Höm. Tää on vähän tämmöstä.
Isompi haaveilee että pääsis uimaan hevosten kanssa ja haluaisi mennä meidän kesämökille, kokka tiellä on ketä. Muistan miten älyttömästi joskus itse petyin, kun mentiin meidän kesämökille ekaa kertaa talvella ja siellä olikin lunta. Huijausta, rahat takasin!
Ja niin. Söisi couscousta vaikka aamupalaksi ja ensimmäistä kertaa kinusi jätskiä välipalaksi (annoin). Tähän asti päästiin, kunnes alkoi lipsua. Vaikka kuinka oli periaatteita, joista ajattelin, etten KOSKAAN antaisi periksi, mitä ne höpisee, että unohtuu kun lapsi on isompi, niin tässä ollaan. Videoo, pelii, jätskii.
On alkanut viihtyä enenevissä määrin yläkerran pojun seurassa ja aina välillä niillä on leikkiessä jotain interaktiotakin! On myös muuttunut yhtäkkiä paljon rohkeemmaksi, juoksentelee sisäleikkipuistossa ihan yksikseenkin ja leikkitunnillakin meni ja seurasi tosta noin vaan ohjaajan ohjeita (teemana oli outer space - en usko, että lapsen englanninkielentaito kattaa kuitenkaan ihan tota termistöä) ja muita lapsia ja oli tosi innoissaan.
Pienempi on ollut (oletettavasti rokotteiden jäljiltä) vähän mahavaivanen ja alkanut parkua hätäitkua kymmenessä sekunnissa miehen sylissä iltasin (jippii iltanukutuksille, kun isompi kaipaa äidin syliä ihan yhtälailla). Päivisin kaikki fine. Se on hassua miten jo ihan pienet vauvat, joilla ei periaatteessa oo juurikaan päivärytmiä, tietää koska on ilta ja illat on aina ikävimpiä. No mutta, tämä selittänee bloggaustahdin. Mulla on usein vuorokaudessa about minuutti (jonka aikana koitan käydä vessassa), kun joku raaja ei ole kiinni jossain lapsessa. Nostan hattua niille, jotka jaksaa tähän päälle vielä jotain lemmikkiä!
Lisäksi pienempi tarttuu nykyään esineisiin like nobody's business ja kiepsahtelee kyljelleen kuin pieni armadillo (kyllä, katso toi video). Ja sulosinta: väsyneenä alkaa laulaa unilauluaan (sellasta hassua natinaa), josta tietää, että aika mennä unille.
Mulla oli olevinaan jotain yritystä pukeutua vähän fiinimmin esimerkiksi farkkuihin puistoon mennessä (kun kerran kaikki muutkin äidit! Ja ollaan Lontoossa! Ja kaikkee!), mutta tätä kesti sitten jotain kaks päivää. Kyllä kuulkaa verkkarit on ne parhaat työvaatteet! Vaikkakin aina puistoon mennessä vakuutan, että no jos Tän Kerran, kun ei siellä oo varmaan ketään muuta.
Eli tässä sitä ollaan. Voin sanoa virallisesti, että nyt on sitä ihteään, sitä ihan oikeeta normiarkea. Nyt se on tässä. Ei sairauksia (KOPKOPKOP), ei mitään erityistä. Ihan vaan kotioloa, ruokahuoltoa, välillä kaoottisempia päiviä välillä ei. Puistoilua, harrastuksia, hengailua muutaman muun äidin kanssa.
Kuulostaa just hyvältä normiarjelta, ja sekunnin sadasosan olin melkein kade, kun ei mussa enää kukaan roiku 24h - mutta roikkuu sitten kuitenkin ihan tarpeeksi, että vielä kadehtisin.
ReplyDeleteMä en kyllä kotiäitivuosinakaan päässyt oikein sinuiksi verkkareiden kanssa, farkut tai hame - ja siihen päälle näillä keleillä tietysti toppahousut, mitä ei ehkä siellä tarvitse. Mutta johtuu ehkä siitä, että verkkarit on mun pyjama, ja tajusin esikoisen tultua sairaalasta kotiin, että jos en nyt pue aamulla muuta vaatetta päälle, niin voin yhtä hyvin kulkea pyjamassa seuraavat kolme vuotta. Nyt se kyllä tuntuisi jo aika houkuttelevalta, mutta niin vähän sitä esikoisen äitinä ymmärtää.