Thursday, August 8, 2013

1 vuotta, 1 kuukautta, 8 päivää

Tapani mukaan reagoin kaikken vähän myöhässä. Tämä tässä sai tänään miettimään. Kyseessä Elina Hirvosen osuva kolumni Hesarista, 7.8.2013 'Kukaan ei leiki mun kanssa'. (Lue, jos et ole vielä lukenut)

Kolumni kaikessa asiallisuudessaan oli sydäntäsärkevä. Totako munkin lapsen elämä tulee joskus olemaan? Kipua, surua ja murhetta, koska joku lapsista tulee päättämään, ettei ton kanssa leikitä? 

Kolumni aiheutti keskustelua useissakin Facebookin nurkissa, ihmiset tulivat kertomaan kokemuksiaan päiväkotitädeistä, jotka totesivat 'lapset saavat ratkaista tällaiset ongelmat itse', kun poikalauma toistuvasti työntää syrjään yhden ja saman pojan 'me vihataan sua'. 

Vanhemmista, jotka ylpeänä toteavat että kyllä HEIDÄN lapsi osaa pitää hienosti puoliaan, kun käyvät tönimässä pienemmän, uteliaasti isompien leikkejä ihaillen katsomaan tulleen pois ja ottavat lelun kädestä. Kaupungin avoimen päiväkodin työntekijöistä, jotka toteavat, että 'isommat ei tykkää, kun pienemmät tulee sotkemaan niiden leikit' (isompien joukossa ollessa myös ko. työntekijän oma lapsi) ja viestittävän sillä, että parempi nyt äkkiä hakea se ipana veks. Vanhemmista, joiden mielestä on täysin ok jättää lapsen lelu yhteisen oleskelutilan lattialle ja sitten kieltää muita lapsia koskemasta siihen 'koska se on meidän lapsen lelu'.

What. The. What.

Lapset on julmia, sanotaan. Ja onhan se totta, että tässä vaiheessa niitä sosiaalisia taitoja vasta opetellaan ja ihan alkeistasolla ollaan. Mutta entä aikuiset? Että päiväkotiohjaajat (ja vanhemmat) irtisanoutuu vastuusta, jotta lapset saa keskenään setviä nää jutut? Että aikuisilla ei ole mitään vastuuta lasten ohjastamisessa, myötätunnon opettamisessa, yhteisleikkeihin kannustamisessa. Fyysistä kipua vastaavan henkisen kivun ehkäsemisessä??

Tajuan joka päivä raastavammin miten en voi suojella lasta kaikilta elämän kolhuilta - ja miten mun ei pidäkään, vaikka kauheasti haluisin. Mutta jotenkin mua hämmästyttää vanhemmat, jotka ei tunnu tuntevan minkäänlaista myötätuntoa muiden lapsia kohtaan. Eikö nyt ensimmäinen ajatus kuitenkin ole, että kohtele muiden lapsia kuten toivoisit heidän kohtelevan omaasi? Vai ajatteleeko ne, että heidänkin lapselle olisi hyväksi tulla jätetyksi ulkopuolelle, tulla ignoratuksi ja pois tönityksi? Että sillä tavalla ne oppii?

Jotenkin näiden mietteiden kautta päädyin SOS Lapsikylän sivuille. Ryhdyin kummiksi.

Mitä jos. Mitä jos elettäisiinkin maailmassa, jossa ihmiset olisivat myötätuntoisia ja suhtautuisiat kunnioittavasti ihmisiin. Lapsiin, omiinsa ja muiden. Vanhuksiin, omiinsa ja muiden. Kavereihin, sukulaisiin ja tuntemattomiin, omiinsa ja muiden. Jos kulttuuri ei tukisikaan yksinään pärjäämistä, vaan yhteisöllisyyttä. Mitä jos?

Aika keskeneräisiä ajatuksia. Toisaalta viime aikoina oon kyllä muutenkin enemmän tuntenut kuin ajatellut.

4 comments:

  1. Tätä on kyllä tullut mietittyä aika paljon. Sisko sanoi suunnilleen synnärillä jo, että "teette sitten sille nopeasti sisaruksia, että se oppii pitämään puolensa". Mies puolestaan kertoi työkaverinsa lapsesta, joka oli jo päiväkodin tutustumiskäynnillä (9kk) saanut isommat pojat kimppuunsa, kun oli sellainen hiljainen ja kiltti lapsi. Oksetti.

    Samaan aikaan sitä toivoo, että omasta jälkikasvusta kasvaisi herkkiä, älykkäitä ja muut huomioonottavia, mutta samaan aikaan toivoo, että ne olisivat sopivan villejä, iloisia ja kaikkien kavereita - ettei niistä vain tulisi muiden uhreja. Ja silti tietää, että on loppujen lopuksi melkein yks ja sama, minkälaisia niistä tulee, koska kiusatuksi/yksinjätetyksi voi jonkun ihan olemattomankin syyn takia jäädä ihan kuka tahansa. Sydämeen sattuu edes ajatella, että tuo oma yksvee olisi joskus jossain päiväkodin pihalla se, joka jätetään aina yksin, tönitään lätäkköön tai saa hiekat päälleen hiekkalaatikolla.

    Yhteisöllisyyttä joo! Moni vanhempi ei varmaankaan tule koskaan ajatelleeksi, ettei lapsi osaa mitenkään automaattisesti toimia muiden lasten kanssa, käsitellä ongelmatilanteita tai käyttäytyä riitatilanteissa. Niitä pitää ihan oikeasti opastaa siinä(kin)! Ja olis tosi hienoa, jos puistoissa ja leikkikentillä se ajattelumaailma laajennettaisiin sieltä perheyksiköstä (minä ja mun lapsi!) vähän avarammaksi (me ja kaikkien meidän lapset!).

    ReplyDelete
    Replies
    1. Mä jotenkin ajattelin, että 'teette sille nopeasti sisaruksia, että sillä olisi aina joku, joka olis sen puolella leikeissä' :)

      Noi päiväkodin jutut on kyllä ihan hirveitä :( Oon tällä hetkellä todella tyytyväinen tähän hoitajaratkasuun. Saa ainakin vuoden nyt olla ihan vain yhden toisen lapsen kanssa eikä tarvii heti joutua ulkopuolelle.

      Ja sitten tuli mieleen, että entä jos jostain luonnonoikusta OMASTA lapsesta tuleekin se muiden syrjijä, vaikka mitä tekis?

      Yhteisöllisyys kuulemma toimii jossain pihayhteisöissä ja sen sellasissa, mutta kai sitä pitää jotenkin tuntea ihmiset (edes tasolla 'olemme samassa taloyhtiössä') ettei ne tuntuisi vihollisilta. Surkeat ihmiset, laumaeläimiä ollaan, vaikka kuinka pyristellään.

      Delete
  2. Jumantsuikka, aika kamalaa! Ihmisillä ei taida olla enää minkäänlaista ymmärrystä eikä rohkeutta tarttua epäkohtiin. Lasten kanssa niihin on pakko tarttua, jos ei halua sairastuttaa pieniä ja viattomia kummalliseen maailmankuvaan.

    Sulle olis muuten haaste!

    ReplyDelete
    Replies
    1. Hahaa, kiitos. Ehdinkin jo vastata haasteeseen tossa edellisessä entryssä :)

      Delete