilen (täysin liiottelematta) kengät jalassa eteisessä ja hoputti muita kiirehtimään, että pääsee ulos juoksemaan hippaa ja hyppimään hyppynarua! Epäile siinä sitten keuhkokuumetta.

Mun (koitan itselleni kertoa aiheetonta) morkkista vähän lievensi lääkärin kommentti 'I know what's wrong with your kid. It was a surprise to me and it's gonna be a surprise to you'. Mutta kuulemma aivan selkeästi keuhkoista tämän kuuli. Ja että miksi vietiin lääkäriin? Aamulla oli maha erityisen kipeä ja yskää enemmän. Mentiin hakemaan jotain mahatauti-yskädiagnoosia.

Ps. Kuulemma mahakipu liittyy keuhkokuumeeseen, koska keuhkojen ja vatsan välillä on joku, öö, hermo, ja sitten se ärsyyntyy .. tai jotain. Mutta ei mikään erityisen poikkeava oire. Now you know.

No, anyway, oikeastaan mun piti puhua viime vuodesta. Tokihan siis nytkin on tehtävä tilinpäätös! Viime vuonna että vuoden tilinpäätös ei ollu erityisen onnellinen, mutta sisälsi sentään optimistisen toiveen, että vuoden 2017 lopussa on kyllä jo erilaista.

Luojan kiitos voin sanoa, että on.

Muistan joskus vuosi mutsin kuoleman jälkeen miten huokasin (psykologi)ystävälle, että vaikka vuosi on jo menny, niin vieläkin tuntuu, että suunta ei ole muuttunut helpompaan. Ei ole tullu notkahdusta tai mäen nyppylää tai mitä onkaan, mikä indikoisi että hei, pahin on ohi, nyt mennään kohti palautumista. Se ystävä lohdutti kuulleensa, että kolme vuotta, kolme vuotta on sellanen aika, jonka voi odottaa kestävän läheisen kuolemasta toipumiseen.

Viime kevät oli aikalailla ihan yhtä rankka kuin vuoden 2016 vika postaus. Stressiä, väsymystä, todellisuudenpakoa iltasin telkkarin ääreen, haluttomuutta mennä nukkumaan, koska nukkuminen tarkottaisi aamua ja aamut tarkottaisi heräämistä kylmän kalsea kuristusote kaulalla, paino rintakehällä ja tunne siitä, että mun maailmassa asiat ihan fundamentaalisella tasolla ei vaan ole hyvin. Että epämääräisesti kaikki on huonosti. Ja nyt pitäisi taas selviytyä uudesta päivästä.

Juttelin terapeutille, tuijotin esille laittamaani lappua: It's ok not to foresee everything. Rimpuilin sen ajatuksen kanssa, etten pysty kontrolloimaan kaikkea, niin hyvässä kuin huonosssa. Välillä se tuntui lohdulliselta - kaikki kertakaikkiaan ei ole mun käsissä. Välillä se tuntui niin ahdistavalta, että oli vaikea hengittää.

Sitten toukokuussa naksahti kolme vuotta täyteen mutsin kuolemasta.

Olin Suomessa kesää, kun aloin huomata, että hei, pahin taitaa olla ohi. Joku prosessi on käyty loppuun, jotain on muuttunu. Harmaan seasta alkaa pilkahdella iloa. 

Elokuussa kun oltiin jo palattu Kaliforniaan istuin penkillä meidän viereisen puiston kivipuutarhan edessä ja katsoin kivipuutarhassa touhua lapsiani ja mietin, että hei, mä olen levollinen. Mulla on pohjalla ohut kerros onnellisuutta. Mulla on rauhaa. Mulla on uskoa ja luottamusta. MUSTA ON IHANAA MENNÄ NUKKUMAAN!

Koko syksy on ollut paranemista. Lapsen sairastamiset, edes tämä keuhkokuume, ei vedä täydelliseen hätätilaan, jossa pienet, puiset arkut vilisee silmissä. Mä en päivittäin mieti ja pelkää omaa kuolevaisuuttani - en edes vaikka tuttavapiirissä vastikään syöpään menehtyi vaimo, kolmen lapsen äiti. Mä olen alkanut jotenkin hyväksyä sen, että mä en voi kontrolloida kaikkea, eikä mun tarvitse. Ja elämässä tapahtuu asioita. Niitä vaan tapahtuu. Ja niiden kolmen, äitinsä menettäneen lapsen elämä ei myöskään ole nyt lopullisesti pilalla ja loppu. Niillä on rankat ajat edessä (ehkä seuraavat kolme vuotta), mutta tulee aika kun helpottaa. Nekin tulee nauramaan ja olemaan ilosia. Ja nekin voi vielä elää ihan onnellisen elämän.

Olin oikeessa optimistisuuksieni kanssa. Vuoden 2017 tilinpäätös oli huomattavasti ilosempi. Tosin taisi olla viimenen kerta kun matkaillaan flunssakauden aikaan (lääkäri arvioi keuhkokuumeen tulleen jälkitautina isomman sekotukselle Kalifornia-viruksia ja Suomi-viruksia). Sori ensi joulun minä, nyt jäät ilman lanttulaatikkoa.

En edes kehtaa kertoa miten hyvät kelit täällä on..

Suomieloa

Voi että ekat päivät Suomessa on aina ihan täyttä sähläystä! Vaikka kuinka yritän, niin kaupassa jää joku onneton he-vi punnitsematta. Alotan kassalla 'moi, miten menee' ja nielasen nolona loput kun muistan, kuinka kaveri sihisi viime kesänä (lakkaa kiusaamasta kassoja!) kun kerran yhdelle menin lipsauttamaan. Etsin puhelimesta pankkikorttien pin-koodeja, sählään käteisen kanssa ja muovipussitkin sekavia. 

Ensireagoin kauhistellen sisäänpäin yksin kulkevia lapsia (hei missä sen vanhemmat on, pitäiskö mennä kysymään onko kaikki ok! Kunnes muistan taas olevani Suomessa), nyrpistelen nenääni monille tupakoiville ihmisille (tupakkaa näkee Kaliforniassa todella harvoin) ja mietin näytänköhän yhtä urpolta kuin tuntuu, kun haahuilen vähän eksyksissä ympäriinsä.

Muistan vasta liikenneympyrän lähellä että heijoo, neljäkymppiä saattaa olla sittenkin talvella liian kova vauhti ja hei totta tosiaan, eihän näistä jarruista oo just nyt mitään apua. Kaikkialla on kuvauksellista, huurteiset katot ja tumma taivas. Auringonnousu horisontissa. Jäätä ja lunta. Muistan taas miltä tuntuu jännittää kehon jokainen lihas tasapainoillessa liukkaalla pihalla.

Parissa päivässä kyllä helpottaa kummasti, mutta paluu tänne korostaa niitä pieniä eroja.

Ollaan otettu iisisti. Oon käynyt kiertämässä Iso Omenan, tavannut ystäviä ja ehdittiin tässä viettää jo Porissakin pari päivää. Suomi-experiencestä puuttuu enää perinteinen kampaamokäynti. Mieskin selvisi kunnialla tänne ja nyt syödään ruisleipää ja joulutorttuja ja lusitaan meidän järkyttävää jetlagia pois (jep, tällä hetkellä unia nukutaan ihan randomisti, harvemmin yöllä ja usein parissa 5h pätkässä vuorokauden aikana).

Istuin saunassa kunnes tuli tosi kuuma. Menin pyyhkeessä ulos ja istuin ulkona kunnes tuli tosi kylmä. Menin takasin saunaan istumaan kunnes tuli tosi kuuma. Join omenasiiderin. Kummallisen nautinnollista.

Joulu saapi tulla!

Onko pakko jos ei tahdo?

5v-5kk-18pv & 3v-2kk-22pv

On keskiviikko ilta. Kuuntelen lasten räkäistä yskimistä sängyssä. Mietin, että lauantaina lähtee lento Suomeen. Varaan ajan lääkärille korvien ja keuhkojen tsekkaamista varten. You know, just in case.

On torstaiaamu. Toiseksi viimenen koulupäivä. Isompi valittaa että huono olo ja maha kipee. Katselen epäilevästi, mutta kieltämättä siltä jää aamupuuro vähän vähälle. Toisaalta se saattaa olla vain ilmaa mahassa, joskus näitä tulee ja menee. Muistelen pienemmän mahatautia parin viikon takaa. Päätän  jättää lapsen kotiin koulusta. You know, just in case.

Muutaman tunnin kuluttua isompi on nukahtanut päikkäreille (???). Herää yhdentoista aikaan ja oksentaa saavillisen. Mietin, että luojan kiitos en lähettänyt sitä kouluun. Mietin, että lauantaina lähtee lento Suomeen. Shit.

Isompi on koko päivän aivan pihalla. Nukkuu suurimman osan ajasta, sohvalla, sängyllä, matolla. Hereillä ollessaan ei jaksa nousta istumaan, ei jaksa katsoa videoita, ei jaksa jutella, edes kakkavitsit ei naurata. Vietetään hiljaista päivää kotona.

Pienempi meinaa epähuomiossa hörpätä isomman vesilasista vettä. Ehdin väliin eijeiei, ettet säkin vaan tule kipeäksi. Tehdään ruokaa, isompi ei saa mitään alas, melkein ei vettäkään. Leikitään pienemmän kanssa vähän. Siivotaan vähän. Käyn halimassa isompaa ja kyselemässä vointia ja silittelemässä. Mittaan kuumeen.

Pienempää alkaa harmittaa isomman passiivisuus ja varsinkin saatu erityishuomio. Sanotan, halin pienempää, meen laittamaan pyykkejä. Käännyn katsomaan vain nähdäkseni pienemmän kädessä isomman vesilasin menossa kohti suuta. EIJEIJEIJEIJEIIIII huudan, juoksen kohti. Pienempi pistää kädet täristen lisää vauhtia, tiukka katsekontakti minussa ja hörppää isomman vesilasista ison hörpyn. Minäkin haluan olla kipeä.

Olen melko varma, että mun tukassa kipinöi. Mietin, että lauantaina lähtee kone Suomeen. Tulevaisuus näyttää selvältä: pienempi sairastuu juuri lähtöpäivänä kun tauti on saanut itää sen pari päivää ja jos molemmat lapset on kipeinä, meillä jää koko reissu tekemättä. Jos yksi lapsi olisi kipeenä, voitaisiin ehkä vielä tehdä joku lippumuilutus ja jättää kipeä lapsi pariksi päiväksi Kaliforniaan paranemaan ja tulemaan Suomeen miehen kanssa (joka joka tapauksessa olisi lähdössä vasta parin päivän päästä).

Kiroan ja raivoan mielessäni. Yritän selittää pienemmälle, mutta aivoissa kiehuu. Jopa niin paljon, että ohikiitävän hetken se luovempi aivolohko tarjoaa epätoivoisena ehdotuksena kerro sille kiukkusesti, että mä niiiiin tulen kertomaan tämän sun häissä. Toinen aivolohko ehtii kyllä hätiin ja muistuttaa, että pienempi ei tiedä mitä 'häät' on ja vaikka tietäisi, tuskin olisi kovin huolestunut tässä vaiheessa aikuis-pienemmän tunteista.

On perjantaiaamu. Isompi voi paljon paremmin, vaikka on vielä selkeesti kipeä. Syö kuitenkin aamupalaa, jaksaa nauraa ja nousta sängystä. Ollaan kuitenkin kotona, katsotaan videoita. Harmittaa, että viimenen koulupäivä jää välistä. Pidän myös pienemmän kotona preschoolista. You know, just in case. Pakkolepoa molemmille ennen lähtöä.

Mennään iltapäivällä sinne lääkäriin, jonka varasin jo ennen mahatauteja. Lääkäri purskahtaa nauramaan kun kerron pienemmän edesottamuksista. Smart kid! Kerron miten meinasin alkaa itkeä, kun ajattelin ettei ehkä päästäkään Suomeen jouluksi. Viiskymppinen lääkärisnainen ymmärtää heti: you really need the break. Kyyneleet kihoaa silmiin, kun tajuan että se tajuaa. Ei kyse ole ainoastaan palaamisesta motherlandiin, vaan kyse on myös siitä, että Suomi tarkottaa mulle pientä lomaa. Lastenhoitoapuja. Vapautta. Breikkiä.

Keuhkot ja korvat kaikki ok. Lääkäri suosittelee antihistamiinia mukaan jos on kovin räkästä meininkiä ja kirjottaa reseptin lapsille anti-vomit lääkkeestä. You know, just in case.

On lauantaiaamu, lähtöpäivä. Isompi on toipunut normaaliksi. Kukaan ei oksenna. Mies vähän valittaa mahaansa ja nukahtaa sohvalle. Mulla aivot pelaa tennistä pessimismin kanssa ja koittaa huitoa pois yksi toisensa perään tulevia kauhukuvia matkasta. 

Mistä vetoa, että siinä koneen rullatessa nousukiitoon joku alkaa oksentaa. Entä jos se olenkin minä? Miten tuun selviämään kahden lapsen kanssa vaihdosta Köpiksessä ja ylipäätänsä reissusta jos meen samaan tilaan kuin isompi ja kykenen vain nukkumaan ja oksentamaan. Entä jos me molemmat pienemmän kanssa aletaan oksentaa? Entä jos me kaikki kolme aletaan oksentaa! Mutta toisaalta, olisiko siinä mitään järkeä olla lähtemättä koska ehkä? Tai pistää tonneja lipunvaihtoon, koska ehkä?

Suomalainen lääkärikaveri antaa solidia lääketieteellistä neuvoa: ei varmaan auta kuin laittaa lapsen jätesäkkiin matkan ajaksi ja avata säkki perillä.

Pelko hanurissa teen check-innin ja tunnustelen omaa vointia. Onko maha kummallinen. Oksettaako. Vieläkö tekis mieli jädeä. Tarkkailen pienempää. Syökö se. Syökö se kunnolla. Juoko se. Jaksaako se.

Ja kuulkaa.

On sunnuntai-ilta. Against all odds ollaan Suomessa. Kukaan ei ole oksentanut. Kukaan ei ole voinut huonosti. Juuri kukaan ei ole itkenyt koko matkan aikana (lukuunottamatta lyhyttä väsyprotestia kun piti käydä vessassa koska tuli yö ja äiti ei ollut pakannu mukaan yövaippaa). Ei, vaikka jo ennen koneen nousua toinen videotabletti sammui eikä enää herännyt ja lapset joutui jakamaan videokoneen ja katsomaan molemmat samaa ruutua!

Kaikki sujui, kaikki rullasi, kaikki meni putkeen. Kymppimiinus. Oon vieläkin hämmästynyt.

Espoossa makaroonilaatikkoa, leipäjuustoa, ruisleipää, karjalanpiirakkaa ja munavoita. Vähistä yöunista huolimatta (itsehän nukuin ruhtinaalliset pari tuntia koneessa, koska Grönlannin kohdilla oli pitkä, epämukava (pelottava) turbulenssi, joka piti hereillä (minua, lapset eivät olisi voineet vähempää uniltaan välittää) kukaan ei malttanu mennä kovin pian nukkumaan kun tultiin perille. Lapset leikki mummupapan kanssa, mä .. en edes tiedä mitä tein. Jotain tein. En menny nukkumaan.

Jetlag. Mutta Suomessa. Voisin syödä vähän lisää ruisleipää. You know, just in case.

Suomeen Suomeen!