4v-6kk-28pv & 2v-3kk-1pv

Ollakseen teknologian kehto täällä on tosi paljon metsää. Ja luontoa. Ja all things nice. Eikä pelkästään robottivartijoita ja itseajavia autoja. Who knew! Ja että lapset tapaa juurikin täällä peuroja lähietäisyydellä (ilman aitaa välissä) ja oppii nauttimaan luonnossa liikkumisesta ja rakastuu metsiin ja maisemiin ja puroihin. Että leikkipuiston sijaan valitsevat haikkauksen anytime. Ja että se olis näin helppoa. Vartti-parikyt minsaa suuntaan ja toiseen, niin ollaan jo kännykkäverkon ulottumattomissa luonnon helmassa.

Mulla on btw nälkä. Söin kaks hapankorppua, mutta ne ei auttanu.

Me lähdettiin taas kavereiden kanssa metsään. Oikeestaan se oli pieni eläintila, jossa on kanoja (joiden luokse sai mennä aitaukseen) ja vuohia ja lampaita ja possujakin. Ja metsää ja ennen kaikkea joki-puro (mä en rehellisesti tiedä missä kohti menee joen ja puron raja. Veteen piirretty viiva, I guess. HEH.). En oo ees ihan varma mitä lapset siinä leikki, mutta ne olis voinu viettää siinä varmaan koko päivän.

Ja btw vielä, mulla on muutenkin ollu syömiset vähän mitäsattuu tässä. Eilen söin lounaaksi rivin Fazerin sinistä (luojan kiitos Amazon toimittaa sitä) ja iltapäivällä roikuin nälkäkuoleman partaalla joskus ennen päivällistä. Yritin hirveesti sinnitellä, mutta ote alkoi livetä ja tein itelleni jättimegavoileivän, johon laitoin päälle KAIKKEA mitä jääkaapista löysin: avokadoa, majoneesia, mozzarellaa, kurkkua, tomaattia, sinappia, juustoa jne. ja söin sen lapsilta salaa piilossa keittiön lattialla istuen. Miten meni noin niinkun omasta mielestä? No vissiin just niinkuin kaikissa kasvatusoppaissa neuvotaan.

No anyway. Nää luontoilut on alkanu karata ihan käsistä. Niitä saattaa tapahtua monta kertaa viikossa! Viime viikonloppuan haikkailtiin. Eilen luontoiltiin oikein nilkkoja myöten. Ja heti tänään taas. Voiko tulla yliannostus?

Nilkkoja myöten luonnossa

Maanantaina me ei luontoiltu. Maanantaina me ei edes jumppailtu vaikka olikin designoitu jumppapäivä. Maanantaina isompi ontui oikeeta jalkaa (oli alkanut jo sunnuntai-iltana) ja minä kiikutin sitä (isompaa ja sen jalkaa) lääkäriin (muuten kun huolista puhutaan, let me tell you miten mun aivot toimii: mietin sunnuntaina juuri ennen nukahtamista, että jos isompi ontuu vielä huomenna, vien sen lekuriin. Ne varmaan haluaa kuvata sen jalan. Siinä on varmaan jotain kamalaa vialla ja se pitää amputoida. Mulla menee koko iltapäivä lekurissa. Sillä aikaa meillä on babysitteri ja MITÄ JOS se antaa pienemmälle välipalaksi omppua ja pienempi jotenkin tukehtuukin siihen ja päivän päätteeksi mulla on tasan nolla lasta jäljellä?! Onneks tää oli riittävän absurdia, että se alkoi vähän naurattaa ja nukahdin). Ei se lääkäri mitään siitä löytänyt ja eiköhän muutaman tunnin kuluttua koko kipu ollut jo poissa. Lääkäri väitti, että ei kuulosta kasvukivuilta ja kaikki kaverit väitti, että kuulostaa just kasvukivuilta.

No, pääasia että laps juoksee taas.

Meillä ei ole edes jätskiä vaikka meillä yleensä aina on jätskiä. Pitäisköhän ottaa vaikka vaan jugurttia.

4v-6kk-22pv & 2v-2kk-26pv

Kalifornialla on meneillään vaihe, jollon sataa viisi päivää kuudesta. Tänne muuttaessa en todellakaan olis arvannut kuinka usein tulen vetämään kumisaappaat jalkaani ja kuinka paljon lapset noita kurahousujaan ja välikausivermeitään oikeestaan tarttevatkaan. Se tarkottaa sitä, että joudun monta kertaa viikossa sankaroimaan ja lähtemään ulos vaikka, and get this, SATAA (btw se myös tarkottaa, että Kaliforniaa vuosikaudet riivannut kuivuus on nyt tältä erää ohi, pohjavesitilanne on ihan vain tämän talven myötä palautunut normaaliksi).

Perjantainakin viivyttelin kotona niin pitkään kuin mahdollista (koska perjantai. Koska voin. Koska kotona on alkanut yllättäen olla välillä tosi rauhaisaa kun lapset leikkii ja äiti somett laittaa ruokaa tai siivoo), kunnes iltapäivällä mentiin ulos. Satoi ja paistoi vuorotellen paitsi kun me mentiin ulos niin sitten heti satoi eikä yhtään paistanut koko sen tunnin ajan kunnes mentiin takasin sisälle.

Toisaalta torstaina oltiin melkein neljä tuntia metsässä tekemässä virran kupeessa mutakakkuja eikä satanut (juurikaan), joten a) ei aina sada; b) puolet perjantain ulkoiluista oli hoidettu jo torstaina, right?

Perjantaina havahduin pohtimaan, että tämmöstäköhän olis jos oltais Suomessa. Paitsi kylmempää. Ja pimeempää. Ja räntäsämpää. All year round.

Tuli viikonloppu ja taas oli luvattu sadetta. Lähdettiin kuitenkin kukkuloille haikkaamaan, koska isompi oli halunnut metsään metsään metsään luontoon luontoon näköala maisemaa! Ja me mentiin. Pienempi nukahti satunnaisille päikkäreilleen ja jatkoi sikeitään Manducassa (niin nostalgista, että Manduca on päässyt taas käyttöön), isompi kirmasi, hyppelehti, juoksenteli ja laukkasi koko sen parin mailin matkan, joka tarvottiin ylämäkeen ja alamäkeen ja järven vierustaa. 

Nähtiin pupu ja iso satelliittilautanen. Myös kolme hevosta ja muutama pyöräilijä. Kylteissä varoteltiin punkeista, kalkkarokäärmeistä ja poison oakista. Ei nähty käärmeitä eikä punkkeja (vaikka nyt on täällä jälkimmäisten prime time, sanoi google) ja poison oakkia ei tunnistettu, joten jätettiin kaikki fauna suosiolla lääppimättä. Käytiin vielä varmuuden vuoksi haikin jälkeen leikkipuistossa kuluttamassa vikatkin energiat.

Kohisee

Kotona päivällistä ja alettiin leipoa isomman kanssa mustikkapiirakkaa. Ja sitten se tapahtui.

Pienempi leikki lastenhuoneessa omiaan ensin kolme varttia (!!) ja tuli sitten keittiön pöydän äärelle piirtelemään. Isompi leipoi mun kanssa mustikkapiirakkaa ja osasi sekottaa sotkematta, olla nuoleskelematta raakaa kananmunaa ja kuunnella ohjeita. Mies istu sohvalla läppäröimässä ja sai tehtyä hommansa keskeytyksettä loppuun asti. 

Leipurilla täytyy olla tietty leipurin hattu!

Mä laitoin mustikkapiirakat uuniin ja pysähdyin havainnoimaan tilannetta. Kukaan ei kirkunut, sählännyt, sotkenut, huutanut, tapellut, rikkonut, parkunut tai vaatinut. Kodissa oli ihan hallittavasti tavaroita levällään, kaikki oli ihan rauhaisaa ja stressikertoimet pyöri siellä nollan tienoilla. 

Siinä miestä halaillessa tuli yhtäkkiä sellanen onnellisuuseuforia, jota en muista viikkoihin, kuukausiin kokeneeni. Ja quite frankly miettineeni, että koskakohan sellanen taas tulee vai tuleeko ja osaankohan mä enää. Mutta osasin mä. It's like riding a bike.

4v-6kk-18pv & 2v-2kk-22pv

Me lähdettiin spontaanille seikkailulle. Näitä ei satu kauhean usein, koska vaikka lapset haluaa jatkuvasti käydä yöseikkailuilla (taskulamppujen kera lähipuistoon), niin me aikuiset ei olla (enää) kauhean seikkailuhenkistä porukkaa. Me ollaan enemmän mukavuushenkistä ja äh-hankalaa-jäädään-kotiin-henkistä porukkaa.

Meillä oli kuitenkin pitkä viikonloppu (täällä juhlittiin Martin Luther King Jr. päivää maanantaina) ja aivan yllättäen mies ehdotti sunnuntaina että mitä jos lähdettäisiin ja mentäisiinkin hotelliin yöksi ja käytäisiin Jossain. Voi olla, että poikkeuksellisen rauhallinen aamu, jollon oltiin syöty picnic-aamupalaksi olkkarin matolla (viltin päällä tietty) pancakeseja ja vietetty tunti rauhallisesti väritellen värityskirjoja oli laskenut stressitasot riittävän alas, että ihan jopa innostuttiin ajatuksesta.

Pakattiin, syötiin lounasta, valmisteltiin ja heti iltapäivällä oltiin jo valmiita lähtemään. Tähtäimenä oli alottaa seikkailu tunnin ajomatkan päässä olevasta punapuumetsä-haikkauksesta.

Neljännes tankkia jäljellä, mies totesi kun lähdettiin ajelemaan.

Pitäis varmaan tankata, mutisin ja kirjotin viestiä kännykällä. Juujuu, se oli jotain Tärkeää, jotain mitä olin koko aamun odottanut että pääsisin kirjottamaan. Katson kohta karttaa.

Tultiin yllättävän nopeasti siihen kohtaan motaria, jossa käännyttiin sille pikkuiselle vuoristotielle, jota suurin osa matkasta olisi. Bensatankissa 70 mailia jäljellä. Paljon bensaa kuluttavaa tietä aika paljon edessä. Bensiksen bensistä ei lähimaillakaan - ainakaan matkan varrella. Kello jo aika paljon ja päämäräänkin vielä suhteellisen paljon matkaa.

Käänytään takaisin hakemaan bensaa, huokastiin lannistuneesti. Tää on tätä meidän seikkailua. Sähläystä ja epäonnistumista ja plänien muuttumista.

Tankki täyteen ja päätetiin mennä toiselle luonto-alueelle. Siellä ei punapuita, mutta kuulemma voi haikata ja vettäkin oli. Ajeltiin, kunnes tultiin järven rannalle. Ja sitten yhtäkkiä VALO. Se oli ihan kreisiä. Aurinko loi siltaa, vaalea metsä säkenöi, kalastaja avasi siimasta solmuja vesi välkehti. Yritin ottaa kameralla kuvia, mutta taidot ei enää oikein riittäny oikeisiin asetuksiin, joten näppäsin kännykkäkameralla kuvia, jotka näyttää murusia siitä oikeesta fiiliksestä.

Syötiin snäkkiä, leikittiin kepeillä, tasapainoiltiin puunrungoilla. Heitettiin high fivet sähläyksen tuomasta vahingosta, joka olikin oikeastaan parempi kuin alkuperäinen suunnitelma.

Aurinko alkoi laskea ja jatkettiin matkaa Santa Curziin. Edelleen vain tunnin ajomatkan päässä kotoa, mutta oltiin ihan reissufiiliksillä. Hotelli olis ostarin vieressä (hei, pitäiskö käydä shoppaamassa!) ja ravintoloitakin löytyi. Mies ja lapset siis hotellille, minä IHOPiin (Internation House of Pancakes) hakemaan meille iltapalaa. Kaikilla ruokaa ja vähän telkkari-chillailuaikaa ja sitten ihan vain muutaman tunnin painiottelu (no, lähinnä henkinen), että saatiin lapset unille. 

Aamulla aamupalalle, jossa isompi veti muroja ilman maitoa (me ei syödä kotona muroja ja sillä ei ollut kokemusta miten niitä kuuluisi oikeasti syödä) ja pienempi bageliä. Pakattiin, check outattiin ja suunnattiin rannalle. 

Aaltoja aaltoja, tule pienempi, juostaan aaltoja pakoon! Odota pienempiiiii, älä mene niin lähelle, aalto tuleeeeee!! Isompi ei meinannut pysyä nahoissaan, minä löysin rannan! KATO NOITA LINTUJA!!

Siellä oli iso kivenlohkareellinen pelikaaneja, jotka kävi välillä vähän surffaamassa aalloilla.

Oltiin mekin aika lumoutuneita. Tosi paljon pelikaaneja. Tosi isoja pärskeitä. Tosi huikeita aaltoja. Tosi hienoa hiekkaa. Tosi ihana kohina. Tosi hyvältä tuntuva aurinko. 

Pienempi katseli nuoremmin silmin sitä kaikkea. Mietteliäänä, kuten aina. Meillä oli miehen kanssa kamerat ja koitin varotella pienempää petollisten aaltojen vaaroista. Ei kannata mennä tämän viivan yli, sanoin, ja vedin viivan jalallani hiekkaan.

Pienempi katsoi viivaa, katsoi ja minua ja hyppäsi täydellisen tasajalkahypyn viivan yli.

Ollaan täällä koko päivä! Isompi hihkui ja lähti etsimään simpukoita laskuveden jättämistä lammikoista. Lopulta, kun oltiin kaikki pulauteltu kenkämme ja sukkamme märiksi, oli aika siirtyä.

Iso hiekkalaatikko.

Ehkä se oli se rannalla käynti, ehkä meidän suomalaiset geenit on antanu periksi, mutta isompaa lukuunottamatta meidän perhe hytisi kylmästä kun kiivettiin höyryjunan kyytiin. Kiedoin tuubikaulahuivia itseni ja pienemmän ympärille, isompi kieltäytyi laittamasta takkia. Harmillisesti lämpötila ei matkan aikana noussut, mutta toisaalta näkymät oli sen verran hienot, että hytinän melkein (MELKEIN) unohti. 

Älkää napatko kiinni oksista, junaopas varotteli, täällä on tosi paljon poison oakkia.

Juna kierteli punapuiden välissä puolisen tuntia kohti kukkulan huippua ja sitten vajaa puolisen tuntia (alamäkeen, you see) alas. Hitaasti, varmasti, puhisten, pihisten. Höyryä joka suuntaan, tuut-tuut lasten iloksi (ja ehkä sillä oli joku muukin merkitys) ja metsä niin lähellä junaa, että kädellä olisi voinut koskettaa. 

Vau, isompi henkäili, tosi iso puu. Ja toden totta, isoja puita. Oli oikein kylttikin: Big Trees.

Pienempi lepuutteli päätään käsiensä varassa kunnes nukahti. 

Ajeltiin iltapäivällä kotiin kohti päivällistä. Olo oli aika mahtava. Oltiin reissussa! Tehtiin se! Lähdettiin ulos kotoa, oltiin yö hotellissa, tehtiin asioita ja nyt palataan kotiin! Saatiin elämyksiä! Saatiin aikaan! Oli hienoa ja tehtiin perheenä asioita, joista KAIKKI nautti! 

Kotona oli tietty odottamassa pakkaamisesta jäänyt sotku ja iso kasa merimärkiä vaatteita, mutta ei haitannut. Oli hyvä viikonloppu. Hyvä mies, kun ehdotti. Hyvä me, kun lähdettiin.

4v-6kk-12pv & 2v-2kk-16pv

Voihan jenkkikulttuuri!

Meidän koti on vaalea, skandinaavinen ja ikealainen. Mental institution white, nää sanoisi. Mä pidän meidän harmaan-valkosen-mustan sävyistä ja yksinkertaisuudesta (sikäli kun koti voi olla yksinkertainen kun täällä asuu toi yksi elämäntapasisustaja visioineen). Mutta se taitaakin olla sitten ainoa skandinaavinen juttu täällä (muutamista kaupoista löytyvän hapankorpun (JEEEE!!) lisäksi), mikä on sinällään jännä, koska länsimaa kuin länsimaa, right? 

Käytiin elokuvissa kavereiden kanssa (siis voi kyllä! Ekaa kertaa tyyliin isomman syntymän jälkeen!). Ihan tässä meidän lähiteatterissa, kymmenen minsaa tota isompaa katua pohjoseen. Lippuja myytiin teatterin ulkopuolella. Sisäpuolella myytiin, get this, alkoholia! Jota sai ottaa mukaan leffasaliin! 

Ja hei se leffasali. Tavallisten epämukavian tuolien sijasta (ja kuitenkin aina joudut sen korispelaajan taakse istumaan) siellä oli väljästi aseteltuja barcaloungereita, pari-kolme niputettuna aina yhteen. Leveitä, mukavia barcaloungereita, joissa selkänojaa sai kallistettua taakse ja jalkatuen nostettua pystyyn. Hydraulisesti napilla tietenkin. Paras. Leffakokemus. Ikinä. Ja leffakin oli hyvä! (La la land)

Noin muuten meillä on meneillään koulurekisteröityminen isommalle. Oon tässä kauhistellut kuinka ne pikkuiset pistetään jo viisvuotiaina kouluun - kunnes muistin, että mutkin laitettiin viisvuotiaana Suomessa ihan samanlaiseen kindergarteniin. Okei, päivät saattoi olla tunnin-pari lyhyempiä, mutta anyway. 

Meillä on tässä tää meidän lähikoulu, johon oltiin ajateltu, että laps olisi menossa. Puhuin muutamien äitien kanssa ja yksi muistutti toisen koulun erityislinjasta, johon pääsee arvonnan kautta ja jossa vanhemmat osallistuu noin 2h viikossa luokkahuoneessa (saatuaan tietty ensin asianmukaiset koulutukset). Pistin mieleen, että pitääkin vielä kattoa tota lähempää.

Sitten lähdettiin Bostoniin. Sitten tultiin kotiin. Sitten mentiin rekisteröitymään kouluun (btw, tarvittavat rokotustodistukset? Juujuu, mä hoidan, ei tässä kiirettä. Sain lapun (ja isompi rokotukset) käteen viimein pari tuntia ennen rekisteröitymistapaamista..). Sitten siinä kesken rekisteröitymispapereiden siirtelyä virkailijan kanssa yhtäkkiä muistin - AINIIN se toinen linja, mikäs se oli ja pitäisköhän sitten sinne ja vilkasen vierelläni miestä, joka katsoo mua pysähtyneellä katseella. Et sä ole puhunut mulle tästä mitään..? Hups. Vähän ehkä unohdin itekin tätä miettiä. Vähän ehkä kiusallista alkaa rekisteröitymisvaiheessa arpoa, että mihinkäs sitä nyt lapsensa rekisteröisikään..

No, saatiin valinta tehtyä (ehkä) ja aloin tässä illalla täyttää online registration lomakkeita (lempipuuhaa jippii.). Nimi, huoltajat, ikä jne. juujuu .. asuinolosuhteet? Peruskoti, jonkun varattomien ihmisten kanssa jaettu asunto, shelter (mikä tää on suomeksi? joku kodittomien turvakoti?), auto (jep!) vai ns. riittämätön koti (eli ei sähköä tai juoksevaa vettä)? Öö, perussettiä .. Suomessakin?

Ja sitten, lapsen lääkäri. Tää on jännä juttu, mutta niin täällä vaan on kaikilla oma lääkäri ja kaikenlaisiin sopimuksiin pitää laittaa sen OMAN lääkärin nimi ja puhelinnumerokin. No, tällä kertaa ei sitten riittänyt pelkkä lääkäri, vaan lisäksi piti laittaa myös isomman hammaslääkärin (ei siis edes hammaslääkäriaseman, vaan ihan itse hammaslääkärin) nimi ja numero. Ja sitä seurasi vielä lause:

"Please download and complete the Kindergarten oral health exam form. Return it to the nurse at your child's school by May 31, 2018."

Huomaa päiväys. Pitäisköhän heti alottaa, ettei myöhästytä?

Myöskin, löyhästi tähän liittyen: isompi on kasvattanut ensimmäiset pysyvät hampaansa! Kuutoset on tullu jo melkein kokonaan esille alaleuassa molemmin puolin ja hammaslääkärimummu kokeili kanssa, että ykkönen hiukan heiluu, että voipi tässä seuraavan vuoden aikana jo irrotakin. Olin hiukan tyrmistynyt, en ollut odottanut tätä vielä seuraavaan pariin vuoteen!

Noniin, sitten vielä loppuun pakollinen säätiedotus/-katsaus. Täällä sataa. Tosi paljon. Niin paljon, että sanoivat Amazonin verran vettä virtaavan Kalifornian halki ja seitsemän vuoden kuivuuden päättyneen (for realz). Että ihan vaan näiden sateiden jälkeen pohjavesitilanne, joka täällä on ollut vähintäänkin hälyyttävä, lähemminkin katastrofaalinen on normalisoitunut. Tutkiskelimme tätä tossa yksi päivä puistossa tunnin verran. Tälleen Kaliforniassa voin tuntea itseni vuoden mutsiksi viemällä lapset ulos sateessa. Epäilen että Suomessa siitä ei välttämättä saisi ihan samaa glooriaa.

4v-6kk-4pv & 2v-2kk-9pv

Keskiviikkoaamu. Pienempi herää tietty ekana ja ravistelee mua hartioista: äiti nyt on aamu! Eikä ole nyt on vielä yö nuku, suhisen avaamatta silmiäni. Pienempi käy kainaloon hetkeksi makaamaan ja nousee pian uudelleen. Äiti, taitaa olla aamu.

Mies kotona töissä. Herätään tavallista myöhemmin, mutten edes jaksa kiirehtiä. Aamutoimet, isompi on taas alottanut jo jonkun leikin eikä halua keskeyttää. Höyryjunan lailla pusketaan miehen kanssa hommat läpi lapset kyydissä. Ensimmäisellä asemalla harjataan hampaat. Toisella puetaan vaatteet. Kolmannella syödään aamupalaa. Tsuku tsuku tuut tuut.

Isompi haluaa laittaa uudet glitterikimaltavat punaset tennarit jalkaan. Ulkona sataa. No ei ne kuitenkaan mee ulos, ei ne mennyt eilenkään, ajattelen. Etsitään takkeja, reppuja, myyrää. Pienempikin haluaa repun mukaan. Apinan reppuun. Frozen-kirja unohtui, pitää vielä palata hakemaan.

Joulukuusi on ohi, pienempi pysähtyy mietteliäästi katsomaan olkkaria. Niin, joulu on ohi, korjaan ja nappaan pienemmän kainaloon. Kiirehditään autolle, yritän olla olematta kauhea kireä hidasteleville lapsille. Portaat alas autotalliin, lapset autoon. Kinastellaan nouseeko pienempi ulos turvaistuimestaan, että saa kiivetä sinne ITSE ja tekeekö isompi akrobatiatemppuja omalla istuimellaan vai laittaako vyöt kiinni. Vilkasen kelloa. Tosi paljon.

Laita äiti let it go, pienempi pyytää. 

Eikun umbrella! Isompi kiirehtii huudahtamaan, minä olen niin tottunut let it go:hun etten jaksaisi enää kuunnella sitä!

Haluatko isompi do you wanna .. snowman? pienempi ehdottaa.

Ajaessa musiikin etsiminen ja valitseminen ei oikein onnistu, joten isompi alkaa haastatella myyrää: mistä sinä myyrä haluaisit jutella? Puhutaan jostain maasta tai tässä maapallolla, jostain mistä sinä et vielä tiedä mitään. 

Puhutaan tulivuorista. Autoista. Junista. Dinosauruksista. 

Preschoolin ovella lappu: rainy day walk! Vilkasen isomman tennareita ja kiristelen hampaitani. No niin tietty. Olisi pitänyt ottaa saappaat. 

Preschooliin on taas helppo mennä. Edellisen päivän paluu vaati hetken totuttelun ja palautumisen ja sylittelyn ja pusuttelun ja kikattelun, mutta nyt ollaan palattu ruotuun ja rutiiniin. Suukkokäsi isommalle ja isompi antaa suukkokäden vielä pienemmälle. Ajellaan pienemmän kanssa hiljaisuudessa kotiin.

Skype sukulaisten kanssa, kiireinen lounas ja sitten onkin jo aika lähteä hakemaan isompaa. Aamut menee niin nopeesti. Varsinkin jos herätään tosi myöhään.

Pienempi ei nukahda autoon. Isompi ei tahdo lähteä tarhasta. Pienempi haluaisi soittaa automatkalta isille, joka kyllä odottaa kotona. Isompi pulputtaa taukoamatta kaiken päälle ja suunnittelee keitä kutsuu synttäreilleen (jotka ei siis ole vielä puoleen vuoteen).

Mies on kotona. Isompi alkaa askarrella, pienempi pukee joululahjaksi saamansa pinkit, karvaiset monsteritassutohvelit jalkaansa. Kutittelen sitä ja ihmettelen ääneen mikäs pieni pinkki-monsteri täällä on! Mikäs ihmeen pinkki-monsteri?!

Isomman ääni on aavistuksen huolestunut, kun se huutaa ruokapöydän äärestä lastenhuoneeseen: äiti mikä on pimppimonsteri?

En jaksa huutaa takasin, vaan toivon isomman tulevan mun luokse kysymään, joten en vastaa heti. Mutta isompi ei lannistu, vaan ääni alkaa muuttua melko vaativaksi ja entistä huolestuneemmaksi: äiti mikä on pimppimonsteri? MIKÄ ON PIMPPIMONSTERI?!

Pinkki-monsteri, pinkki! Niinkun se väri! Pinkki! Mies lopulta huudahtaa läppärinsä takaa ja mutisee jotain työnteosta kotona.

Ovikello soi, beibisitteri on täällä. Lapset kiljahtelee, niillä on ollut ikävä, viimeksi nähtiin ennen joulua. Beibisitterin vauvamaha on kasvanut, muistutus taas siitä, että kohta pitäisi alkaa metsästää uutta (beibisitteriä). Kävellään miehen kanssa tihkusateessa pizzalle lähiravintolaan. Ulkona on tosi syksyistä ja sateista. Kuin syys-lokakuu Suomessa. Ei hirveän kylmä, mutta märkä. Naurattaa, kun mieleen palaa jonkun lokaalin huokasu siitä miten rankkoja nämä talvet on.

Pizzan jälkeen päätän tehdä jotain harvinaista synttäreitteni kunniaksi ja käyttää beibisitterin ajan ihan itelleni. Ajelen Stanford shopping Centeriin ja ostan itelleni pari urheiluvaatetta. Bloomingdalesin läpi kävellessä (siinä kosmetiikkaosastolla) harkitsen uuden kulmakynän ostamista (koska se edellinen loppui juurikin tänään), mutta laiskuus meinaa voittaa. Jos nyt vaan tilaan netistä, ei tarvi puhua kenellekään. Mutta ryhdistäydyn, ekologian nimissä. Tämä ei tästä helpommaksi muutu. Nyt vaan lähin kulmakynä käteen ja kassalle.

What may I help you with today? Myyjä on siinä samantien kun pysähdyn sekunniksi. Kulmakynää, kerron ja oon ihan non-chalantisti. Mutta pitäishän se arvata. Vartin kuluttua istun (edelleen) panttivankina tuolilla, kun kosmetologi lisää enemmän ja enemmän meikkiä mun naamalle, enkä pääse sitä karkuun mihinkään. Kiroan itselleni, senkin hyväuskoinen sinisilmäinen hölmö. Mikset vaan tilannu netistä. Lähetän miehelle muutaman hätäviestin. 

Kotona päivällinen on syöty ja lapset riehakkaina. Babysitteri ei ollut vienyt niitä ulos (koska sade) ja talo tutisee iltasirkuksen töminässä. Jostain kuuluu pitkä mooooaaannngngg. Mies kiertelee nurkkia, mistä se ääni oikein tulee?! Miksi talo itkee? Isompi kysyy. Äänen lähdettä ei löydy ja mies arvelee, että joko putkissa tuulee tai sitten meidän koti meinaa sortua. Tunnin kehän kiertämisen jälkeen mysteeri ratkeaa: autotallin portti siellä vonkuu. Mies saa mielenrauhan.

Lapsille puuroa iltapalaksi (yuck! huutaa isompi, mutta syö kuitenkin hyvällä ruokahalulla). Ootetaan että lapset on nukkumassa ja tehdään vähän pancakeseja. Koska ollaan aikuisia. Ja synttärit.

Synttäriselfie. Tältä näytin tämän vuoden synttärinä. Meikattuna
iltajumppaamassa.

Kotiäitiys vei mielenterveyden

Ensinnäkin vitsi että tuli lämmin olo ihanista kommenteista ja tuesta ja yhteydenotoista. Miksi sitä unohtaa niin helposti miten ihania upeita ihmisillä ympärillä onkaan? Kiitos <3

Ja sitten, mä nyt halusin vielä vähän jatkaa, kun kerran alkuun päästiin. Mä olen monta kertaa mielessäni kirjottanut sellasen Me Naiset tai Kaksplus -tyyppisen artikkelin otsikolla 'Kotiäitiys vei mielenterveyden - tänä keväänä keskityn itseeni'. Ja sitten siinä toimittaja kirjottaisi totisen tutisevalla, huokailevalla äänellä, kuinka Lydasin silmissä on vakaa, mutta herkkä katse. Kevyesti hän korjaa hiukset takaisin korvan taakse ja alkaa kertoa: 'Muutettiin Lontooseen pari vuotta sitten. Aluksi kaikki sujui hyvin, mutta sitten...'

Ja sitten siihen sellanen kuva .. oottakaas. 

Tämmönen (kyllä, se olen minä. Vuosia
vuosi sitten)

Aaaanyway.

Kotiäitiys vei mielenterveyden. No, to be fair, ei se sitä oikeasti vienyt (kyllä mulla on vielä mielenterveys jäljellä vaikka vähän huojunkin. Mielenrauhan ehkä!) ja sitäpaitsi tarvittiinhan siihen ainakin myös läheisen kuolema ja muuttoja ulkomaille. Mutta mä veikkaan että tilanne kuitenkin saattaisi olla toinen - tai ainakin erilainen jos olisin töissä. 

Nyt ensinänkin pakollinen disclaimer: mä koen olevani etuoikeutettu että voin olla lasten kanssa kotona. Musta tuntuu, että mulla on homma hallussa ja en mitenkään pysty näkemään mitä parempaa nää (no varsinkin toi pienempi, isompihan käy kolme aamua viikossa preschoolissa) voisi saada kokopäiväsesti tarhassa kuin mitä ne saa kotona. Välillä kotona menee järki, mutta toisaalta välillä on upeeta ja nautin siitä että oon päivät liikkeessä tuolilla istumisen sijasta.

Mutta sitten se toinen puoli. Tässä turvaverkkojen ollessa parhaimmillaankin hennon hennot, lapsilla on vain me, me vanhemmat. Miehen ollessa töissä päivät, lapset kiintyy huomattavasti enemmän minuun. Paine mun läsnäolosta on kova koska äitiäitiäitiäiti-vainäitikelpaa! Ja tokihan mä haluan olla lapsilleni siinä. Mutta se korvaamattomuuden tunne nappaa todella tiukan otteen kurkusta. Mulle. Ei. Saa. Tapahtua. Mitään. 

Ja sitten entä mun oma pää? Päivät kuluu miettien lapsien kuvioita ja täyttäen niiden tarpeita. Siivoominen, puistoilu, ruoanlaitto .. on se kaikki melko monotonista kuitenkin välillä. Aivoissa pyörii duunin jättämä tyhjiö, joka haluaa projekteja (mutta ei kerkee) tai virikkeitä (mutta ei jaksa) ja alkaa sitten täyttää ajatuksia kaikenlaisella muulla. Kuten pelolla.

Kotiäitinä mun roolista lasten elämässä tulee paisunut ja se vei tilaa isän roolista. Tämä johtaa siihen, että mä tunnen oloni aivan korvaamattomaksi, mikä aiheuttaa hirveää painetta ja pelkoa siitä, että mulle käy jotain ja lapset jää ihan tyhjän päälle (koska isi ei 'riitä'). Ja koska aivoilla ei ole kauheasti muuta tekemistä juuri nyt, niin ne ehtii mässäillä tällä pelolla ja kehitellä mitä hirveempiä skenaarioita ja mielikuvia miltä lapsista tuntuisi, miten ne selviäisi ilman mua - kun tuntuu siltä että ei mitenkään. Ja tietenkin tämä kaikki kumpuaa siitä, että yritän itse tässä selviytyä elämästä ilman äitiä. Hyvin menee, kuten huomata saattaa!

Mä veikkaan, etten ole ainoa tai ensimmäinen äiti kotona, joka näitä (välillä) miettii (riippumatta oman äidin läsnäolosta). Enkä olisi ikinä etukäteen osannut ajatella kotiäitiyden tuovan tällaisia kipuiluja. Oot hei totaalisen korvaamaton, lasten elämä menee aivan täysin pilalle ilman sua ja nyt tässä on sulle päivät pitkät aikaa mietiskellä miten hirveetä sun puuttuminen lapsille olis. Enjoy!

Musta tuntuu, että yksi askel tämän vuoden mielenrauhan palautukseen on duuni. Edes silleen vähän, yhdellä jalalla ja kädellä. Muiden aikuisten kanssa olemista ja asioiden miettimistä. Ajatusten viemistä muualle. Vanhemmuuden tasapäistämistä. Edes silleen vähän.

Onko kukaan muu huomannu samaa?