Mä ajattelin tänne tullessa, että solahdan varmaan paremmin amerikkalaiseen kulttuuriin kuin brittiläiseen. Ja olin mä oikeassa, täällä on luontevampi olo (gnaah, muistan vieläkin sen Lontoon naapureilta joululahja yhden tapaamisen jälkeen -katastrofin). Hyvistä yrityksistä huolimatta kyllä se nyt vaan on myönnettävä, että tuon tuostakin putoan yllättäviin ja noloihin sudenkuoppiin, koska .. no suomi.
Oon kuitenkin yrittänyt minimoida kompastumiset mm. initioimalla small talkin ihan itse ja pitämällä vakiovastaukset valmiina mielessä. I'm good thanks, how are you? Have a good one! Thanks, terrific. Oh, your child is precious! I love her hat/shoes/shirt/skirt. Etc. On helpompaa hallita small talkia kun on itse se johdatteleva, kokeilkaa vaikka!
Mutta sitten aina tulee niitä yllättäviä hetkiä, joissa urpo-suomalainen astuu esiin ja on urpo.
Olin tuossa taannoin tanssitunnilla. Lähtiessä siinä muutama seisoskeli oven ulkopuolella ja sanoi mullekin heippa ja hauskaa että olit tunnilla ja see you next week!
Oikea vastaus olisi tietenkin ollut 'thanks ja see you next week!'.
Urpo-suomalainen vastaus meni jotakuinkin näin: Thanks and .. yeah, it was fun, I think I'll probably come next week, erm, I think, yeah, thanks, bye bye!
Ja sitten se meni autoon hakkaamaan päätään tööttiin. Koska siis. En mä ollut ajatellut asiaa ihan niin pitkälle, että tulisinko seuraavalla viikolla. Ja enhän mä nyt voisi VALEHDELLA niille, että tottakai tuun, jos en oo varma tulenko! Ja jos sanon, että see you next week, niin sitten hävettäisi kamalasti (vaikka en koskaan menisi enää uudestaan ja näkisi niitä missään), että menin sanomaan, että tuun vaikken tuliskaan. Ei me nyt niin tehdä!
Aargh.
Haha, niin joo, meidän naapurissa asuu aasialaisia. Kiinalaisia, heti ajattelin. Siellä on isoäiti kiinalaiseen tapaan hoitamassa lastakin. Selvä tapaus. Okei, kuulin myöhemmin, että ei ole isoäiti vaan nanny, mutta assosiaatio oli tehty, myöhästä vaihtaa.
Niinpä tuossa tavatessa kertoivat olevansa muuttamassa takaisin kotimaahansa ja kysyivät haluaisinko jotain heidän kalusteitaan, kun eivät kuitenkaan ota mukaan. Siinä lamppua raahatessa kysyin sitten sen inevitable kysymyksen: miksi ovat palaamassa Kiinaan.
Taiwaniin, korjasi ystävällinen mies.
Aargh. Mitäpä siihen vastata? En ainoastaan tehnyt itsestäni urpoa, vaan vahvistin stereotypiaa siitä miten valkoset ei erota aasialaisia toisistaan ja olettavat heti että kaikki on Kiinasta. Pyytelin vuolaasti anteeksi tahdittomuuttani samalla kun törmäilin niiden lamppu käsissäni ovenpieliin. Kohteliaat aasialaiset oli kohteliaita ja nyt mulla on olkkarissa lamppu, joka iäksi muistuttaa tästä onnistuneesta sosiaalisesta hetkestä.
Totuuden nimissä on kyllä sanottava, että täällä olen alkanut ymmärtää ihan eri tavalla miksi suomalaisia pidetään niin hirveän huonokäytöksisinä. Me ollaan! Eikä vain silleen, että ei anneta puolituntemattomille naapureille lahjoja jouluna, vaan siis ihan semmosessa yhteenkuuluvuus- ja ystävällisyyshengessä.
Monesti amerikkalaista höttökulttuuria ja pinnallisuutta kritisoidaan, mutta mun on pakko sanoa, että varsinkin näin ulkomaalaisena se, että mulle puhutaan kauniisti ja ystävällisesti tekee mun olon tosi paljon tervetulleemmaksi (.. onko toi sana?) ja saa mut haluamaan hyvää myös näille ihmisille. Että mä olen osa jotain, mikä on 'me', eikä noi muut ja minä. Että me vedetään samaa köyttä, puhalletaan yhteen hiileen ja ollaan samalla puolella. Että tuntemattomat ihmiset toivottaa tervetulleeksi tanssitunnille ja moikkailee kivasti lähtiessä.
Ja vaikka se on vaan tapana täällä, niin silti mua hymyilyttää kun mun lapsia kehutaan tai mulle hymyillään. Vaikka tiedän, että se on vaan sanahelinää, niin se, että ihmiset on ystävällisiä toisilleen ja keksii toisistaan hyvää sanottavaa tekee kokonaisilmapiiristä ihan - isomman sanoja lainatakseni - tuhat-tuhat kertaa positiivisemman ja ilosemman.
Kerran kaupasta lähtiessä tultiin jonkun kiireisen miehen kanssa samaan aikaan oville ja mies kiireessään porhalsi mun ohi ja tajusi mun olemassaolon vasta siinä. Ja sitten se PYYSI ANTEEKSI ettei ollut jäänyt pitämään ovea mulle! Siis pyysi anteeksi!
(Juujuu, toki täälläkin on tylyjä dmv-virkailijoita ja yrmeitä kaupan kassoja ja joku yksittäinen nyreä äiti-ihminen)
Moni sanoo, että paikallisiin on vaikea ystävystyä, koska ne on vaan pintaystävällisiä eikä oikeasti kivoja. Tohonkaan en oo oikeasti vielä törmännyt (vaikka varmasti sitäkin löytyy). Toki mulla on aika pieni otos, mutta ne pari jenkkikaveria (eikä immigrantteja) jotka mulla on, on kyllä oikeasti tosi sydämellisiä ja niistä on tullut mulle läheisiä tosi nopeasti ja helposti.
Ja lapset, siis voi luoja lapset! Mä häkellyn jatkuvasti miten sosiaalisesti taitavia ne on! Miten ne pienestä pitäen osaa perus-smalltalkin, miten taitavasti ne keskenään ratkoo ongelmiaan (puhumalla!) ja miten ne leikkii keskenään. Miten ne puhuu vanhemmilleen. Miten ne puhuu sisaruksilleen. Let me tell you, ai-van erilaista kuin mitä oon tottunut kuulemaan. Kun täällä jenkkilapset kehuu toistensa onnistumia kun suomalaislapset kilpailee siitä että 'eikun MINÄ olen parempi!'.
Muutama fundamentaalinen ero selittänee: täällä tosiaan jo tyyliin vastasyntyneille (ja koirillekin!) opetetaan 'say hello' (naureskelin tälle sillon pari vuotta sitten. Not so much anymore). Lapset kuulee vanhempien ystävällisen tavan puhua vieraille (ja toisilleen) ja ottaa oppia siitä (vanhemmat myöskin - no varsinkin tällä rikkaalla, hyvinvoivalla ja sillä tavoin hyvin kapealla ja vinoutuneella alueella - puhuu tosi kauniisti lapsilleen).
Sosiaalisten taitojen opettelua pidetään tosi tärkeänä myös preschooleissa ja kouluissa. Aikuiset puhuu vieraistakin lapsista 'kavereina' ja kannustaa menemään tutustumaan. Ja vielä yksi hyvin tärkeä: introverttiys on ok, mutta sosiaalinen taidottomuus ei. Myös ujot, hiljaiset ja introvertit osaa sosiaaliset taidot, eikä pelkää käyttää niitä! Mun mielestä mahtavaa ja tässä asiassa voisi meillä suomalaisilla olla parantamisen varaa.
Muutoksia omaan suhtautumiseeni täällä oon huomannut. En enää pidä ok:na sitä, että ujo isompani vetäytyy mun taakse eikä tapaamistilanteessa tervehdi. En tietenkään painosta tai tee asiasta isoa numeroa, mutta oon alkanut ottaa leikkeihin ja muihin mukaan enemmän tervehtimisiä ja ollaan puhuttu, että jos ei halua sanoa moi, niin on ihan ok vaikka vilkuttaa. Vaikka yhdessä sormella. Ja kas: isompi huutelee mun mukana talonmiehille hello:ta ja on alkanut vilkutella tuntemattomille. Mies raportoi sen vastanneen jopa naapurin small talkiin 'I'm good'.
Toinen muutos on se, että leikkikaverin iällä ei ole merkitystä, kaikkien kanssa leikitään. Toki isompi pääsee harjottelemaan leikkimistä pienemmän kanssa jatkuvasti, mutta tää on ehkä ollut enemmän mun omassa päässä. Oon aina ajatellut, että etsin isommalle leikkikaveria täsmälleen samanikäisistä (en oo varma onko tää vaan minä, vai joku suomikulttuurijuttu) lapsista. Mutta täällä lapsia katsoessa oon alkanut tosi paljon kyseenalaistaa tätä hölmöä ajattelua. Kaikenikäiset lapset leikkii keskenään ja on mieletön rikkaus osata olla kaikenikäisten kanssa ja keksiä leikkejä, joissa on kaikille oma, luonteva ja mukava rooli.
Sanottakoon tähän vielä, että mä olen ollut oikein malliesimerkki kakarasta, joka ei halua ottaa pienempiä leikkiin mukaan ja sulkea kavereiden pikkusisarukset (ärsyttävinä kiljukauloina) leikin ulkopuolelle. Ja jonkun (aikuisen) olisi todella pitänyt kouluttaa mua tän suhteen.
Mutta joo, miettiessäni ulkomaalaisia, jotka tulee Suomeen - on helppoa tajuta miksi ne tuntee olonsa niin vieraiksi ja ulkopuolisiksi. Ei meidän tarvi edes yrittää olla luontaantyöntäviä, meidän peruskulttuuri tekee sen meidän puolesta. Ehkä tässä olis mahtava tilaisuus kasvattaa seuraavasta sukupolvesta vähän erilaista.
 |
Synttäritarvikekauppa. Pieni ja vaatimaton.
|
