Terveisiä
Lontoosta, stuck at Heathrow, kuinkas muutenkaan. Lyhyt työmatka kyseessä: eilen
tulin, tänään lähden (ainakin tarkotus olisi....). Miksi täällä on ohjeistuksia
kaikkialla muualla paitsi siellä, mistä niitä etsin (eli katosta riippuvista
kylteistä). So far olen missannut kolmen metrin välein olevat puolentoista
metrin korkuiset ohjauskyltit SEINÄSSÄ. Myös lattiaa pitkin kulkevan
ohjausviivan.
Laps
on kuulemma voinut kohtalaisen hyvin, näin etänä olen kyllä aavistellut olisko
sille flunssa tulossa. Väittävät, että ei.
Tarttisin
muuten kahvia.
Istuin
tässä joku päivä takaperin olkkarissa ja kuuntelin miehen yrityksiä nukuttaa
lapsi. Pitkiä hiljaisia taukoja, kunnes kirkkaalla äänellä 'tekee! tekee!'. Oli
kuulemma myös vielä puoli unissaan taputellut päätään 'pää! pää!'.
Näin
aikuisena, joka osaa suurinpiirtein jo puhua, ehkä jopa pariakin kieltä ja
jonka kehonhallinta on jo ylittänyt huippukautensa, on välillä vaikea muistaa
miten isoja mullistuksia nämä opitut asiat lapselle on. Että pääsee seisomaan.
Että pääsee kävelemään. Että oppii hallitsemaan suun lihaksia ja samaa naikaan
aivoissa muodostuu verbaalisia älykuvioita. Kyllähän se unia sekottaa.
Yöt
on kyllä onneksi alkaneet rauhottua. Voipi olla osittain myös siitä johtuvaa,
että on päässyt tässä jo monta yötä nukkumaan vanhempien väliin. Ja hyvä niin.
Ei ole kivaa herätä pahoihin uniin yksin.
Mä
olen ollut ihan pienestä lapsesta pitäen suuri pandalover. Luin juuri omasta
vauvakirjastani (jota laps muuten haluaisi olla JATKUVASTI tutkimassa!), että
alle parivuotiaana hihkuin aina ihan innoissani 'panta! panta!' kun
mustavalkonen karhu tuli näkyviin. Kuusivuotiaana sain oman jättimäisen
jättiläispandan, jolle pian kerääntyi myös pari poikasta katraaseen.
Panda
oli mulle The Companion (melkein kaikilla lapsillahan on joku?). Teini-ikään
asti jaettiin peti (tosin pandalla saattui olla vähän tyynymäinen rooli...) ja
tietty sitä piti sitten välillä pestäkin. Niskasta auki (tämä on sun
parhaaksi!) ja pesukoneeseen. Puhtoseen pandaan uudet täytteet ja taas mennään.
Sanomatta selvää, että, tässä viimesen 25:n vuoden aikana kangas on alkanut
melkolailla hapristua ja joskus ennen lapsen syntymää pandat säilöttiin omaan
ikea-laatikko-sänkyynsä suojiin.
Toissapäivänä
löysin lapsen ihastelemasta ja leikkimästä pienellä klipsu-pandalla, jonka oli
saanut mun työkaverilta lahjaksi. Päätin, että nyt voisi olla aika
ensimmäiselle esittelykierrokselle. Hain pandaperheen kaapista ja annoin lapsen
tulla katsomaan. Vieraanvaraisena tyyppinä laps tarjosi ensin kupista pandoille
juotavaa ja tuli sitten vähän silittelemään ja taputtelemaan ja tarjoutui jopa
pandan halattavaks.
Tutustuminen
jäi tähän tältä erää ja ite oon vähän ristiriitaisin tuntein. Noin
periaatteessa oon sitä mieltä, että laps on kypsä leikkimään haurailla
pandoilla heti täysi-ikäistyttyään, mutta toisaalta olisi kiva jakaa tätä
perintöä jo vähän etuajassa. Pelkäänpä vaan, että pandat ei ehkä tuu vielä
oikein kestämään lapsen leikkejä, harmillisesti. Toivotaan, että tästä
kuitenkin syntyy vielä pitkä ja rakas suhde.
 |
| Mun ensihetkiä mammapandan kanssa |
No comments:
Post a Comment