Soitin Skypellä mutsille maanantai-iltana. Oli ollut sunnuntaina vielä (mun silmiin) ihan ok, vaikka valitteli väsymystä. Puhuttiin vieläpä kaksi kertaa: aamulla äitienpäiväonnittelut ja illalla riemupuhelu, kun laps oli oppinut purluttamaan (puhaltamaan pillillä veteen, olivat harjotelleet tätä maamon kanssa yhdessä täällä Sillon Joskus).
Maanantai-iltana väsynyt maamo sai sydämen hyppäämään kurkkuun. Ei jaksanut pysyä hereillä moniakaan sekunteja kerrallaan. Puhui kyllä ihan koherentisti, sillon kun sen puolikkaan lauseen sai sanottua. Mainitsi, ettei oikein tiedä onko unessa vai ei. Ajattelin, että on vain tosi väsynyt, kunhan nukkuu nyt yön. Itkuisena kuitenkin illalla selitin vielä miehelle, että tulee mieleen pupun viimeiset päivät. Kun ei enää jaksa.
Tiistaina skypettelin aamupäivällä uudelleen. Tilanne oli samanlainen. Sanoin äidilleni olevani tosi huolissani, johon se sai vaivoin vastattua 'voi kulta, älä ole'. Puhelu kesti monta minuuttia, mutta väsynyt maamo ei jaksanut montaa sanaa sanoa. Rakastan sua, sanoin vielä ja sain siihen vastauksen: niin mäkin rakastan sua.
Illalla soittelin uudestaan. Tällä kertaa vastasi äidin ystävä vakavalla ilmeellä ja sanoi: your mother is dying. Come here. Now. Näin pienen pätkän videokuvaa äidistä, joka makasi silmät kiinni sängyssään. Ei enää lainkaan hereillä, ei enää tässä maailmassa. Suurin osa elämästä oli varkain jo kadonnut. Tahtomattakin purskahdin lohduttomaan itkuun ja aloin etsiä lentoja tietäen jo etukäteen vastauksen. Yksi kone vielä lähtisi illalla ja lentomatka kestäisi 20h. Ei mitään toivoa.
Puhuin vielä äidin ystävän kanssa, lupasi ilmoittaa heti jos tapahtuu jotain. Pieni salainen toive, että se on vain lääkitys, kyllä tuosta vielä tokenee.
Nukuin huonosti, heräillen, puhelinta katsoen. Laps nukkui huonosti, ei saanut unta, halusi vettä, oli levoton. Aamulla ei vieläkään mitään viestiä. Aikaeron takia en uskaltanut soittaa, vaan jäin odottamaan. Vein lapsen hoitoon ja paluumatkalla pysähdyin kaupasta hakemaan leipää ja ajattelin, että soitan heti kun pääsen kotiin.
Kaupassa tuli viesti: I'm sorry, but your mother died this morning. Vaeltelin sokeana itkusta marketin käytäviä ja välttelin ihmisiä. Pienellä suvantohetkellä uskalsin mennä kassojen ohi ostamatta mitään, vain jatkaakseni holtitonta itkua autossa parkkihallissa. Sain lopulta itseni kasaan ja lähdin ajamaan. Kävin lääkärissä hakemassa sairaslomaa, ilmoitin töihin. Hain miehen, tultiin käymään kotona ja haettiin laps ajoissa hoidosta ja jatkettiin saareen, jossa myös miehen vanhemmat ja myöhemmin sisko perheineen.
Sain nukuttua, mummu tarjoili ruokaa (jota oli pakko syödä itsepakottamalla) ja laps viihtyi seurueessa. Ulkona rauhottavaa luontoa ja meren ääniä. Vaikea miettiä käytännön asioita, vaikea ottaa vastaan pahoitteluja. Lohdutonta ikävää ja suoranaista kiukkua - miksi se lähti?! Kuin oppikirjasta: surun eri vaiheet.
Tällä hetkellä helvetti, josta tie ulos on niin kaukana, ettei sitä vielä näy. Onneksi äidin voi menettää vain kerran elämässään.
Olen niin pahoillani. Paljon voimia, pieni, urhea nainen.
ReplyDeleteMinulle sanottiin joskus, että tärkeää olisi kolme asiaa: syö. Nuku. Ulkoile. Eivät ne nyt sinänsä auta, tietenkään, mutta ilman niitä on, jos mahdollista, vielä pahempi.
Kauheita uutisia, olen tosi pahoillani. Ei tähän ole sanoja. Voimia sinulle ja perheellesi surutyöhön.
ReplyDeleteSanat ei riitä... Voimia suuren menetyksen hetkellä!
ReplyDeleteVoimia, paljon voimia.
ReplyDeleteVoi ei! Olen niin pahoillani! En pysty muuta sanomaan... :-(
ReplyDeletePaljon voimia surutyöhän ja osanottoni! Olen tosi pahoillani.
ReplyDeleteOlen pahoillani, otan osaa. Voimia ja jaksamisia suureen suruun. Oman äidin kuolemasta on nyt puoli vuotta, suru ja ikävä on edelleen vahvasti läsnä.
ReplyDeleteVoi pieni, isot pahoitteluni. Toivottavasti pääsisit pian pahimman yli.
ReplyDeleteOlen pahoillani :'( Itku tuli lukiessa
ReplyDeleteVoi ei, suuret osanottoni. Itku tuli täälläkin. Lapsikin ihan huolestui ja toi nallensa lohduttamaan äitiä. Voimia kovasti <3
ReplyDeleteTäälläkin tippa linssissä luin tekstiä, teitä koetellaan nyt kovasti. Toivon teille oikein paljon voimia ja auringonpaistetta tulevaan! Pikkuhiljaa aika parantaa <3
ReplyDeleteMullakin tuli itku. Olen niin pahoillani etten löydä sanoja. Voimia surun kanssa. Se on niin raskasta, mutta ihanaa, että sulla on ympärillä rakkaita ihmisiä, etkä joudu olemaan yksin.
ReplyDeleteVoi ei, osanotto teidän suruunne ja voimia tulevaan! <3
ReplyDeleteKiitos kaikista kauniista sanoista ja osanotoista, niitä kyynelsilmin täällä luen. Kaiken surun keskellä se tuo lohtua, että on ihania ihmisiä, jotka myötäelää. Kiitos teille.
ReplyDeleteOlen tosi pahoillani! :´(
ReplyDeleteToivottavasti jaksat eteenpäin, vaikkei aina siltä tunnu. Kuulosti niin tutulta nuo puhelut, mulla samanmoinen tilanne kolme vuotta sitten. Tosin äiti oli tääl Suomessa mutta kuitenkin matkan päässä. Paljon haleja sulle!
Voi, miten mä olen pahoillani. Oikein paljon voimia, ja pieni askel kerrallaan eteenpäin.
ReplyDeleteOlen tosi pahoillani :(. Mun isä kuoli kun odotin esikoista ja ei sitä vaan opi sanomaan mitään oikeaa, kaikki sanat on kauhean tyhjiä sen suuren menetyksen keskellä. Muista pitää huoli itsestäsi, vaikka väkisin, ihan vauvankin takia - odotus jää vähän sumuun tällaisessa tilanteessa mutta tieto siitä, että syksy tuo lohtua (ja vähän uutta suruakin, totta kai) toivottavasti auttaa. Äh, tekisi mieli alkaa tilittämään tähän siitä käytännön puolesta mutta lähetän nyt vaan virtuaalihalauksen kun sitä en huomenna pääse livenä antamaan.
ReplyDeleteKäytännön vinkkejä otetaan mieluusti vastaan - tosin meillä taitaa olla vähän erikoinen tilanne. Mutsin tuhkat jää Kanarialle, me mennään ne sinne hautaamaan. Sitten alkaa selvitteleminen Espanjan virastojen kanssa miten saa kaiken tarvittavan hoidettua. Totta puhuen päätä alkaa kivistää jo nyt.. Mutta jos ne käytännön jutut oli jotain muuta aihetta tai sovellettavissa, niin otan mielelläni vastaan. Iso virtuaalihalaus takasin <3
DeleteOsanottoni. Kädet tärisee ja kaikki sanat katoaa päästä tällaisen kirjoituksen jälkeen. En osaa just nyt sanoa muuta kuin, että voimia suuren surun keskelle.
ReplyDeleteOsanottoni, itku tuli täälläkin. Maamolla ei enää ole kipua, vaan lentää pilvien kanssa teitä katselemaan.
ReplyDeletePioni
Otan osaa suruunne. Onneksi saitte yhteistäkin aikaa tänä keväänä. Täälläkin kyyneleitä pyyhin. Maamolla oli paljon rakastavia, tärkeitä ihmisiä.
ReplyDeleteMinna
Olen tosi pahoillani. Paljon voimia ja lämpimiä ajatuksia teidän perheelle surun keskellä.
ReplyDelete//unae
Osanottoni
ReplyDeleteVoi ei! Olen niin pahoillani! Otan osaa! Jotenkin luulin että hän oli jo paremmassa kunnossa kun lähti takaisin Kanarialle.
ReplyDeleteNiin hän olikin - ei mitään tietoa ja ymmärrystä mitä viimeisinä päivinä lopulta tapahtui... Mutta kiitos <3
DeleteKiitos vielä kaikille osanotoista, ne todella sydäntäni lämmittävät <3
ReplyDeleteOtan osaa. Valitettavasti tiedän liiankin hyvin, miten pakahduttavan tuskan keskellä olet juuri nyt. Ei ole oikeaa tai väärää tapaa surra, ei määriteltyä suruaikaa. Sinä suret juuri oikein. En tiedä kuulostanko hullulta, mutta jotenkin kaipasin itse noita sanoja, koska epäilin selviänkö koskaan äidin menetyksestä; osaanko surra oikein? Ei sitä voi ymmärtää, mutta aikanaan menetyksen oppii hyväksymään, vaikka se suututtaa enemmän kuin mikään maailmassa.
ReplyDelete<3
Viisaita, tärkeitä ja kauniita sanoja. Kiitos Paula <3
DeleteOtan osaa. :( Onneksi äidin voi tosiaan menettää vain kerran. T: Heidi
ReplyDeleteSuuri osanotto myös minulta. Paljon voimia ja jaksamista koko perheelle. <3
ReplyDelete