2v-8kk-28pv & 5kk-2pv

Moi Suomi! Moi ruisleipä! Moi sauna! Moi Oltermanni! Olkoonkin kuinka stereotypista, niin ah ma niin nautin näistä suomiherkuista. Okei, en oo vielä päässyt saunaan, yritin tyhmänä 'sitten rauhassa kun lapset on nukkumassa'. 

No eihän sitä tapahtunut ihmisten aikoihin. Pienempi heiluu konttausasennossa ja heräilee pitkin poikin mahallaan valmiina ponkasemaan (on myös aivan yllättäen alkanut vierastaa - jo nyt?? - ja liekö myös vaikuttanut uniin. Uudesta paikasta puhumattakaan). Isompi on muuten vain aina tälleen reissussa vähän ylikierroksilla. Onnistuin saamaan sen suhteellisen järkevään aikaan nukahtamaan ja myhäilin jo mielessäni tyytyväisenä saunan kuvat silmissä vilisten. Kunnes heräsi johonkin minimaaliseen termarin naksahdukseen, pomppasi ylös ja oli menossa leikkimään ja samalla heräsi sitten pienempikin. Ja niin alkoi odoteltiin vielä tunti ennen seuraavaa nukahdusta.

Mutta on sillä hauskat jutut. Päivän paras oli varmaan 'leikin, että minun nännit kasvaa ja niistä kasvaa auringonkukat!'

Mutta joo, selvittiin hengissä tänne, vaikka edellisenä päivänä olikin se ihan hirveä lentoturma. Tälleen lentopelkoisena olin kyllä viittä vaille jäämässä himaan, mutta mies onnistui ylipuhumaan lähtemään.

Tälleen jossain määrin yllättäen voin sanoa, että hei, kaikki lentokenttäjututkin meni ihan putkeen! Ehkä mä olen tottunut. Ehkä lapset on tottunu. Jotenkin se oli vaan varsin vaivatonta ja turhautumatonta. On se jännä mihin kaikkeen sitä taipuu. Tässä kuitenkin survival-vinkit, joilla mä itse selviän.

Pain point: 'En jaksa kävellä!' eikä kärryjä tai rattaita tai vastaavia lähimaillakaan.

Solution: Isommalle tämmönen:

Disclaimerinä kuitenkin, että oon kuullut tämän laukun helposti jäävän vain yhdeksi kassiksi lisää aikuisen olalle. Meillä ei kuitenkaan oo niin käynyt, isompi mielellään istuu kyydissä ja vieläpä iloissaan pakkaa Omat Tärkeensä laukkuun mukaan.

Pain point: Mihin pienempi?

Solution: Manducaan. Lentokentällä on niin paljon vilinää, että hereilläänkin pysyy yleensä ihan tyytyväisenä kyydissä.

Pain point: Jonotus, odotus, tylsät hetket.

Solution: Jos pitää seisoskella, mulla on tapana kyykistyä isomman vierelle juttelemaan tai laulelemaan (kuitenkin niin, ettei koko lentäkenttä kaiu. Mikä muskarilaulu vedetään seuraavaksi? Laukkuja odotellessa laulettiin matkalaukkulaulu, että laukut tulis nopeammin (ja voi ihmetystä, kun se toimi!)). 

Samat pätee istumiseen (esim. portilla), jos on reipas vanhempi. Jos on minä ja menee sieltä missä aita olis matalin, voi antaa rajattoman käyttöoikeuden iPadiin / videoita katselemaan.

Pain point: Mihin imettämään?

Solution: Kentillä on vauvanhoitohuoneita, joissa saa imetettyä aktiivisemmankin vauvan. Voi olla viisasta vilkasta etukäteen missä niitä sijaitsee. Niin, ja isommalle imetyksen ajaksi iPadi käteen.

Pain point: 'On näälkäääähh!!' 

Solution: Repussa aina mukana naksuja, pussisoseita, rusinoita yms. Lennolle meillä on aina mukana pakasterasiallinen pastaa. Aina success.

Pain point: Turvatarkastus.

Solution: Kaikki mahdollisimman valmiiksi etukäteen: nesteet (mahdollisimman vähän  (paitsi pussisoseet nyt asia erikseen) käsimatkatavaroihin) pussiin, tabletit lähekkäin helposti saataville, itelle päälle litteet kengät, ei hupparia tai vyötä.

Olikohan muuta. Näillä pärjää jo ainakin melko pitkälle.

Elämä ranttaliksi!

2v-8kk-22pv & 4kk-26pv

Pääsiäinen lähestyy. Käytiin sen kunniaksi katsastamassa paikallinen Easter Fayre. Ja olihan se hieno kokemus - isommalle kyllä lähinnä. Miehelle jäi luultavasti parhaiten mieleen isomman housuun tulleet pissat piiiitkän jonotuksen jälkeen juuri ennekuin pääsivät isoon pomppulinnaliukumäkeen. Ja churrot (munkkitaikinasta tikkuja). Mulle jäi mieleen miehen työkaverin viisviikkosen vauvan äiti, joka poti rintatulehdusta ja oli aika .. no kuten viisviikkoa vanha äiti, jolla rintatulehdus. Ei voi kun sanoa, että 'this too shall pass, koita kestää'. Anna maidon virrata.

Isompi muisteli paluumatkalla sitä kaikkea jännää: mansikanmakuista jädeä. Hevoskaruselli, joka mentiin lujaa ja isi sanoi ensin, että pitää odottaa että tulee muita lapsia kyytiin ja vasta sitten se lähtee liikkeelle. Se iso liukumäki ja sitten isi sanoi, että nyt on viimenen kerta. Pipsa Possu -ilmapallo. Ja siis iso Pipa Possu!

Voi kyllä, yksi tärkeä syy lähteä karkeloihin oli päästä tapaamaan tuo isomman niin valtavasti rakastama sorkkaeläin. Ja tapaamaan päästiinkin, jos kohta huomattavasti hämäremmissä olosuhteissa kuin olisin arvellut: sen sijaan, että sika olisi iloisesti tallustellut ihmisten joukossa, vilkutellut lapsille ja röhkinyt mennessään, tapaamiseen piti ostaa lippu (no okei, tulot hyväntekeväisyyteen, mutta silti) ja sitten saatiin KELLONAIKA johon aikaan neiti Possua pääsisi tapaamaan.

Sovittuun kellonaikaan mentiin jonottamaan suljetun teltan ulkopuolelle muiden vaunullisten kanssa. Meidän vuoron tullessa teltan ovea raoteltiin hiukan ja sujahdettiin sisään. Teltta oli sisältä täysin tyhjä lukuunottamatta yhtä jättimäistä possua ja sen avustajaa, joka hoiti puhumisen. 'Onks teillä kameraa? Haluutteko, että otan kuvan? Haluutko kokeilla miten pehmeä turkki (??) Pipsa Possulla on?'

Isompi aika kirjaimellisesti jännityksestä kankeana, eikä uskaltanut sanoa mitään (edes 'loh loh', kuten meillä kotona possut sanoo (eli röh röh. toim. huom). Kurkki pikkusen hymyillen pipon alta. Suostui seisomaan Pipsa Possun edessä, kun otettiin pari kuvaa. Sai pääsiäismunan. Muisteli kotimatkalla, kun ISO POSSU. Ja että Pipsa Possu antoi suklaata!

Pienempi nukahti vaunuihin kun lähdettiin liikkeelle kohti karnevaalia ja heräsi kun tultiin kotiin. Oli vähän sen näkönen, että noh, joko mennään?

In other news. Uskallanko edes sanoa. No sanon tosi hiljaa. Nykyään saadaan molemmat (ei vain isompi) lapset nukkumaan silleen, että illassa on lapsetonta aikaa. I can't believe it either. Lisäksi, kun tulee aina vain valitettua, jos nukuttaminen on hanurista, niin sanotaanpa tässä että isomman nukuttaminen on taas viime kuukaudet ollut ihanan iisiä ja nopeaa. Ja nyt jopa saatiin päivärytmiä heilautettua tunnilla eteenpäin niin, että herää puoli kasilta, nukahtaa kasilta. Täydellistä.

Ja tuota noin. Meidän Suomi-reissu lähestyy. Keskiviikkona lähtö ja ah mä odotan innolla taas miten selvitään lentokenttähaasteista. Pienempi näin isompana nukkuu tosi paljon vähemmän ja hereillä viihtyy huonommin repussa. Isompi on, no isompi. Muttei yhtään kärsivällisempi. 

Niin joo, käytiin kanssa family parkourissa! Tehtiin nyt niin, että mies tuli pienemmän kanssa mukaan ja kävi siinä lähistöllä vaunukävelyllä sillaikaa, kun isomman kanssa pistettiin parkouraten. Se oli kyllä siistiä. Nyt sattuu mahtavasti koko torsoon. Vähän kyllä masensi lihasten totaalinen puuttuminen, no lähinnä käsivarsista, selästä, vatsasta ja jaloista. Vaan siispä treenaamaan.

Loh loh

Family parkour for teh win

2v-8kk-17pv & 4kk-22pv

Oota vaan teini-ikää, mies huokailee isommalle aina joskus. Tunnepurkauksia? Turhautumista? Kapinointia? Ei. Tai siis joo, mutta silleen varmaan keskivertoa vähemmässä määrin. Sen sijaan - tan tan taa - visuaalista perfektionismia.

Isommalla on aivan käsittämätön kyky huomata ja löytää joka ikinen näppy, luomi, kohouma ja naarmu niin omassa, kuin mun ja miehenkin (ja pienemmän) ihossa. Sitten tökätä sormi siihen, labeloida se ja tiedustella mistä se tuli. Ja sitten niitä luomia laskeskellaan. Ja tarkistellaan, että ne on vielä paikoillaan. 

Kun tulee pipi, heti kivun lieventymisen jälkeen alkaa uusi tuska: naarmu pitää saada piiloon. Viime kesänä isomman kyynerpäähän tuli aika iso rupi kun oli tuiskahtanut asfaltilla. Siis niin iso, että siitä on edelleen himmeä jälki. Viikkoja piti olla kuumallakin pitkähihanen. Ja käsipesun yhteydessä hihoja kiskoessa tuli aina vähän hätääntynyt 'anna ahvalttipipin olla piilotta!'

Siis onhan tää varmasti paljolti ihan luonnollista kiinnostustakin. Ihmiskeho kiinnostaa, hyvähyvä. Mutta välillä on vähän sellanen let it goooooo -fiilis, kun isompi ei 'saa unta', ellei saa pitää sormeaan mun rintakehällä olevalla mikroskooppisen pienellä kohonneella ihohuokosella. Ja unissaankin se tekee käsitunnistusta kumpi sen vierellä on kokeilemalla onko niskassa pieni kohonnut luomi (mies) vai ei (minä).

Ja hei, tämä ei jää ihmiskehoon. 

Sen lisäksi, että nyt on meneillään vähän, tuota, valikoiva ruokailuvaihe, kaikki ruoat joissa on pisteitä tai kuorta on täysin syömäkelvottomia. Eli turha yrittää maustaa ruokaa esim. kuivatulla basilikalla, koska 'siinä on roska, ei se ole hyvää, en syö'. Tai jos banaanissa on hiukan tummempi kohta, niin mustaa. En syö (viikonloppuna mies teki isommalle smoothien. Tuli sitten hykerrellen kuiskimaan mulle, että siinä oli tumma kohta, HAH). 

Tai jos kurkkuun tai omenaan on jäänyt puoli millimetriä kuorta, niin tulee suoraan palautuksena keittiöön (okei, omaa syytä, vähän pilasin lapsen sillä, että kiinteitä alotellessa sormiruokaillessa kuorin hedelmät ja kurkut sille. En tiennyt, ettei siitä oo paluuta). Kuorta. En syö.

Että niin, se teini-ikä. Voi tulla pieniä shokkeja mitä kaikkea iho joutuu käymään läpi.

Sen sijaan. Oon valitellut ja potenut vähän laiskaa äitiyttä, kun en oo hirveästi jaksanut noiden kanssa puistoilla ja ihmetellyt vähän, että mikähän on nyt muuttunut. No tietty univelka alkaa tuntua. Mutta myöskin nykyään se on paljon hankalampaa, kun pitää ajottaa pienemmän unille. Ihan vaan, koska pienempi ei viihdy kantorepussa hereillä (ja vaunut on vaan hankalat puistossa) ja lisäksi antaisin sille mieluusti paljon lattia-aikaa.

Laitoin meidän päivät rytmiin isomman ollessa puolvuotias. Oon kokoajan miettinyt, että tekisin pienemmän kohdalla saman - nukkukoot nyt vielä miten sattuu. Ehkä sitten on taas helpompi suunnitella päiviä. Nyt oon ollut - sanoinko - laiska. Jos tossa puolentoista kuukauden kuluttua.

Btw, isompi kirjotti tänään oman nimensä! IHAN ITSE ilman mallia!

Ihan täysin tekstiin liittymätön kuva
kahdesta pupusta, jotka juhlii
synttäreitä. Isommalla on usein ihan
mahtavat leikit.

2v-8kk-14pv & 4kk-18pv

Täällä alkaa olla usein jo aika keväistä. Eilen oli just sellanen päivä, sellanen 'tehdään mitä vaan!' (paitsi että lapset - eli tullaan kotiin, syötetään päivällinen, laitetaan nukkumaan, istutaan sohvalle tietokoneen äärelle). Kaupasta kotiin tullessa molemmat nukkui ja istahdin hetkeksi aurinkoon meidän kotirapuille ja nautin omasta hetkestä. Kun olis ollut vielä siideri. Tai edes jätski.

Tänään koitettiin mennä parkouriin, vaan pienemmän protesti kutsui meidät takasin kotiin. Läpsystä vaihto ja parkouria ei-niin-rakastava mies isomman kanssa liikkeelle, minä kotiin päristelemään  ja rasvailemaan pienemmän masua (on parka perinyt mun ihogeenit).

Parkouraajat kotiin tohkeissaan (no ainakin pienempi): tultiin kotiin KAHDELLA bussilla! Toisessa oli yläkerta toisessa ei!. Valtaisan harmistuksen (erimielisyyksiä läppärin käytöstä. Myöskin isomman kiukkuinen toive: haluan oman läppärin. Vaaleanpunaisen.) jälkeen yllättävä (ja itsenäinen) nukahtaminen syliin. jo toisena päivänä peräkkäin päikkärit! What does this mean!? It's like a double rainbow!

Myöhäisellä iltapäivällä liukuportaita metroon ja metrolla suomalaiselle merimieskirkolle, jossa kauppa, josta saa ostaa ruisleipää. Ostin. Ja hapankorppuja, "nappileipää" (ruissipsejä), salmiakkia, suklaata ja irtokarkkeja! Karjalanpiirakat munavoilla (lisää munakasta! Isompi huudahti ja vetäs kolme piirakkaa), Hesari ja voisilmäpulla. Tuntui oudolta olla Lontoossa ja kuulla niin paljon Suomea ympärillä.

Metrolla kotiin, kotona herkutteluhetki ja lapset nukkumaan. Nyt ollaan twilight zonella: molemmat lapset on ollu jo puolisentoista tuntia nukkumassa! Siis yhtäaikaa!

Jos katsoo tarkkaan, voi nähdä lautasella munavoin jämiä.

2v-8kk-12pv & 4kk-16pv

Täällä kyllä äitejä kohdellaan hyvin. Ainakin bussikuskien osalta. Aamulla päästiin dösään, vaikkei mulla ollut matkakortissa rahaa. Seuraavalla reissulla kuski huomasi mun juoksevan, mutta jäävän valoihin ja jäi odottamaan mua dösärille. Varmaan tyyliin minuutiksi! Kaksi hyvää bussikuskikokemusta samalle päivälle. Vain Lontoossa!

Jätettyäni isomman tarhaan jäin juttelemaan yhden äidin kanssa. Se tuli kysyneeksi ollaanko me mietitty kouluja vielä. Pieni hiki nousi pintaan.

Ollaan, voi kyllä ollaan. Ja siis aargh, tää on kyllä mahtava aihe unettomille öille. Tutkimusten mukaan (täällä) yksityisillä ja julkisilla kouluilla on oikeasti merkittävä ero lapsen elämän (ja jatkokoulutuksen) kannalta. Mutta ne yksityiset koulut .. no ne siis maksaa. Eikä silleen ihan vähän. Äkkiseltään, jos pistettäisiin molemmat lapset yksityiseen, se maksaisi n. 30 000e vuodessa. Vaikka oltaisiin molemmat duunissa se on silti aika paljon rahaa. Ja turha edes ajatella, että saisi säästöön mitään.

Ja siis täällä pitäisi lapsi saada johonkin yksityisen koulun nurseryyn nyt about kolmen vanhana, että se pääsisi siitä sinne itse kouluun. Niin, ja sekään ei riitä, vaikka rahaa olis kuinka. Suurimpaan osaan yksityisistä kouluista mennään pääsykokeiden kautta. KYLLÄ, pääsykokeet kolmevuotiaille lapsille!

Sinänsä hölmöä, että tätä kauhistelen, koska itekin mä olin koulussa, johon kai oli jonkinlaiset pääsykokeet - tai ainakin karsinnat ja siellä oltiin tarhaikäisestä eteenpäin.

Tämä kerhokaveriäiti huokaili stressaantuneena, kertoi että oli saanut lapsensa johonkin kouluun paikalle 98, kun tyyliin 12 otetaan sisään. Keskustelu jäi vähän kesken, koska sillä oli kiire rentouttavaan akupunktioon. 

Mä olin kaavaillut tarhan ajaksi rauhallisen, kiireettömän ruokakauppakäynnin, mutta pienempi heräsikin yllättäen Manducassaan ja minä siis tanssin kaupan läpi (hereillä ollessaan täytyy olla kokoajan liikkeessä, mutta tulee Suuri Tyytymättömyys (pienemmälle)) ja mukaan tarttui vähän sitä sun tätä. Sitten scootteroitiin (eli isompi potkulautaili, minä jarruttelin sitä talutushihnalla) auringossa kotiin ja isompi mietiskeli, että jos mennään oikein lujaa, niin saatetaan törmätä autoon ja auto menee rikki.

Joo, kouluhaut. Näitä juttuja, jotka ei ollu todo-listalla kauhean korkealla tänne tullessa, mutta sitten sitä havahtuu, että shit. Pitääköhän meidän tulla Suomeen kouluun. 

In other news: avattiin terassikausi. Ikeasta tilatut kamat tuli ja päästiin ulos syömään välipalaa. Kevät!

Sitten isompi teki mulle lääkärintarkastuksen. Pitää työdä Ikeapattilleja (?? toim. huom.) jotta palanee. Ja juoda vettä. Ja tättä lokotut, joka ei pittä.  Pienempi ärisi lattialla stetoskoopille ja ryömi tutkimaan kuumemittaria. Mä mietin, että huomenna on taas perjantai ja muskari. 

Kerhoon kerhoon!

Avajaiset

2v-8kk-10pv & 4kk-14pv

Ei ollut paras päivä. Yö oli ollut levoton, lapset oli ollu levottomia ja mä en tainnut saada yhtäkään kokonaista unisykliä. 

Isompi teki hattutempun (miehen lanseeraama termi, jonka luulin jo establishoituneen meidän perheessä, mutta vaatikin yllättäen selittelyjä): kolme pissavahinkoa samana päivänä. Yksi näistä tuli lähisisäleikkipuistossa. Uh.

(Harmistuksista huolimatta mua naurattaa edelleen isomman tapa narratoida elämäänsä tuon tuostakin. Nappileipää, isompi huusi innostuneena. Voih, isompi huokaisi. Vainiin, ilahtui isompi ja hyppi ylös alas. Jne.)

Pienemmän kanssa käytiin punnituksella ja let me tell you .. en enää ehkä mene ihan niin seinille hitaasta painonnoususta, mutta kyllä tämmösen kokeneemmankin äidin mielenrauhaa vähän koetellaan, kun paino oli LASKENUT viime viikosta about 50g tms. No, sentään edelleen enemmän kuin edellisellä viikolla.

Rauhottelen nyt itseäni, että syitä lienee monia: on kipeenä. Liikkuu ja jumppaa ihan tosissaan. Syöminen vaikeeta, kun kaikki kiinnostaa. Ja tää on ihan oikeasti vähän ongelma, kun en viittisi kuitenkaan lukita (hyvin oma-alotteista) isompaa pakkopaitaan ulos makkarista, jossa imetän (vähiten äyrsykkeitä). Enkä aina antaa iPadia käteen. Mutta sitten jää syöminen vähän takkuseksi, kun olisi kiinnostavampaa seurailla pyynnöistä huolimatta meluavaa, hyppivää isosiskoa.

Rauhottelen itseäni myös katsomalla pienempää. Se ryömii ja vetää itseään konttausasentoon. On tosi tyytyväinen ja vähäitkuinen. Nauraa, hymyilee jatkuvasti ja on erityisen juttelias. Lisäksi tässä on ihan viime päivinä tapahtunu joku muutos: on alkanu viihtyä pidempiä aikoja tutkien asioita käsillään (ja suullaan). Siis yllättäen pysähtyy tutkimaan leluja ja pintoja ja ihan tyytyväisenä lattialla paljon pidempiä pätkiä. Hmh. Kai se voi hyvin. 

Viikonloppu sen sijaan oli mainio. Mulla on ritarimies. Se siivosi, hoiti lapsia ja päästi mut ulos yksin. Päälle nahkatakki, ballerinat ja aurinkolasit koska kevät. Pari flirttailevaa metrotyöntekijää ja uudet farkut. Tällä taas selvitään seuraava viikko.

Tämä ansaitsi ihan selfien.

Seuraa ilmoitusluontoinen asia: tein blogille vihdoin Facebook-sivun. Vieläkin vähän nolostuttaa, mutta kun nyt Instagramissakin ja kaikkee. Tällä hetkellä, kun blogille irtoava aika on minimaalista, jaan nokkeluuksiani (ja erityisen taiteellista kuvamateriaalia) huomattavasti tiheämmin Facebookissa (ja Instagramissa). Sinne siis kaikki rymisten!

Naistenpäivä

Isompi on puistossa miehen kanssa, pienempi nukahti äsken yhdelle monista lyhyistä päikkäreistään. Mulla on n. viis minuuttia kirjottaa blogia.

Hyvää naistenpäivää! Minä - kuten varmaan sinäkin - olen yksi niistä onnekkaista, jotka on saanu valita itselleen mieleisensä aviomiehen, mieleisensä ajankohdan mennä naimisiin, mielensä koulutuksen ja mieleisensä työn. Myös lapsilukuun (ainakin siihen maksimiin) mulla on hyvin vahva sanavalta.

Synkistelemättä, syyllistelemättä, hurskastelematta Juuri Tänään (mutta myös huomenna, ylihuomenna ja koska vaan) on hyvä päivä pistää lantti johonkin naisten asioita ajavaan hyväntekeväisyyteen. Vaikka tänne. 

Ja sitten menkää lukemaan Saaran ja Liinan blogientryt aiheesta.

2v-8kk-5pv & 4kk-7pv

Mä olen uponnut johonkin .. mikähän nyt olisi hyvä vertaus .. isoon betonipalloon, joka hitaasti rullailee tasasella vauhdilla eteenpäin. Viikot vierii vähän raskaalla tavalla, mutta kuitenkin niin luotettavasti, ettei maanantai varsinaisesti edes harmita. Kohta kuitenkin taas perjantai. Ja sitten  taas maanantai. Eikä mikään varsinaisesti ole muuttunut, mitään ei ole jäänyt taakse, eikä mitään erityistä ole odotettavissa. 

Joka viikko sama ohjelma pitää suunnan ja rytmin vakaana. Maanantaina tarha. Tiistaina baletti. Keskiviikkona Gymboree. Torstaina tarha. Perjantaina muskari. Aina välillä puistoon jos jaksaa. Usein ei jaksa. Lähinnä kyllä siksi, että iltapäivisin pienempi kaipaa selkeästi lattia-aikaa leikkimisen ja ryömimisen harjotteluun, eikä oikein jaksaisi olla sidottuna mihinkään liinaan. Ja se tekee taas ulkoilusta vähän hankalaa kaikille.

Niin joo. Lisäksi me ollaan taas kipeitä. Miehellä miesflunssa ja kuumetta. Mulla vaan just sen verran kurkkukipua, yskää ja nuhaa, että keho tuottaa vasta-aineita pienimmälle, joka siltikin yskii ja on ihan tukossa. Parka. Isomman flunssa-kuume-yskä tuli ja meni, paitsi yskä, joka vielä vähän jäi. Yritettiin antaa hunajaa yksi ilta ennen nukkumaanmenoa, mutta siitä tuli vaan kauhee sugar rush, yskälle ei käynyt mitään. Eli koko perhe täällä köhii ja yskii kilpaa.

Paitsi että hei great news everyone! Minä sain pankkikortin! Oikeammin miehen tilille sivukortin, jonka hakuprosessi alkoi jo ennen joulua. Ja ennen kortin käyttöönottoa oli vielä kaikenlaisia toimenpiteitä, joita piti tehdä. Yksi näistä toimenpiteistä oli pankkiin soittaminen, että sai jonkun hemmetin telephone security passin. Tähän liittyen mulle esitettiin  kaikenlaisia turvavarmistuskysymyksiä, kuten mun kortinnumero ja syntymäaika. Lisäksi 'mistä olet tehnyt 5 puntaa, 40 penniä maksavan ostoksen viime viikon keskiviikkona?'. 

Miehen ilme (no silleen virtuaalisti, minä kotona, se töissä), kun yritin kysellä siltä mistä se on viikkoa aikasemmin ostanut jotain viidellä punnalla. Ikäänkuin olisi mitään tsäänssejä, että kukaan muistaisi.

Anyway, onnistuin lopulta selvittämään tietovisan ja aktivoimaan kortin. Siinä vaiheessa katsahdin ympärilleni ja ennen puhelua kohtuu siisti kotimme näytti tältä:

Kuvasta puuttuu kaatuneet ruokapöydän tuolit ja jättimäinen läjä kirjoja, jotka isompi oli roudannut vessaan, koska että ulettuisin lamppuun loikkumaan.

No mutta joo. Minua vätyttää. Isompi on alkanut käyttää väsymystä kaikkien negatiivisten tunteiden syynä. Kun sattuu, väsyttää. Kun itkettää, väsyttää. Kun harmittaa, väsyttää.

Välillä varmaan oikeasti väsyttääkin (on alkanut herätä jotenkin tosi aikasin ja sen unimäärä on ollu jotenkin vähän vähäinen tässä (alle 12h / vrk). Kuitenkaan päikkäreille se ei oikeastaan juuri koskaan nukahda, edes yrittämällä, joten koitetaan taltuttaa päiväväsymystä sitten rauhallisemmilla lukuhetkillä.

Minä en muista on kanssa viime aikoina usein kuultu fraasi. Sitä käytetään kun ei muisteta. Sitä käyteään, kun ei tiedetä. Sitä käytetään muuten vaan, kun ei ole muuta sanottavaa. Sitä käytetään vastauksena mun hölmöihin retorisiin (itselleni esittämiin) kysymyksiin. Tulee välillä hassuja tilanteita, kun pohdin ääneen 'mitkäs housut laittaisin' ja jostain tulee vastaus minä en muista.

Välillä kyllä tulee epätoivo lapsettoman ajan vähyydessä. Joo, ehkä se on vähän se mitä mä tässä odotan, että pienempi on vähän isompi ja sille saa järkevän ja säännöllisen päivärytmin, ja se menee nukkumaankin järkevään aikaan. Ja tulee lämpimämpää. Elämä on vähän helpompaa, kun pienemmän unet menee jotenkin arvattavasti. Ja on lämmin.