Lähileffateatterissa pyörii Pipsa Possu -leffa. Sanoin miehelle englanniksi, että isomman voisi viedä ens viikonloppuna katsomaan sitä. Isompi kysyi heti mihin me mennään? Ehkä hyvä arvaus, ehkä meidän tarvii alkaa puhua ruotsia - tosin luultavasti lapsi oppii senkin muutamassa kuukaudessa.
Oon käynyt nyt viikolla salilla JOKA ILTA (paitsi eilen). Keskiviikkona yritin mennä vielä kasin jälkeen venyttelytunnille (miehen työjuttujen takia tosin juoksin sinne, tulin pari minsaa myöhässä ja ekakertalaisena torspona aiheutin vielä hämminkiä kuiskutellen, että mistä tommosen maton saa ja sori kauheasti ja mahtuisinko tähän jne.). Puolessa välissä mieheltä tuli viesti, että pienempi herännyt ja kaipaa äitiään. Äh.
Sori, mun täytyy mennä, baby emergency.
Oh, are you expecting one..?
Vilkasin mahaani. Err no, but one is expecting me.
Juoksin kovaa vauhtia kotiin (matkaa onneksi vain minuutti). Siellä oli pienempi-parka uvula väristen ja kyyneleet suihkuten ottamassa vastaan. Parkuna loppui heti kun pääsi mun syliin - tosin kun mies kumartui antamaan suukon, pienempi katsoi sitä hetken sen näkösenä, että YOU..!! ja alkoi vähän parkua lisää. Ehkä aika ei ollut vielä kuitenkaan kypsä myöhäisiltojen poissaoloon.
Oon ollut hirveän laiska, eikä olla kauhean montaa kertaa käyty puistossa tässä viikolla. Oon kuitenkin kompensoinut mm. siivoamalla lastenhuoneen laatikoita myöten. Lajittelin mm. kauhean kasan ilmapalloja minigrip-pusseihin värien mukaan (tässä vaiheessa aloin miettiä, että meniköhän tää nyt kuitenkin vähän överiksi). Torstaina isompi oli toista kertaa tarhassa, tällä kertaa kokonaiset puolisentoista tuntia ilman mua.
Palatessani hakemaan lasta, sain välittömästi tarhatädeiltä palautetta: She's amazing (tai joku muu ylistyssana). She's so well balanced and well behaved! Whatever you are doing, keep doing it. Ja sitten vielä jotain muita kehuja vielä, en enää muista. Posket hehkuen ja kasvatuspäätöksiin liittyviä voimaannuttavia tunteita tuntien tietty otin nämä vastaan täysin unohtaen, että lapset on ihan itse mitä on. Kyllähän se nyt tuntuu hyvältä kun vieraat noin kehuu. Oli kuulemma käynyt vessassakin. Tarhatäti kertoi kysyneensä toilet? johon isompi oli vastannut mm-m (kuten aina, kun vastaus on kyllä) ja ottanut tätiä kädestä kiinni.
Pienemmälle merkkasin viralliseksi ryömimisen oppimispäiväksi 25.2, eli päivää vajaa 4kk. Syöminen tällä hetkellä haastavaa kun KAIKKI KIINNOSTAA. Pää pyörii kuin tennismatsissa, vaan hiljasessa makkarissa malttaa keskittyä rinnalle. Isosisko ihmetyttää ja tyyppi on ihan haltioissaan sen touhuista, minkä ilmaisee tarttumalla tukasta ja vaatteista ja ihosta. Isompi tästä taas ei ihan niin haltioissaan.
En oikein tiedä uskallanko edes ääneen sanoa, mutta viime öinä oon saanut useampia kertoja pienemmän nukahtamaan ilman rintaa, laittamalla ruokailun jälkeen kämmeneni kevyesti sen rintakehän päälle. Aikansa möyryää, kunnes itsekseen hiljenee ja nukahtaa. Siis ilman rintaa! Voi mä niin toivon, että tästä tulee hyvä uniassosiaatio, joka kestää.
Tuntuu välillä uskomattomalta, että pikkunen on neljä kuukautta. Siis ihan iso jo! Kohta puoli vuotta! Vaikka elämä on edelleen välillä aika kaaosta, niin eihän sitä voi kuin olla aivan halkeamaisillaan onnellinen näistä. Miten voidaankaan olla näin onnekkaita, näin ihana jälkikasvu. Aurinkoisia, nauravia, ilosia, onnellisia, ihania. Parhaat lapset.
Mutta joo, täällä vähän sairastellaan. Isommalle eilen nousi melkein 39 kuume, jonka takia jäi tänään taas parkourit välistä. Pienempikin vähän lämpöili, eikä munkaan olo nyt ihan parhain. Tänään kuitenkin kaikki paremmassa hapessa, isommallakin täysvauhti päällä, vaikka kuumetta taitaapi edelleen olla. Damn viruses.
No comments:
Post a Comment