Maailmantuska -alert.
Joskus ennen isomman syntymää tein listaa (ihan oikeasti) aiheesta pros and cons of lapset. Halutako vaiko eikö haluta? Entä jos alkaa kaduttaa?
Huokasin ekaa kertaa tässä vähän aikaa sitten puoliääneen, että lasten hankkiminen oli varmaan hölmöin idea ikinä. Ja ei, en todellakaan osannut ennakoida tätä listoja miettiessäni.
Siis oikeasti, what was I thinking, tuoda lapsia tähän hulluun maailmaan? Tänne missä on sotia ja kurjuttaa ja kurjuutta ja kiusaamista ja sairauksia. Tähän elämään, jossa paljoa mitään ei voi kontrolloida ite, vaan asioita sattuu ja tapahtuu ja ihmisiä sattuu ja tapahtuu. Ja mäkin voin suojella vaan that much.
Muistan isomman vauvavuodesta tän vaiheen. Kun univelkaa on alkanut kerääntyä silleen, että se oikeasti näkyy ja tuntuu ja ne imetyshormoonit ja äitiä aktiivisesti tarvitseva, eroahdistuksinen lapsi ja sitten iskee pelko. Ihan hirveä menettämisen pelko. Pelko, että noille käy jotain. Nyt tämän kierroksen iloisena uutuutena myös lamaannuttava pelko, että MULLE käy jotain (oman äidin menettäminen taitaa kummittella). Että lapset menettää äitinsä, eikä kukaan rakasta niitä kuin minä.
Tähän ei auta tämä ulkomaillaolo ja tuleva Kaliforniaan muutto. Ilmassa leijuu vähäunisten öiden jälkeen toisinaan epämääräisiä turvattomuuden tunteita. Entä jos käykin .. jotain? Pystynkö suojelemaan lapsiani?
Vedä henkee, right? Joo. Aktiiviseen stressinlievennyssuunnitelmaan kuuluu urheilua ja lisää unta (voi kyllä, useampi ilta kun olen yhdeksältä unilla on alkanu vähän jeesata).
 |
| Happy thoughts, happy thoughts! |
Tajusin tuossa, että kaikkien näiden synnytysten (ja sen ohella tapahtuneiden haarojen availujen) ohessa oon unohtanut käydä papa-kokeessa. Edellisestä viisi vuotta aikaa. Siis aargh, kukaan muu ei olisi niin lahopää, että näin pääsisi käymään! Aargh. Ei nyt vielä mikään katastrofaalinen aika, mutta ehdottomasti korkea aika mennä. Varsinkin kun tämän tajuaminen iski tietenkin kauhean paniikin päälle (entä jos JOTAIN?! Siis ei niin, että olisi mitään muuta syytä epäillä, että JOTAIN paitsi aika edellisestä kokeesta). Meninkin hetipian kokeeseen ja viikon verran kärvistelin tulosta odotellen.
Lopulta postilaatikko kolahti. Kirje tuli. Tärisevin käsin revin auki ja silmät harhaillen etsin mitä mitä mitä. Sitten alkoi hahmottua kirjeen sisältö: näyte oli jotenkin menny pilalle (this happen occasionally, about joka viidennelle (?!)) ja täytyy ottaa uusi. Mutta ensin pitää antaa kropan palautua kolme kuukautta edellisestä kokeesta.
You GOTTA BE kidding?! Nope. Yritin taas vetää henkeä ja nukkua. Ja urheilla! Kävin pitkästä aikaa taas juoksemassa ja meno oli aika tahmeeta. Edessä näkyvä telkkari says it all: Massive hitsi.
Arjen hulinan välissä jää aika vähän aikaa pysähtyä. Tänään kuitenkin nukuttelin pienemmän käsivarsillani unille ja pysähdyin hetkeksi katsomaan tuhisevaa kääröä. Jostain yhtäkkiä iskeytyi sen tajuaminen, miten nyt se on vielä tässä ihan pienenä mun sylissä, mutta jokainen hetki kiitää ohi ja me syöksytään kohti aikaa, jossa mun syli on sille enemmän ja enemmän irrelevantti. Mutta että nyt vielä se on tässä. Nielasin kurkussani palasta ja lopulta raaskin laskea sänkyyn nukkumaan. Palasin olkkariin löytääkseni isomman taiteilemasta väriliiduilla lattiaan.
Ajattelin, voi taivas miten mä rakastan näitä mun pieniä.
Menettämisen pelko on ihan kamalaa kun se lyö päälle. Auttaisko papa-pelkoon ja näytteen pilalle menoon tää, mulle sanottiin jälkitarkastuksessa että pitäis odottaa puolisen vuotta ennen papakoetta (olisin halunnu hoitaa sen samalla haarojen levityksellä) jotta raskauden/synnytyksenjälkeiset hormonijutut ei sekottaisi tuloksia. Siis sanoivat että saa kyllä käydä, mutta jotain muutoksia jos löytyy niin ne voivat olla täysin normaaleja ja sit pitää käydä uudestaan jonkun ajan päästä kuitenkin tsekkaamassa että onko vielä vai ei. Turhaa huolta siis todennäköisimmin jos jotain olisi. Tän takia oon venytelly omaa papaani, kesällä sitten meen. Vähän myös jos lohduttaisi että viime papanotossa lääkäri sanoi että kolmen vuoden välein riittää jos mitään häikkää ei ole ollut.
ReplyDeleteMaailmantuskaan vielä, eilen tuli oma sellanen hetki kun viisvee lähti yksin ulos ja mä yritin vauvaa rauhoitella ja nukuttaa (oli "hiukka" haastava päivä taas hänellä). Huikkasin että kännykkä taskuun koska mä en pääsis hakemaan kun vauva nukkuu jos tulee jotain asiaa tai meinaa mennä liian myöhäiseksi (ei oo lupa mennä kauas mutta taloyhtiön leikkipaikallekaan ei välttämättä kuulu jos huutelee tästä). No, jossain vaiheessa huomasin ikkunasta että kiipeilee puussa ja vähän sen jälkeen en tyttöä enää nähnytkään. Meni ehkä 20min ja sitten koitin jo soitella perään että missähän on mutta tytön puhelimesta oli AKKU LOPPU. Eih!! Heti kelasin päässä että nyt se on tippunut jostain toisesta puusta ja makaa päänsä kiveen lyöneenä tai on jäänyt auton alle kun tuossa lähellä on tie ja parkkipaikka tai on lähtenyt haahuilemaan ties minne ja ääääks!! Ihan vanhanaikaisesti piti siinä luottaa että kyllä se pärjää ja tulee kotiin ihmisten aikoihin. Se oli ihan kamalaa! ONNEKSI kun lopulta päädyin siihen että pakko mennä katsomaan leikkipaikalta vaikka vauva nukkuukin ja avasin ulko-oven niin tuli siinä vastaan. Se helpotuksen huokaus.. Tää kun ne alkaa liikkumaan ilman aikuistakin on kyllä piinaavaa, miten onkaan ennen pärjätty ilman puhelimia xD Hyvä että uskallan koulun pihalle päästää edes tuota seittemänvuotiasta (oisko tästä 100m suoraan polkua pitkin eikä autoja lähellä) kun siellä on mopoilijoita jotka ajaa miten sattuu ja isompia lapsia ja mitä jos ne kiusaa.... Huoh.
Voi apua, en ees osaa ajatella vielä tota, että pitäisi päästää kulkemaan yksin. Vaikka kuljettiinhan mekin! Onneks Jenkeissä lapset viedään varmaan vielä lukioonkin autolla ;)
DeleteOnneks teidän viisvee löytyi ehjänä ja hengissä!
Papa-kokeesta: puhuin Mehiläisen kanssa, joka sanoi, että toiset lääkärit neuvoo ottamaan kokeen just 2-3 vuoden välein, toiset taas viiden. Ja niitä kutsuja siihen kokeeseen tulee just viiden vuoden välein.
Mutta hyvä tietää, että hormoonijutut voi tässä vaiheessa vielä sekottaa pakkaa. Kesällä sitten uudestaan. Hakkaan kyllä vieläkin päätä pöytään tän kanssa...
Täällä keisarinnan äiti itkee ihan huolella, koska synnytti toisen pienen keisarinnan kaksi viikkoa sitten ja on "hieman" hormoonihöyryissä. Että kiiti! ;) Jaan sun tuskan täysin! Voi apua. Mutta tosiaan, ne hormoonit ja äitiys ja elämän rajallisuuden tajuaminen ja mitä näitä nyt on... Mutta miten hienoa onkaan, että teidän perhe todella elää elämää! Ette jumahda pelkojen kanssa paikoillenne, vaan koette maailmaa! Se on musta hatun noston arvoinen juttu! Ja mikä rikkaus se onkaan lapsille. Nyt hus pois turhat huolet ja nautit elämästä, eiks vaan ;) Elämä on tässä ja nyt <3
ReplyDeleteVoi että miten kauniisti sanottu! Mä koitan aina välillä muistuttaa ite itteäni, että ihan hyvin tässä menee ja tilastollisesti me kaikki eletään vielä pitkään jne ;) Kyllä nää on nää kaikki meidän kuviot ja viime vuoden aikana tapahtuneet asiat todella sekottanu pakkaa...
DeletePaljon paljon paljon onnea upouudesta pikku keisarinnasta! <3 <3 Voi että näin just viikon vanhan pienen ja tommoset vastasyntyneet jotenkin kuristaa sydämen ihan rutuksi - silleen hyvällä tavalla.
Kaikkea ihanaa teille! :)
Mä ihme kyllä muistin mennä papaan joskus puol vuotta toisen synnytyksen jälkeen... Mutta sitä ennen en edes muista milloin kävin viimeksi :/ Menin joskus reilu kymmenen vuotta sitten Laakson sairaalaan joukkopapaan, ja mulla jäi siitä niin kovat traumat etten yksinkertaisesti uskaltanut asioida enää ko. puljussa!
ReplyDeleteJoo, ei se kauhean mukava kokemus oo.. Mutta helpottavaa kuulla, että jollain muullakin on ollut vähän taukoa ja oot vielä hengissä kertomassa siitä ;)
Delete