2v-7kk-3pv & 3kk-7pv

Takaisin Lontoossa.

Paluumatka meni yllättävän hyvin, vaikka olin ihan yksin lasten kanssa. Okei, isompi vähän karkas passintarkastusjonossa hihnan ali ja pienempi vähän huusi lentokoneessa (rokotusten jälkimaininkeja luulen ma). Ja yksi nainen Suomen päässä portilla odottaessa katsoi pitkään ja ja tuli kysymään, silleen ihan aidon välittävästi ja hiukan (ehkä vähän tarpeettoman) huolestuneesti, että voiko hän auttaa. Mitenkään?

Ihan hyvin meillä meni. Siitäkin huolimatta, että vaikka laukkuja hakiessa taululla luki hihna 3, tuli sieltä piiiitkän odottelun jälkeen tasan yksi oranssi laukku, jonka joku poika nappasi mukaansa. Minkä jälkeen hihna pysähtyi. Tarkistin taulun uudelleen ja siihen oli vaihtunut hihna 8. Mentiin katsomaan, ja kyllä, siellä hihnalla 8 joku oli jo ystävällisesti nostanu kaikki laukut veks hihnalta ajelehtimaan siihen epämääräisesti lähettyville.

iPadilla seivattiin sekin, että tilattu taksikuski oli melkein puol tuntia myöhässä, eikä edes pyydellyt anteeksi. Hirveällä aksentilla englantia, sain lopulta selville, että oli ollut kotona hakuaikaan ja vasta silloin saanut hakupyynnön. Joku oli jossain mokannut. Lisäksi sen käytös jotenkin erikoista ja mielessä kävi, että onkohan se pilvessä. Meinasin kieltäytyä koko kyydistä, mutta päätin lopulta mennä, kun muistin saman tyypin kerran aikasemminkin vieneen meitä. Ei niin, että se nyt olisi mitään lohduttanut jos tyyppi olis ollut pilvessä, mutta kuitenkin.

Kotiin päästiin. Isompi riehui joka suuntaan minua vätyttää, mutta mie haaluan liehua ja juotta! Pienempi sai hätäitkukohtauksia, jotka keksin liittää vaan rokotteisiin (kuumetta ei kuitenkaan) ja myös San Franciscosta palannut mies ihan poikki. Päästiin me lopulta nukkumaan, vaikkakin isompi ponkasi pystyyn kuudelta (?????). Vetelee nyt kolmatta tuntia päikkäreitä, mutten millään viittisi herättää, kun yöunet jäi niin lyhyiksi.

Tulipa nyt ekaa kertaa sellanen olo, että kivaa tulla KOTIIN kun tänne Lontooseen tultiin. Siis kotiin. Kotiin Lontooseen.

Täällä ei oo loskaa, mutta on koleaa. Vähän käytiin katsomassa lähipuistoa, kunnes isompi ilmotti ettei pysy enää hereillä (oli kuitenkin halunnut ehdottomasti mennä puistoon, vaikka ehdottelin päikkäreitä). Suomen lunta sillä oli ikävä ja yritin muistella ite, että missäs iässä ensilumi ei ookaan enää innostuksen ja ilon aihe.

Pienempi on kasvanu järjettömästi tän viikon aikana. Sen lisäksi, että pyörähtelee sujuvasti selältä vatsalleen, tarttuu leluihin (ooh, viiskuisen temppu! -neuvolatäti) ja nauraa, se on alkanut pyrkiä eteenpäin. Siis pyrkiä eteenpäin. MUN VAUVA! Vetelee jalkoja koukkuun mahallaan ja potkii vauhtia ja kurottelee siihen malliin, ettei tässä kauaa mee, jos harjottelua jatkaa. Mä olin jo unohtanut, että niin se isompikin oli kolmikuinen alkaessaan ryömiä. Huh.

In other news: täällä satoi lunta ja ilmeisesti isompi luulee miehen tekevän työkseen Pipsa Possu videoita. On myös ilmaissut halunsa olla kapellimestari kunhan kasvaa isoksi.