Friday, August 16, 2013

1 vuotta, 1 kuukautta, 16 päivää

Ensin ajattelin, että kirjotan. Sitten ajattelin, etten kuitenkaan. Käänsin takkini vielä kerran ja täällä ollaan.

Päivät soljuu mukavasti, töissä ok, kotona ihanaa. Laps on tasaisen hyväntuulinen, iloinen ja ihana. Vilkuttaa ovella aamusin kun lähden ja juoksee syliin iltapäivisin kun tuun kotiin. Mies raportoi myös, että isin läheisyyttä on alettu arvostaa enemmän, hyvä asia sekin.

Haettiin lapselle lainaan matkapinnis hoitoperhekavereilta. Tarkotus oli totuttaa lasta nukkumaan kyseisessä pinniksessä niin, että hoidon alkaessa pinnis siirtyy takaisin hoitoperhekavereille ja on tuttu sitten päikkäriaikaan.

Niin, hoitopäiväpäikkärit. Vähän stressaa ajatus siitä, miten yksi hoitaja saa muka kaksi lasta nukahtamaan unilleen tosta noin vain. Varsinkin jos toinen on meidän lapsi, joka ei tosiaan osaa (vielä) nukahtaa vaan sillä, että pistää peiton alle ja hysshyss. Ja niin, kuulemma ei oikein toinenkaan. Oon koittanut saada miestä harjotuttamaan tätä, että hoitajalla olisi sitten edes jonkinlaiset mahikset.

Kannoin sitten omankin korteni  kekoon (sisimmässäni kyllä toivoin, että olisin voinut olla kotona tekemässä tätä päikkäriharjotusta) ja aloin opettaa lasta nytsit nukahtamaan itse pinnasänkyyn, mun kuitenkin ollessa siinä vierellä sängyssä ja selkeästi läsnä (kipaten lapsen välillä selälleen, silitellen, hyräillen, rauhottavasti uniasioita jutellen). Ensimmäisenä yönä protestia kesti tunnin ennen nukahdusta (toki oli taukoja, rauhaa ja päpätystäkin välillä). Seuraavana yönä puoli tuntia. Eilen illalla vartin verran (lyhyt, mutta ehkä vähän edellisiltaa intensiivisempi protesti).

Vähän särkee sydäntä kuunnella toisen protestointia, mutta oon koittanut pitää huolen omasta vahvasta läsnäolosta ja siitä, että kyse on tosiaan protestoinnista, eikä hätä/murheitkusta. Mutta tärkein, sinne se on nukahtanut! Liikkumattomaan pinnasänkyyn ilman hyssyttelyä! Mielestäni tässä ollaan otettu edistysaskeleita.

Ja sitten, se tää mistä teki ja ei tehnyt mieli kirjottaa. Syystä tai toisesta viime päivät on menny vähän alakulossa (vaikka periaatteessa asiat on ihan normaalisti). Hormoonit? Who knows. Tapasin vanhan kaverin, vaihdoimme kuulumisia. Kertoi että ovat tyttöystävän kanssa yrittäneet lasta pari vuotta, on rankkaa. Ja isäkin kuoli puolisentoista vuotta sitten. Näin vaivihkaisia kyyneleitä.

Myöhemmin ilmajoogassa makasin liinan sisällä kädet kasvoilla. Pala kurkussa, itkin äänettömästi lapsettomien isien ja äitien takia. Ja äidittömien ja isittömien lasten takia. Sitä, miten onnekkaita me ollaan. Ja pelkoja oman äidin menettämisestä. Muistoja viime syksystä, kun laps oli vasta kuukauden, pari (miksi ne itkettää, hyviä muistojahan ne!). Sitä kaikkea rakkautta, joka tohon jälkikasvuun kohdistuu. Ajatus pyöri uudestaan ja uudestaan mielessä: miten onnekkaita me, miten onnekkaita. Sydäntä särkee niiden vähempionnisten puolesta. Tilanne voisi ihan hyvin olla toisin minulla, sinulla, lapsettomuus ei kysele.

Illalla kotona väsynyt mies, päivä oli ollut pitkä. Rutistin lasta like there's no tomorrow ja nukutin molemmat makkariin. Hiljainen suihku ja hiustenpesu, puin ylleni miehen t-paidan yöpaidaksi ja kääriydyin itsekin peiton alle niiden viereen.

6 comments:

  1. Voi, olipas kauniin surullista kirjoitusta. Hyvä sinä, onnelliset me.

    ReplyDelete
  2. Niin. On todella onnekasta kuulua niihin, joilla on onnistanut lasten saamisen suhteen. Ei ole mikään itsestäänselvyys. Lisäksi muistan usein olla kiitollinen siitä, ettei lasta suotu aiemmin, väärän henkilön kanssa, vaan nyt tämän hyvän ja turvallisen. Ja voi kun sitä toivoisi lapsionnea kaikille niille, jotka sitä itse toivoisivat!

    Meillä ei (vielä) olla harjoiteltu päikkärinukutusta pinnikseen/matkikseen, mutta iltaisin lapsi nukahtaa omaan sänkyynsä. Hassusti vaikuttaa siltä, että meidän läsnäolosta on lähinnä haittaa, vaikken vielä ihan sellaista raaski, että laskisin lapsen sänkyynsä nukahtamaan ja lähtisin pois. Eilen mentiin yhtäaikaa nukkumaan. Kun lapsi oli noussut muutamat pakolliset seisomaannousut, menin viereen omaan sänkyyn, vedin peiton päälle ja olin nukkuvinani. Lapsi nousi vielä kerran seisomaan ja kurkkimaan reunan yli, näki mut nukkumassa ja kävi itsekin nukkumaan! :D No, kymmenen minuutin ähellys siitä vielä seurasi, mutta siis saman tien yritti tosissaan alkaa nukkumaan ja lopulta onnistui!

    ReplyDelete
    Replies
    1. Oon kuullut muiltakin, että vanhempien läsnäolosta voisi olla haittaa lapsen nukahtamisen kannalta, mutta mulla ei ole sydäntä, ei tosiaankaan, jättää lasta yksin - vaikka se ei protestoisikaan!

      Ja joo, toi on ihan luksusta, kun lapsi osaa alkaa itse hakea unta ja todeta, että jaahas, nyt siis nukutaan, äitikin nukkuu :) Hyvä te!

      Delete
    2. Täytyy sanoa, ettei mullakaan ole sydäntä jättää lasta yksin huoneeseen nukahtamaan, vaikka kuinka oon kuullut muilta, että se toimii. Kerran menin toiseen huoneeseen ja hetken päästä toinen oli ihan hädissään, piti ottaa syliin ja halata olo turvalliseksi :'( Mutta sen yritän, että mahdollisuuksien mukaan menen meidän sängylle makoilemaan, pois näkyvistä. Joskus toimii, joskus ei. Ihan huippufiilis tuli kyllä tuosta, että lapsi tajusi itse alkaa nukkumaan kun näki munkin nukkuvan :)

      Delete
  3. Jotenkin ehkä tavoitin tän tunnelman. Palan pelonsekaista kiitollisuutta.

    Ja tosta nukuttamisesta. Ollaan noin kuukausi harjoiteltu aivan yksin nukahtamista. Jos mä jään viereen makaamaan, lapsi paiskoo tavaroita pois sängystä, juoksuttaa ja esittää mulle kaiken maailman temppujaan siihen asti et on aivan väsyksissä. Strategia on nykyisin se, että imetän, silitän, laulan ja hyräilen noin 5 - 15 min kunnes lapsi selkeästi rauhoittuu. Toivotan hyvää yötä ja poistun niin että lapsikin se huomaa kulman taakse/viereiseen huoneeseen. Jos parahtaa heti itkuun niin palaan rauhoittamaan, mut yleensä jää vielä omaan sänkyyn touhuamaan hetkeksi, kutsuu kerran tai pari mut takaisin hyräilemään, mutta lopulta nukahtaa itse. Välillä uni on tullut ilman että on tarvinnut palata js välillä on pitänyt palata useamman kerran. Tilanne on kuitenkin parempaan päin siinä mielessä, et nukahtaminen kestää nykyisellään max 30 min, kun aiemmin se oli aina yli sen ja tutti lenteli pimeässä huoneessa milloin mihinkin koloon ja laps nauraa räkätti menemään kun yritin sitä tuskissani etsiä sängyn alta, pinnojen välistä, vaatekaapista jne.

    ReplyDelete