Thursday, December 20, 2012

kuukausi 5, päivä 20

Olin tällä viikolla vähän niinkuin ajatellut, että voitaisiin koittaa hakea lapsen kanssa jonkunlaista rutiinia ja rytmiä tähän elämään. Että oltaisiin about samanlaisella aikataululla, tai ainakin samanlaisilla aktiviteeteilla about samoihin aikoihin päivästä. Ja että herättäisiin suurin piirtein samoihin aikoihin. Siinä ysin, puol kympin välillä.

Heh. Tää viikko on ollut varmasti viime kuukausien epärutiinein ja -rytmillisin viikko. Tästä kertonee esimerkiksi se, että keskiviikkona laps heräili yöuniltaan (no, yhden puolisen tuntia oli tainnu olla joskus seiskan-kasin aikaan hereillä) puoli kahdentoista aikoihin. Itsehän olin kömpinyt sängystä noin varttia aikasemmin ylös.

Pitkä aamu kertoo myös levottomista öistä. Tarvittiin molemmat unta. Johtuuko levottomuus sitten viime päivien epäsäännöllisyydestä, uusista motoorisista taidoista, edelleen jatkuvasta nuhasta, vierastamisen alusta (tuntuu joskus heräilevän tarkistamaan) vai mistä, mutta yöt on. Levottomia siis. Hyvänä puolena kuitenkin mainittakoon, että laps nykyään aina välillä kierähtää unissaan sängystä pinniksen puolelle (muistaa se 20cm pudotus), eikä edes herää. Toisaalta taas herää siihen, että peitto kahisee vaihtaessani käden paikkaa.

Mjoo. Muina uutisina (no, liekö levottomat unet tässä perheessä olla uutinen muille kuin miehelle 'mä nukuin ihan sikeesti') kerrottakoon, että huolimatta hyvistä aikeistani en ole ostanut meille yhtäkään joulukoristetta. Kodin sisustus on täysin kesken, joten joulukoristeetkin jäi. Menkööt ensi jouluun.

Ostin sen sijaan itselleni imetyshupparin ja täytyy sanoa, että suorastaan harmittaa, että ostin tän vasta nyt. Huppari on pehmeä, ihana ja kätevä. Ja tällä hetkellä ihan parsakaalissa ja punajuuressa, mutta sivuseikka.

Niin, laps sai syödäkseen parsaa. Sekään ei mikään megaherkku näin ensimaistelulla (myöskään tokalla tai kolmannella kerralla). Lisäksi en uskonut, kun sen sanottiin olevan yksi sottaisimmista sormiruoista. Ilmeeni, kun sylissäni parsakaalia jäystänyt laps yhtäkkiä kääntyy ja tarttuu oikeen kunnon kouralla mua vastapestyistä hiuksista kiinni. Ne hituset. Joka paikassa.

Törmäsin tossa joitain päiviä sitten tämmöseen blogiin, joka kertoo äidin näkökulmasta INCL -tautia sairastavasta nyt 7-vuotiaasta tytöstä. Lyhyesti incl:stä: keskushermostotauti, joka huomataan / diagnosoidaan yleisimmin vasta yli vuoden ikäisillä lapsilla ja se  johtaa hiljalleen taitojen unohtumiseen, vakavaan vammautumiseen ja lopulta kuolemaan keskimäärin 10,5-vuotiaana.

Sydän särkyi. Mulla on tuon jälkeen pyörinyt kyllä joka päivä mielessä ajatukset perheistä, joissa lapsi on vakavasti sairas. Mistä vanhemmat löytää voimaa? Ja voisiko niitä jotenkin auttaa. Aina välillä, kun empatiseeraan ja mietin vastaavaa tilannetta omalle kohdalle, näen itseni vaan täysin romahtaneena ja elinkyvyttömänä. Ja aina välillä mielessä käy, että entä jos... Tuokin (hyyyyyyyvin harvinainen) tauti paljastuu vasta yli vuoden ikäiselle, siihen asti kehitys on täysin normaalia.

Koitan päättäväisesti järjellä työntää näitä ajatuksia pois (lähinnä siis näitä 'entäs jos laps...'), koska niiden sureminen ei hyödytä yhtään ketään. Mutta toisaalta taas sydäntä välillä kalvaa. Kun on paljon pelissä, on paljon menetettävää, tietenkin.

Sydäntä kyllä jäi näiden perheiden puolesta särkemään. Tässä maailmassa on liikaa surua.

Huppari. Parsaa. Laps ja läppäri. Tästä ei valokuvataide kuulkaa parane.


2 comments:

  1. Täällä myös yksi vannoutunut imetyshuppareiden ystävä. Oma on ollut kyllä käytössä jo monta kuukautta, ja toistakin olin jo ostamassa, mutta päädyinkin sellaiseen lämpimään neulemalliin - joka on osoittautunut ihan mukavaksi sekin. Nyt vieläkin haikailen sen toisen hupparin perään, mutta kannattaakohan sitä nyt enää tässä vaiheessa..

    Ja noista vakavasti sairaista lapsista. Äitini toimii hoitajana yhdelle vastaavalle, ja sitä kautta pyörivät mielessäni aika usein - varsinkin nyt itsekin äidin roolissa pyöriessä. Surullista, että ensin sitä koko odotusajan pelkää keskenmenoja ja kohtukuolemia, sitten kätkytkuolemaa ja ilmeisesti koko loppuelämän kaikkia muita mahdollisesti yhtäkkiä ilmaantuvia vakavia sairauksia ja onnettomuuksia. Sydän särkyy tosiaan pelkästä ajatuksestakin. Ja niiden puolesta, joille se on enemmänkin kuin pelkkä pelko.

    ReplyDelete
    Replies
    1. Joo, hupparit on muutaman euron alessa ja mietin jo toisenkin hommaamista! Kai tässä nyt useampi kuukausi kuitenkin vielä imetetään :) Sen jälkeen se toimii varmaan mukavana quick access -paitana kotona hellissä hetkissä, kun ainahan nekin pitää hoitaa vähän kiireellä ;)

      Hatunnosto äidillesi, varmaan yksi rankimmista ammatinvalinnoista.

      Delete