Duunissa. Tein eilen illalla listan asioista, jotka pitäisi muistaa aamulla. Listassa oli mm. farkut. Paita. Duuni-bagde (!!). Vaihtokengät siltä varalta, että korkkarit teurastaa jalat tunnissa kävelykelvottomiksi. Sitten menin lapsen viereen nukkumaan rohkaistuneena edellisestä yöstä, jollon laps hätkähti kerran nukahtaakseen mun käden alle ja sitten aamulla heräsi syömään. Eihän tässä mitään, miksi tämä yö olisi sen erilaisempi.
Kolmen aikaan, kahden tunnin yökukkumisen jälkeen laps viimein oli takasin upponukuksissa (mies myös...) ja mä hiivin alakertaan viettämään loput yöstä. Tänään illalla huomasin lapsella uuden poskihampaan puhjenneen alhaalle, vasemmalle.
Aamulla laitoin leivän paahtimeen ja aloin säntäillä ympäri kämppää etsien duuni-SIMmiä. En löytänyt vartissa, joten aloin säntäillä kohti duunia. Haikea siirsin emergency-huulirasvan hoitolaukusta läppärilaukkuun. It the end of an era.
Duunissa moni asia toisin, moni samoin. Korkkareista lähti business-uskottava kopina (se olikin ainoa business-uskottava asia mulla), olo oli toiveikas, motivoitunut ja positiivinen. Duunimatkan aikana kurkkuun noussut pala oli sulanut pois ja deletoin riehakkaasti meilejä oikealle ja vasemmalle uudella läppärillä. Puhuin työasioista, joista vielä(kin) ymmärsin jotain (!!), kävelin kahvimuki kädessä, kävin vessassa kun halusin ja söin lounasta aikuisessa seurassa rentoutuneesti. Ja pyysin miestä lähettämään kuvia lapsesta helpottamaan ikävää.
Sain kuvan, jossa laps toi pihalta poimimansa voikukan isille (niisk) ja myöhemmin toisen kuvan, jossa laps esitteli paitaa nostaen napaansa (navasta on tullut suuri hitti viime aikoina). Selvisin päivästä. Kotona oli odottamassa vallaton, kikattava laps, joka oli ollut kuulemma koko päivän oma, iloinen itsensä (vaikka ruoka oli maistunut vähän huonosti - veikkaan hampaita).
Touhuttiin, kikatettiin ja kutitettiin lapsen kanssa. Juteltiin maamon kanssa. Laitoin lapsen nukkumaan. Söin lohivoileivän ja kävin tunnin lenkillä. Ehkä tämä arki tästä.
Kolmen aikaan, kahden tunnin yökukkumisen jälkeen laps viimein oli takasin upponukuksissa (mies myös...) ja mä hiivin alakertaan viettämään loput yöstä. Tänään illalla huomasin lapsella uuden poskihampaan puhjenneen alhaalle, vasemmalle.
Aamulla laitoin leivän paahtimeen ja aloin säntäillä ympäri kämppää etsien duuni-SIMmiä. En löytänyt vartissa, joten aloin säntäillä kohti duunia. Haikea siirsin emergency-huulirasvan hoitolaukusta läppärilaukkuun. It the end of an era.
Duunissa moni asia toisin, moni samoin. Korkkareista lähti business-uskottava kopina (se olikin ainoa business-uskottava asia mulla), olo oli toiveikas, motivoitunut ja positiivinen. Duunimatkan aikana kurkkuun noussut pala oli sulanut pois ja deletoin riehakkaasti meilejä oikealle ja vasemmalle uudella läppärillä. Puhuin työasioista, joista vielä(kin) ymmärsin jotain (!!), kävelin kahvimuki kädessä, kävin vessassa kun halusin ja söin lounasta aikuisessa seurassa rentoutuneesti. Ja pyysin miestä lähettämään kuvia lapsesta helpottamaan ikävää.
Sain kuvan, jossa laps toi pihalta poimimansa voikukan isille (niisk) ja myöhemmin toisen kuvan, jossa laps esitteli paitaa nostaen napaansa (navasta on tullut suuri hitti viime aikoina). Selvisin päivästä. Kotona oli odottamassa vallaton, kikattava laps, joka oli ollut kuulemma koko päivän oma, iloinen itsensä (vaikka ruoka oli maistunut vähän huonosti - veikkaan hampaita).
Touhuttiin, kikatettiin ja kutitettiin lapsen kanssa. Juteltiin maamon kanssa. Laitoin lapsen nukkumaan. Söin lohivoileivän ja kävin tunnin lenkillä. Ehkä tämä arki tästä.
Voi apua, mulla on enää puoli vuotta jäljellä kotielämää ja sitten töihin.. Aluksi aattelin että hyvin voi mennä kun tyttö on 1v mutta nyt nousi pala kurkkuun /c: ehkä syksy tekee tehtävänsä ja minäkin sitten joskus osaan nauttia kuumana juodusta kahvista (c: miten maamo jaksaa?
ReplyDeletePioni
Mäkin mietin tammikuussa tätä töihin paluuta, kun vanhempainvapaa oli loppumassa maaliskuussa. Sillon tuntui, ettei tosiaankaan vielä voisi palata ja siirsin paluuta kesään. Tavallaan olisin ehkä voinut olla vielä vähän pidempään, ehkä sinne elokuulle esim. mutta kyllä nyt luulen, että tää oli ihan hyvä ratkasu :)
DeletePuol vuotta on kuitenkin vielä aika pitkä aika ja voi hyvinkin olla, että oot sen päätteeksi jo aika valmis palaamaan työelämään :) Erityisesti jos lapselle on järjestetty joku hoitomuoto, joka tuntuu hyvältä.
Maamo sanoo olevansa olotilaltaan ihan jees, tutkimuksia kuitenkin vielä tehdään ja menee aikaa ennen kuin sieltä tulee mitään vastauksia.