kuukausi 6, päivä 31

Aloin lueskella vanhoja postauksia ja tajusin yhtäkkiä, että niin. Ilmeisestikin täällä myös muita lukijoita, kuin äitini, eli siis ihmisiä, jotka eivät tunne mua hyvin ja nää meidän jokapäiväistä elämää.

O-ouh. Lienee aika siis tehdä pienimuotoinen paljastus.

Täällä blogin takana ei olekaan masennuksen partaalla keikkuva murheellinen äiti, joka päivästä toiseen huokailee käsi poskella lapsen perään ja murehtii, että mitenhän ton vielä käy. Täällä ei myöskään ole äiti, joka suhtautuu lapseen kylmäkiskoisesti mukanakuljetettavana tyyppinä, jonka jokaista liikahdusta analysoidaan ja merkitään muistiin.

Totta kyllä, että univajeisena joskus asiat tuntuu isoilta, mutta tiedostan syy-seuraus-suhteet, eikä ne asiat pääse vaikuttamaan sen pidemmälle. Totta myös, että viimeisin neuvolatäti pääsi ärsyttävästi mun ihon alle ja jättämään huolen siemenen aikasempaan rauhaan lapsen kasvun suhteen (liian hidas kasvu saattaa olla oire jostain muusta ongelmasta). Eilinen mittaus kyllä poisti ne huolet. Laps kasvaa ja voi hyvin.

'Joka päivä uusi murhe' -tyyppiset lausahdukset sanotaan pilke silmäkulmassa, vitsaillen kaikista typeristä mieleen juolahtavista 'entä jos' -asioista. Ja että kyllähän sitä joka päivälle keksii aina uuden murheen, jos vaan oikein yrittää (tähän perään kuuluisi nyt myöskin sellanen silmäniskuhymiö).

Mutta niin. Näinkin mustan blogin takaa löytyykin onnellinen äiti, joka katsoo lastaan - ei huolestunein, vaan ylpein ja rakastavin silmin. Nautin kotiäiteilystä, lapsen kanssa olemista ja oon varma - kuten kuka tahansa äiti omastaan - että toi on maailman suloisin ja ihanin ja paras tyyppi.

Meidän normipäivät lapsen kanssa on leppoisia, iloisia, aktiivisia, leikkisiä, täynnä pusuja, haleja, hassuttelua ja kutituksia. Pyrin pitämään turvallisen, rytmikkään elämän, jossa tuttuja aikatauluja on riittävästi, mutta myös vaihtelua, virikkeitä. Toisinaan vietetään päivät ihan vaan kotona puuhastellen, toisinaan käydään tapaamassa muita ihmisiä päästään ihan uusien lelujen, paikkojen ja tyyppien äärelle.

Päiväunille nukutus sekä ruokailu (eritoten jos päivärytmi on kohdallaan) on normaalisti helppoa ja stressitöntä. Laps osaa myös nykyään leikkiä jo hyvin itsekseen ja uskaltaa vieraissakin paikoissa lähteä tutkimaan ympäriinsä. Kotona usein puuhaillaan omia juttujamme, mutta syli on aina auki ja mikään homma ei ole sellanen, etteikö sitä vois pausettaa sylittely-pusuttelu-kohtauksen tullessa (mulle tai lapselle).

Turhautumisia tai huolia on joskus, mutta ne on vain pieni osa kokonaisuutta - mutta näemmä iso osa blogia! Tähän tehdään muutos.

Tänään on sirkus, meiltä onkin kaks viimestä viikkoa jääny välistä (ennätyspitkät päikkärit ja Kanaria). Kivaa päästä harrastamaan! Toi onkin meidän ainoa harrastus tällä hetkellä. Oon kyllä alkanut miettiä tässä, että pitäiskö nyt kuitenkin vaan myydä sielu ja ostaa joku Elixia jäsenyys.. Ostaisin mielummin jonkun pienemmän salin jäsenyyden, mutta noissa isoissa on lapsiparkki, mikä tarkottaa että voisin harkita joskus päiväsaikaankin salilla käymistä.

Uskalsin muuten nyt tänään, vihdoin, ensimmäistä kertaa käydä suihkussa pesemässä hiukset lapsen päikkärien aikaan. Yleensä laps nukkuu päikkärit ihan sikeästi, mutta oon ollut varma, että sillä sekunnilla kun hiukset kastelen, kutsu kuuluu ja siitä ulos pakkaseen avittamaan nukkumisessa. No, hiukset tuli puhtaiksi ja laps ei herännyt - hyvähyvä.

Maamon ottama taidekuva Kanarialta.

kuukausi 6, päivä 30

Oikeastaanhan laps täytti tänään seitsemän kuukautta. Seitsemän?! Olkoon kuinka klisé tahansa, mutta mihin aika katoaa? Joskus parin kuukauden kohdalla muistan miettineeni, että miten ihmeessä niin monet ovat onnistuneet pitämään lapsensa hengissä yli puolivuotiaaksi. Monet jopa aikuisiksi. Kaikki oli niin epävarmaa ja epäselvää ja pelottavaa.

Seitsemänkuu-päivän kunniaksi lapsella on ollut todella hankala syömispäivä (pöytäkirjoihin jätettäköön merkintä, että normaalisti syöminen sujuu meillä ihan suhteellisen leppoisasti ja hyvin). Aamulla yritin tarjota puuroa, jossa banskua ja mansikkaa.

Eeeii. Ei oo varmaankaan nälkä, ajattelin. Mansikka on uusi maku, mutta kyllä se eilen ja toissapäivänä maistui. Kokeillaan puolen tunnin kuluttua uudelleen. Kokeiltiin. Nope. Huomionarvoista, että maissinaksut kuitenkin ängettiin suuhun hartaudella. Heitin siis jos toisen setin puuroa roskiin ja tein puolikkaan setin Ihan Pelkkää Riisipuuroa. Kelpasi.

Lounaaksi ajattelin maistattaa lapsella pikkusen tomaattia ja koska sitä ei kuitenkaan varmaan montaa lusikallista (perunan joukkoon sekotettuna) menis, mulla oli Oikea Lounas valmiina odottamassa. Bataattia, lohta, perunaa, ja kesäkurpitsaa. Maistui eilen oikein mainiosti.

No, tällä kertaa ei. Laps venkoili syöttötuolissa, ynisi ja parkui suu viivana ja minä yritin kammeta sen haavia auki lusikalla (myöskin oma suu viivana). Kaikki äidit varmaan tietää miten helppoa on yrittää syöttää lasta, joka ei halua syödä?

Luovutin ja tein viimeisen yrityksen. Pelkkää bataattia. Pari lusikallista meni, joten voitonriemuisena sekotin sekaan ihan hitusen perunaa (ihan tuttu maku jo) ja pienenpienen sirkaman lohta. Ennen ensimmäistäkään lusikallista suu oli taas sulkeutunut, eikä toivoakaan avautumisesta.

Normaalisti osaan luovuttaa aina tietyn turhautumispisteen jälkeen. Normaalisti siinä vaiheessa myös laps on syönyt jo ihan riittoisan annoksen, joten luovuttaminen on helppoa. Tänään ei ollut syönyt, eikä luovuttaminen ollut helppoa, enkä tajunnut tehdä sitä ajoissa. Jos en olis yhtään huolissani sen paino+pituuskasvusta ehkä olisin tajunnut. Tai jos en olis suunnitellut meneväni neuvolaan itsepalvelutiskille lapsen mittaukseen tänään.

Mietin jo neuvolaan ajaessa, että kylläpä hyvän päivän valitsin tähän. Juuri sen, jolloin laps ei syö. Ja sataa lunta (taas!). Ja kaikki turhauttaa jo valmiiksi. Ei muuta kun leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä.

Sitten ne mitat. Laps oli kiskassut reilussa kolmessa viikossa lähes 500g painoa ja yli sentin pituutta! Siis ihan superhyvin! Uudet 7kk mitat olisi nyt sitten 7300g, 67cm. Huoli väheni roimasti. Ja lisäksi mies saa tapella lapsen kanssa iltapalan. Tosin luulisi että päivän vähällä syömiselle se söisi mielellään vaikka pikkukiviä päivälliseksi.

Kevein mielin treeneihin siis!

kuukausi 6, päivä 28

All good in the hood. Kotona ja näin toisena päivänä alkaa rytmikin hiljalleen olla palautumaan päin.

Mutta se paluumatka. Ihan ensinnäkin: kurkkukipu katosi, eikä kehkeytynytkään flunssaksi jee! Laps vähän räkänen, mutta ei tunnu kauheasti menoa haittaavan.

Sitten. Las Palmasin kentällä checkinnissä sanoi täti, että voin jättää vaunut nyt erikoistavarahihnalle tai mennä vaunuineni portille asti, mikä olis tietty helpompi vaihtoehto mulle. Noh, olin nähnyt erikoistavarahihnalla jonoa ja ajattelin, että voinhan mä yhtä hyvin työnnellä lasta pitkin lentokenttää kaukalossa, kun se kaikki kerran (kuulemma) on helpompaa siten.

WRONG!

Alotin sillä, että toistin samat lentoonvalmistautumisrutiinit kuin Helsingissäkin - tosin tällä kertaa laps kohteliaasti jätti pissaamatta hoitopöydällä. Luultavasti säälistä. Oltiin ensin jonotettu lastenhoitohuoneeseen varmaan vartti (joo, en mäkään ollut todellakaan nopea) ja sen jälkeen olinkin pistänyt koko notkeuteni peliin, että sain meidät ängettyä siihen pieneen koppiin, jonka ovi avautu todella kätevästi sisäänpäin.

Niin, en mä viitsinyt niitä turvakaukalovaunuja siihen ulkopuolellekaan jättää yksinään olemaan.

Taisteltiin lapsen kanssa tipat nenään ja korviin (jossain vaiheessa mulle alkoi tulla tunne, että oltiin eri puolilla tässä taistelussa) ja suppo peppuun. Ja uusi vaippa. Ja laps kontallaan hoitopöydällä - tai ainakin tuhannen kiemuralla ilman aikomustakaan tehdä tätä helpoksi, vaikka kuinka sille hoilotin.

Hien valuessa pitkin selkää (sekin vielä, siellä kentällä oli tosi kuuma ja MIKSI mulla oli pitkähihanen päällä?!) sain lopulta kaiken hoidettua ja ängettyä meidät ulos. Palkinnoksi kävin hakemassa Starbucksista itelleni pahaa kahvia.

Sitten alkoi iloinen jonotus koneeseen. Joka olikin bussi. Jonne johti portaat. Jotka kuljin sitten (alas, onneksi) turvakaukalovaunuja mukanani raahaten (laps tässä vaiheessa Manducassa). Ja sitten se bussi. Aivan täynnä, tietenkin. Kalju, karski mies, jolla päähän tatuoituna 'Hells Angels' (ja samanmerkkinen nahkarotsi päällä) astui ulos bussista tarjoten (seisoma)paikkaansa ja apua vaunujen nostamiseen dösään.

Dösässä kukaan ei TIETENKÄÄN (täynnä suomalaisia ja se ainoa avulias moottoripyöräjengiläinenkin oli jäänyt venaamaan seuraavaa dösää) noussut penkiltään antaakseen mulle - laps kantorepussa - istumapaikkaa, enkä ruvennut siinä hiessä tinkaamaankaan.

Ehkä karman kävi sääliksi, who knows, mutta koneessa onnisti: saatiin kolmen paikan rivi kokonaan meille kahdelle! Matka kävi huomattavasti mukavammin, kun sai levittäytyä kolmelle penkille ja istua välillä jalat suorina. Laps yritti kiivetä aivan intopiukeana selkänojien yli yhtä riviä taaemmaksi, jossa parivuotias tyttö esitteli hälle Pokemon-korttejaan. Malttoi nukkuakin vähän, mutta aikalailla muuten mentiin tutulla orava+kräkkiä -linjalla.

Kone oli täynnä lapsiperheitä ja kokoajan jossain joku itki (lapsi, aikuinen, ken tietää). Loppua kohti meidänkin penkkirivistä alkoi kuulua pientä protestointia: laps oli nukahtanut pieneksi hetkeksi Manducaan, mutta heräsi ja siinä väsyneenä oli hiukan tyytymätön. Mitään kunnon konserttia ei onneks saatu aikaseksi, vasta vähän ääntä availtiin.

Kahden aikaan yöllä vihdoin oltiin kotona, siinä koitin sitten lasta nukuttaa. Nukahtikin - luulin - mutta jäi kuitenkin vielä kääntyilemään. Vetäsin huono mutsi -kortin, nousin sängystä ja menin sanomaan miehelle, että menis makkariin kattomaan lasta, mä menisin laittautumaan nukkumaan. Siinä kun kävelin kylppäriin (makkarin vieressä) ja mies olkkarista makkariin (makkari avautuu olkkariin), kuului kopsahdus ja siellähän laps oli lattialla.

Näin pitkään ehdinkin olla jo vähän tyytyväinen siihen, että tätä ei oo päässyt vielä tapahtumaan. Nyt meni sekin piste. Minuutin, pari laps itki, vieritti muutaman kyyneleen ja kehitti otsaan mustelman, kunnes huomasi kuvansa peilistä ja alkoi hymyillä. No, sänky ei ole ihan hirveän korkealla ja nopea toipuminen viittasi siihen, ettei laps nyt tähän menehdy, eikä lääkäriin tarvinnut lähteä.

Sen sijaan laps on sen jälkeen nukkunu vähän vähemmillä heräämisillä (molempina öinä vain kaks heräämistä - vaikkakin heräämiset itsessään hiukan normaalia pidempiä). Coincidence?

kuukausi 6, päivä 25

Viimeisiä aletaan kohta viedä. Tärkein ensin: paikallinen Desigual tsekattu (tiedän, että nykyään stadistakin löytyy Desigual ja lisäksi tuotteita saa liiankin helposti tilattua netistä, mutta säästän kuitenkin (pääasiallisesti) Desigual-ostokset maamolassa käynteihin).

Paikallinen H&M tsekattu (miksi täällä on usein paljon kivempia vaatteita H&M:ssä kuin Suomessa?). Paikallinen Spar ja Hyperdino tsekattu (kuka muistaa mun sanoneen, että rakastan ulkomaalaisia ruokakauppoja?). Paikallinen lasten lelukauppa (Jugueteria) myös tsekattu (sieltä löytyi mm. aikuisten roolileiknaamiaisasuja).

Elo lapsen kanssa on (ollut) suhteellisen helppoa. Harmillisesti ollaan kuitenkin siirrytty aikakauteen, jossa lapsen päiväuniaika täytyy rauhottaa ja antaa lapsen nukkua jossain rauhallisessa ympäristössä (esim. lähiostari ei lukeudu sellaiseksi, kokeiltu on). Luultavasti syöminenkin sujuu helpommin tutussa ympäristössä (tätä ei olla tosin kokeiltu). Se siis rajottaa hiukan menemisiä. Onneksi tässä ei olla oltu jäniksen, vaan pikemminkin laiskiaisen selässä.

Niin, ehdin jo huokaista, että onneks kaikki on mennyt näin hyvin. Lapsen vaippatuotokset ovat olleet vähän veteliä välillä, mutta ei hälyyttävästi. Ja laps kaikenkaikkiaan vaikuttaa voivan normaalin hyväntuulisesti ja aktiivisesti. 

Mä sen sijaan heräsin tänään kurkkukipuun. Ja kurkku on edelleen kipeä ja pelkäänpä, että tästä vielä kehkeytyy kunnon flunssa. Onneksi - jos vanhat merkit paikkansa pitävät - se ikävin päivä on ylihuomenna, kun ollaan jo kotona. Lisäksi se on sunnuntai, eli mieskin on kotona (on mahdollista viettää suurempi osa päivästä sängynpohjalla). Ja onneksi laps ei kuitenkaan vaikuta flunssaiselta (kuumeenkin jo varuiksi mittasin, normaalilämpö oli). 

Mutta joo, voipi olla, että kurkkukipukin paranee itekseen.

Ainiin, piti mainita. Ostin ennen reissua matka-syöttötuolin, eli käytännössä hihnat, jotka sidotaan normaaliin tuoliin. Kas näin:

Ja siinä kuuluisi istua about näin:

Emme ole kuitenkaan kauhean yllättyneitä, kun lapsemme istuu siinä näin:

Pahoittelen kuvien huonolaatuisuutta. Hatemailiä voi lähettää Jobsin haudalle. Mutta toi viritys on ihan kätevä, sillä saa lapsen sidottua tuoliin (lapsiystävällinen pakkopaita, I'd say) ja se menee pieneen tilaan.  Lisäksi siihen pitäisi mahtua yli vuotiaskin lapsi. En muista minkä merkkinen, mutta jos jotakuta kiinnostaa, voin käydä tsekkaamassa.

Seuraavaksi alan henkisesti valmistautua kuuden ja puolen tunnin rupeamaan kipeänä koneessa istumista ja lapsen pitelemistä. Huomenna siis lähtö takaisin.

kuukausi 6, päivä 23

Kanarialla ja hengissä!

Täällä on puolipilvistä, suomalaisen kesäkuista ja sisällä kosteen koleanviileetä. Eivät osaa tehdä täällä taloja kuten Suomessa.

Lento meni suhteellisen hyvin. Kentällä ei jäänyt sekuntiakaan ylimäärästä aikaa, vaikka oltiin checkinnaamassa heti kaks tuntia ennen lentoa. Okei, jonotuksessa meni eka puoli tuntia (Norwegian on yrittänyt vähentää jonoja pakottamalla ihmiset checkinnaamaan automaateilla ja sitten vaan tuomaan rojunsa tiskille. Jostain syystä silti jono oli ihan ennätysmäisen hidas). Tiskille päästyä heitin lapsen Manducaan ja pistin kärryt (mukana siis kärryjen runko + turvakaukalo) kasaan ja hihnalle.

Etsin meidän lähtöportin ja lähimmän vessan, johon menin suorittamaan lähtötoimenpiteet: imetys, vaipanvaihto, pissan siivoaminen itseni ja lapsen yltä (tää oli varmaan toinen kerta, kun laps pissaa hoitapöydällä ilman vaippaa), puuduttavia korvatippoja, nenätippoja ja suppo (kaikki lapselle). Just in case. Ja sitten käveltiinkin jo koneeseen.

Lento sujui ilman itkuja, jopa nousut ja laskutkin. Laps nukkuikin vähän, ehkä tunnin or so. Loput viis tuntia ja vartti se pyöri mun sylissä kuin simpanssi kofeiinilla. Yritin viihdyttää millon milläkin lelulla, mutta truth be told, kun ei ole ketään jolle voisi (haluaisi) antaa lapsen syliin lennolla, niin laukkua ei tule hirveästi kaiveltua.

Lisäksi törmäsin jälleen tähän jännään ilmiöön. Ympärillä oli yhtäkkiä kaikenlaisia tätösiä (jopa setäsiäkin), jotka ihasteli lasta ja olisi halunnut sen syliin. En lopulta sitten enää kehdannut kieltäytyä, kun käytävän toisella puolella oleva tätönen oli niin superihastuksissaan. Pitkin hampain sai laps sitten mennä hälle hetkeksi syliin repimään sen kauluksia - eikä mokoma (laps) edes alkanut vierastaa. Loppulennosta joku mies käytävän toiselta puolelta kysyi, että itkeekö toi koskaan.

Päivä oli kyllä kaikenkaikkiaan maailman pisin. Laps oli aivan seis kun päästiin lopulta (Suomen aikaa puolilta öin) maamolaan ja sain lapsen nukkumaan. Nukuttiin vähän levottomasti, mutta mun suureksi yllätykseksi seuraavana päivänä päästiin aika hyvin rytmiin takasin.

On se oikeastaan aika kiva voida mennä ulos ilman, että on kylmä.

Unet palmun alla. Kasvikset on isoja. Vaippavuoret myös.

kuukausi 6, päivä 21

Jaiks, kuus tuntia koneen lähtöön. Ja sen kunniaksi laps teki sitten vetelät kakat. Voiko matkakuumeen / -jännityksen saada äidinmaidon kautta? Käyn hakemassa vielä RelaDropseja apteekista. Luulin, että niitä olisi riittävästi, mutta kah. Puteli ollos tyhjä. Crap. Literally.

Myyräl on ahterissaan mun kamera. Kameran ollessa pois
myyrä viihdyttää lasta.

kuukausi 6, päivä 19

Jonkin sortin pieni ihme tapahtui. Sain lapsen nukutettua vain pienellä imetyksellä ja siitä eteenpäin silittelyllä. Vähän protestoi, mutta riittävän vähän, etten antanu periksi. Eikä mennyt edes kuin vartti tähän koko operaatioon. Kyllä, nukkumaanmenot ovat meillä muuttuneet, valitettavasti yöt on varsin levottomia edelleen.

Josta puheenollen. Sanoinko, että yöt ovat meillä levottomia? Ei onneksi enää puolentoista tunnin välein herätyksiä (ihan kokoaikaa ainakaan), mutta en mä kyllä jotain paria tuntia pidempää unipätkää oo tainnut aikoihin nukkua. Se alkaa näkyä ja tuntua.

Asiat tuntuu aivan valtavilta. Mikähän olisi hyvä sana suomeksi .. overwhelming, siis ei ylivoimaisilta (kuten google translate ehdottaa), vaan sellasilta pökerryttävän isoilta, ei päätä eikä häntää, ei oikein tiedä mistä tarttua kiinni, aiheuttaa moniulotteista avuttomuuden tunnetta.

Joskus näitä asioita on kodin siivoaminen (on vaan helpompaa yrittää pitää koti jatkuvasti siistinä, kuin siivota isoa sekamelskaa. Niinpä siivoan keittiön joku neljä kertaa päivässä ja miten siihen voikin joka kerta mennä niin paljon aikaa?). Joskus joku sitten vähän isompi asia, kuten vanhemmuus ja lapsen elämään liittyvät valinnat. Tänään se oli ylihuomenna Kanarialle tapahtuva lähtö.

Teen listaa listan perään, teippailen niitä seinille ja silti harhailen ihan eksysissä ja koitan tarttua mieleen juolahtaviin asioihin (kamoja, jotka pitää ehdottomasti ottaa mukaan) ja muistaa ne sen ajan, kun etsin kynän (jos kynä ei ole aivan paperin vieressä, mieleen juolahtanut ajatus on menetetty tapaus). Vaikka listoissa löytyy, tuntuu silti siltä, ettei pallot ole ihan hallussa. Että eheän ymmärtämisen ja kokonaisuuden hallitsemisen sijasta räpiköin irrallisten ajatusten viidakossa ja koitan koota kuvaa viiden eri palapelin paloista.

Tänään kävi ilmi, että oon viimeiset viikot pessy meidän pyykit huuhteluaineella.

Kuka on nähnyt Mementon? Mies, jonka lähimuisti on about 10 sekuntia? That's me. Vähän vähemmän dramaattisessa elämäntilanteessa vain. Vähän välillä kyllä tuntuu, että joka päivä uusi murhe (uhosin miehelle, että alan kirjoittaa tuonnimistä blogia). Tietty totuuden nimissä suurin osa murheista on aivan turhia ja tiedän sen itsekin. Koitan olla toki stressaamatta, mutta univajeen aiheuttama kognitiivinen rappeuma ottaa kyllä aivoon. Sen verran skarppi vielä oon, että tajuan, etten oo kauhean skarppi.

Ja kaiken tämän keskellä laps on oppinut sujuvasti istumaan lattialla ja puhelimeen on alkanut ilmestyä numeroita mallia 'xxx:n äiti'. Miten on mahdollista, että lapsen nimi on helpompi muistaa, kuin äidin, vaikka sen äidin kanssa kuitenkin puheissa ollaan?

Kun tämä seinä täyttyi, aloin kirjoittaa listoja seuraavalle seinälle.