3v-7kk-27pv & 1v-4kk-1pv

Oon monta kertaa huokaillut tässä männä viikon aikana helpotuksesta. Että miten kaaoksen tilalle on tullut aikatauluja ja päälle kaatuvien seinien tilalle on tullu kavereita ja kipeyden tilalle terveyttä. Eroahdistuksen tilalle ero-ihanok:ta. Katkonaisten iltojen tilalle iltoja, jollon ehdin kattoa useamman Suits -jakson ennen kuin pienempi älähtää.

Aion nyt listata kohta kohdalta viime aikojen hyvät asiat:

1) Olin vähän harmissani, kun täältä ei oikein löytyny samanlaista family parkour -harrastusta kuin Lontoosta. Mutta sitten kävin parkouraamassa yksin. Se oli vähän niinkuin .. niinkuin olisin astunu hetkeksi takasin siihen elämään, jossa olin nuori ja huoleton. Ei lapsia, ei aikatauluja (no paljoakaan), ei kiirettä. Ja just sellasena sen haluun pitää. Vaikka oonkin niin vanha (ja suomalainen), etten ihan osaa kauhean katu-uskottavasti nuorisokieltä. 

2) Maanantaina kun beibisitteri ilmaantui meille, as per usual, odotin pienemmän alkavan parkua samantein. Kuten tässä jo muutaman viikon ajan. Vaan kuulkaa! Pienempi katsoi iloisena, hymyili ja meni luottavaisesti beibisitterin kanssa vaihtamaan vaippansa! Antoi iloisesti beibisitterin kantaa se autolle ja ei ollut moksiskaan kun jätin tytöt ja sitterin sisäleikkipuistoon ja lähdin kauppaan! Postasin samantien Instagramiin #nomoreseparationanxiety -kuvan ja tein eroahdistusohi -tuuletustanssin. Aivan uskomatonta miten se on kuin eri lapsi! Kiitos aikasemman postauksen kommentoijille, olitte oikeassa. SE MENEE OHI!

3) Jotain muutakin on tapahtunut. Aikasemmin pienempi on heräillyt yhden, maks. kahden syklin välein iltasin, vaan nyt on saattanut mennä pari-kolme Suits-jaksoa ennen kuin vasta joskus kymmenen, yhdentoista välillä tulee ensimmäinen kutsu! Ja tässä vaiheessa se on usein nukkunut jo ainakin kolmisen tuntia putkeen! Iltasin siis ehtii taas tehdä asioita! Tärkeitä asioita! Katsoa telkkaria keskeytyksettä! Lillua poreammeessa Gin Tonic kädessäni!

4) Isompi on saanut taas jättibuustin itsevarmuutta. On rohkeampi tanssitunneilla, jää preschooliin niin että viimeksi mun piti pyytää se erikseen takasin antamaan lähtöhali. Ei ollut moksiskaan kun ehdotin, että lähden vähän etukäteen kotiinpäin ja että hän voisi tulla meidän naapuriäidin ja sen lapsen kanssa varttia myöhemmin perässä.

MUTTA nyt sitten tähän liittyen: olin just päässyt kotiin, kun tämä naapuriäiti soitti. Kuulemma isompi oli lähtenyt pinkomaan minkä jaloistaan pääsi (kikattaen) ja vieläpä jonnekin nurkan taakse, pois näkyvistä! Eikä ollut halunnut lähteä puistosta pois tämän naapuriäidin ja kaverinsa mukana. Että voisinko tulla auttamaan. 

Kävelymatka oli tyyliin viis minuuttia, joten käännyin kannoillani ja lähdin samantien takasin. Siellä se sitten oli, nauraen leikkimässä jonkun koiran kanssa (siis tää mun tyttö, joka normaalisti PELKÄÄ koiria??) nurmikolla. 

Mä en tajua. Mä en yhtään tajua. Oon ollut aivan valtavan tyytyväinen siihen miten luotettava isommasta on tullut. Mun on helppo antaa sen mennä edeltä potkulaudan kanssa, koska tiedän ettei se katoa ja että se on aina vähän huolissaan jos näkee liikkuvan auton. Se on kerran elämässään aikasemmin tehnyt tommosen pinkomis-katoamisen, mutta hyvänen aika se oli sillon just täyttänyt kaksi!

Musta tuntui ihan kamalalta, tuntuu vähän vieläkin. Kamalalta se, että raskaasti raskaanaoleva  (!!) naapurinäiti joutui tohon tilanteeseen (en voi kuvitellakaan miltä tuntuu olla vastuussa jonkun toisen lapsesta ja sitten se katoaa JUOSTEN jonnekin nurkan taakse ja itse taas liikkuu raskauden hidastamana). Kamalalta se, että mulla on (ollut) aivan täysi luottamus isompaan, eikä mulla käynyt mielessäkään että mitään tämmöstä voisi tapahtua. Että mun luotettava lapsi ei olekaan luotettava.

Niin perin juurin eriskummalliselta se tuntuu, kun yleensä meidän puistosta lähtemiset tapahtuu niin, että varotan että kohta lähdetään, kerron kun lähdön heti on ja alan lähteä. Isompi tulee aina perässä ja that's it (vaikka joskus saattaakin harmistella että piti lähteä). 

Ja siis eikö lasten pitäisi olla yleensä parhaimmalla käytöksellään vanhempien ollessa poissa?! Kun vaan tajuaisi mikä tän triggeröi, kun ei isompi sitä oikein itsekään osaa selittää.

SINKKONEN HALP!

Lauantaihommailuja

3v-7kk-21pv & 1v-3kk-25pv

Nyt se on tullut. Kaiken sen epätoivon ja valituksen, epätoivoisen valituksen, kaaoksen ja turhautumisen, väsymyksen ja ahdistuksen, pään hajoamisen, pelihousujen repimisen ja pöytien flippaamisen tilalle. Nyt se on tullut. Euforia.

Se tuli niinä hetkinä kun ajelin kotiin tossa iltapäivällä. Lihaksia vähän särki, mutta autossa soi hyvä musa ja aurinko paistoi. Lisäksi se olennaisin: olin tulossa parkouraamasta. Ihan muina naisina tosta noin vaan ajelin pitkin Mountain Viewtä blehat silmillä ja hymyilin. Elämä on asettunut. 

Se on aika merkittävä hetki, kun ympärillä on kavereita riittävästi, että kehtaa kutsua jo piiriksi. Riittävästi, ettei viikolla riitä kaikille aikaa ja aina on optio soittaa jollekin muulle. Kun on naapurissa kaveri(perhe), jonka kanssa viettää mielellään koko päivän. Ja kaveriperhe, joka tulee syömään päivällistä ja juomaan lasilliset viiniä. Ja sitten kaveri, jonka kutsua tosta noin vaan mukaan parkouraamaan (ja se lähtee!). Ja sitten vielä niitä parkour-tyyppejä, jotka on kaikki aivan tajuttoman mukavia. Koska siis parkour-tyypit on! Tsekatkaa vaikka!

Se, kun on viettänyt ihan vaikka vaan pari tuntia ollen ihan coressa. Ei äitinä, ei vaimoja, ei siivoojana, sairaanhoitajana, kokkina, managerina, järjestelijänä, erotuomarina, neuvottelijana, alaisena tai pomona.

Se, että yhtäkkiä huomaa (urheilun ja sosialisoinnin jälkeisessä euforiassa), että oikeastaan elämä on aika kohdillaan ja täällä onkin aika hyvä olla. Siis se tunne, että vitsi mä voisin vaikka vallottaa maailman! Lopettaa kaikki sodat! Vetää leuan! Surffata koko ens viikon tällä tunteella! Tehdä mitä vaan!

Onnellisuus on palannut. Tää euforia, tää euforia!

3v-7kk-18pv & 1v-3kk-22pv

Oli kuulkaa astetta jännempi keskiviikko eilen.

Ihan ensinnäkin tulin ottaneeksi vahingossa toiseen kertaan influenssarokotteen. Nyt tällä hetkellä tilanne on se, että isommalla, pienemmällä ja miehellä on nolla influenssarokotetta. Mulla kaksi. Keskimäärin puoli rokotetta siis? Onko riittävä suoja? Aivot, voisitteko olla nyt yhteistyössä mun kanssa?

Toisekseen, kävin tekemässä autokoulun teoriakokeen. Ei niin, että muistaisin minkälaista se Suomessa oli, mutta ei se kyllä tämmöstä ollut.

Ensin jonotettiin. Tiskillä mukava mies toivotti tervetulleeksi Kaliforniaan ja kertoi ihailevansa suomalaisia saunoja. Antoi ensimmäisen kokeen (perustietolomakkeen) täytettäväksi, ja tietty mokasin sen. Pyysin nolona ja sain toisen lomakkeen. Kaupan päälle vielä vinkin asuntokompleksista, jossa on sauna! Onnistuneesta suorituksesta sain palkinnoksi vuoronumerolapun ja driver's manualin (ihan kuin siitä tässä vaiheessa enää olis mitään iloa..) ja pääsin seuraavaan jonoon. 

Btw: siihen lomakkeeseen laitettiin ajokorttiin tulevat tiedot, mm. pituus, paino (koska tämä ei koskaan muutu), silmien väri, hiusten väri (tämä varsinkaan ei koskaan muutu) ja osote (jokaisen muuton jälkeen uusi ajokortti? Kätevää...).

Vuoronumerolapulla pääsin seuraavalle tiskille, jossa mukava nainen naputteli lomakkeen tiedot ja kävi ilmi, että se mun toka lomake oli väärin täytetty, eka olis sittenkin ollut oikein. Double-fail. Nainen oli kuitenkin mukava, tarjosi suklaakonvehdin (??) ja teki näkötestin (siellä oli sopivasti näkötestitauluja roikkumassa katosta virkailijoiden selkien takana). Mä unohdin mun pankkikortin PIN koodin ja jouduin häpeissäni kaivamaan sen luurini kätköistä. Aivot, what's going on??

Siitä seuraavaan jonoon, ottivat samantien ajokorttiin tulevan kuvan. Kuvauspisteeltä päästiin viimeinkin kosketusnäyttö-tietokoneiden luokse, jossa se varsinainen koe oli. Kysymyksiä 36, viisi kai sai mennä pieleen, kolme kysymystä sai skipata. Ja pahin homma kokeessa? Se ei näyttänyt mitään progress baria tai kysymysnumeroita! Koe tuntui loputtoman pitkältä, kun loppua kohti jokaisen kysymyksen jälkeen rukoili, että ole viimenen, ole viimenen, ole PLIIIIS viimenen. Ai et ollu.

Ihmeen kaupalla pääsin läpi. Ottaen huomioon parin edellisen yön heikot yöunet ja mun aivojen totaalilahoamisen siltä päivältä.

Vielä yksi jonotus ja homma oli vihdoin ohi. Mutta hei, self-five! Enää pitäisi suorittaa se varsinainen ajokoe, jonka yksi tuttu oli feilannut ihan vaan sen takia, että parkkikselta lähtiessä yksi takarenkaista oli tullut jalkakäytävän korotetun, eikä madalletun kohdan yli (I'm not kidding). Morjens!

Kävin sitten illalla vielä Whole Foodsissa. Kattokaa nyt: Unlimited access to mother's milk. Alan parkua kohta.

3v-7kk-16pv & 1v-3kk-20pv

Noniin. Ihana kolmipäivänen viikonloppu (täällä joku kumma holiday taas). Käytiin vähän puistossa, jossa oli kanssa punapuu-trail. Vietin keskenäni päivää ja sitten tuli vielä se kolmas vapaapäivä, jollon pistettiin tyttöjen kanssa oikein mekot päälle ja koko perheen kesken hypättiin lähijuna-ratikkaan (ihan ekaa kertaa isomman monista pyynnöistä huolimatta). Ajettiin yksi pysäkki paikalliseen 'keskustaan' ja mentiin ensimmäiseen vastaantulleeseen ravintolaan lounaalle.

Aurinko paistoi, ruoka oli hyvää, olikin ihan helppoa lasten kanssa ja ehdittiin vielä puistoillakin ennen kuin tultiin kotiin vielä vähän siivoomaan ja vastaanottamaan kaveriperhe kyläilemään.

Kaveriperhe tuli. Isompi kipusi syliin tervehtiäkseen ja aloin tunnustella, että onpas kuuma lapsi. Kuumemittari esille ja niinhän sitä lasiin pamahti 39.5. Ngghh. Heihei kaveriperheelle, mekko nurkkaan ja mukavuusverkkarit takasin päälle. Enkä ota näitä enää koskaan pois, niinkerta!

Näin mies töihin tänään, minä neljän tunnin (kahdessa osassa vieläpä...) yöunien jälkeen aamupalalle. Nyt pienemmälle päiväunia ja isommalle Frozenia. Onneks ton kuume on jo laskusuunnassa. Eilen kävi yli 40 asteessa, tänään oon mitannut peräti 38.4. Ehkä tämä tästä.

Kotiunivormu

3v-7kk-14pv & 1v-3kk-18pv

Puheenaiheet, joista meillä on viime aikoina useasti puhuttu:

Onko sukeltajia oikeasti olemassa? Viekö sukeltajat kaloja? Voiko sukeltaja tulla tänne? Miksi se sukeltaja vei sen kalan? Löysikö se emon? Rakas, sen nimi oli Nemo. Sukeltajia on oikeasti, kuka tahansa voi olla sukeltaja, myös sinä. Sukeltaja on vaan ihminen, joka laittaa sukellusvälineet päälle ja sukeltaa. Yleensä ne ei vie kaloja akvaarioon. Mutta se yksi luuli Nemon olevan pulassa ja ajatteli, että se pelastaa sen. Pula .. no siis jos on asiat jotenkin huonosti.

Onko varkaita oikeasti olemassa? Missä ne asuu? Entä jos ne tulee tänne? Varastaako varkaat varkailta? Varastaako ne auton? Mitä varkaat syö? Entä jos varkaat tulee yöllä? Rakas, jos varkaat tulee yöllä, ne näkee meidät nukkumassa ja lähtee pois, kun ei ne halua että me nähdään niitä. Eikä meillä ole kotona mitään  mikä varkaita kiinnostaa. Niin, se sun piirros on tärkeä ja arvokas mulle, mutta se ei ole semmonen mikä varasta kiinnostaa.

Missä maamo ja pupu on? Onko ne sairaalassa? Onko ne samassa paikassa? Sairaalassa? Onko pupu eläinsairaalassa? Mä haluaisin mennä maamon ja pupun luokse. Mä haluaisin pupun. Niin, rakas. Maamo ja pupu on poissa. Sillä tavalla poissa, että ne ei enää tule takasin. Mullakin on ikävä maamoa ja pupua. Sillon kun ihmiset ja eläimet on tosi vanhoja ja sairastuu kovasti, ne menee lopulta pois, sitä kutsutaan kuolemiseksi. Tää on vähän vaikea asia mullekin ymmärtää. 

Tänään on .. YÖ! (tirsk) Eikun ilta! Voiko aamu ja ilta olla yhtäaikaa? Ei rakas, se on vähän niinkuin päivä ja yö, voi olla vain jompikumpi. Mutta Suomessa on ilta kun meillä on aamu. Crap. Out-smarted by my three year old.

Minä heitin sun päälle tosi paljon.. HUNAJAA! Ja lunta! Hunajalunta! Voi ei! Mitä mä nyt teen, nyt mä olen ihan tahmea ja pitää mennä suihkuun! Ei se mitään, mä heitin sun päälle myös vettä.  Ok, kiitti.

-------

Niin. Ja sitten täällä on Valentine's Day. Tajusin sen torstaina kun olin vienyt isomman preschooliin ja näin siellä lokerikon täynnä kortteja. Myös meidän lokeron. Kortteja meille. Isomman preschool-ryhmäläisiltä. Joille me ei oltu tehty yhtään korttia.

Köytin kiireenvilkkaa pienemmän takapenkille ja polkasin kilpanopeesti kotiin. Kotona pienemmälle käteen tarkka-arkki (se on hämmästyttävän hyvä irrottamaan ja liimaamaan tarroja) ja minä epätoivoisesti kaivelemaan askartelukaappia. 

Päädyin lopulta leikkelemään paksusta paperista pieniä kortteja, joihin piirsin sydämen punasella tussilla ja töpöttelin keskustan pinkiksi palalla sientä, jonka kastoin pinkkiin leimaan. Ei nyt maailman hienoimpia, mutta ainakin niistä jää fiilis, että kolmevuotias on tehnyt ne. Taakse geneerinen toivotus ja avot. Voi kiitos pienempi ihana kun autat mua, antaisitko sen kortin.. mulle.. nngggh. Okei hyvää ystävänpäivää.

35 (plus pari syötyä. Niin ja tein samalla kortit perjantaille) korttia myöhemmin lähdin hakemaan isompaa ja sujauttelin kortit kaikkien lokeroihin tyytyväisenä. Another job well done! (Täällä kyllä pidetään huoli, että kotona laiskottelevat kotiäidit (krhm) saa päivänsä täytettyä tekemisellä..)

Perjantaina ajeltiin puistoon vaihtamaan kortteja erään äitiryhmäläisten kanssa. You can bring some snacks to eat as well, it's totally up to you. Okei, eli jos en vie, niin oon ainoa. Ja hävettää. Väsäsin siis aamukiireessä jenkkibannareita, samaan aikaan kun puin (itseni ja lapset), meikkasin, pakkasin kamat, laskin kortit, pelastin pienemmän jostain korkealta ja vaihdoin sen vaipan, autoin isompaa pesemään hampaat ja vedin pienemmälle sukat neljännen kerran jalkaan. Pannareissa ei pinkkiä, ei sydämiä, mutta menkööt.

Puistossa kävi karu totuus ilmi: Valentine's Day card on itseasiassa Valentine's Day card + gift. Eli korttiin kuului joku pieni lahja, esim. pieni saippuakuplaputeli tai tarroja tai suklaasydän tai... no, you get the drift. Meillä ei tietenkään ollut mitään. Nngghhh.

Tämä maa ja sen kulttuuri! Sopeutumista vielä vähän edessä. Mummulle tätä voivotellessa mummu paljasti, että miehen veljenvaimolla on AINA joku stashi pieniä lahjoja lapsille. Että aina voi korttiin liittää jonkun lahjan. Jep. Lisätään hankintalistalle...

Eli hyvää ystävänpäivää! Löysin internetistä kuvan, joka nauratti. Otsikolla 'My Daughter the Poet'. Täältä.

3v-7kk-9pv & 1v-3kk-12pv

Mä olen ollut aivan tavattoman otettu edellisen postauksen tuomasta myötätunnosta. Kiitos. Ja siinä missä postaus oli aika realistinen kuvaus fiiliksistä, en mä nyt ihan koko aikaa onneks tarvo niin suossa. On hyviä päiviä, on huonoja päiviä. Huonoinakin päivinä on aina myös hyviä hetkiä. 

Maanantai oli hyvä päivä, oli aurinkoa ja lisää kävelyä puistoon, kavereita puistossa, lepposaa ja mukavaa. Sitten valvottiin viime yös lasten yskiessä ja tänään mentiin väsyneinä mukavuusvaatteilla. Mutta toisin kuin odotin, isompi jäi preschooliin täysin tyytyväisenä ja siis vielä ekaa kertaa niin, että vilkutti vaan iloset heiheit eikä yhtään yrittänyt saada mua jäämään!

Siitä preschoolista piti sanoa. Lapsen vieminen tarhaan on kuitenkin aika iso juttu vanhemmillekin. Saako se kavereita? Osaako se käyttäytyä ja toimia ryhmässä? Onko sillä kamalaa? Saako se traumoja, entä jos joku kiusaa? 

No näitä samoja pyörittelin tietty mäkin, varsinkin kun isomman kielitaito on vielä melko perustasolla. Ja katselin vähän huolissani ekoilla kerroilla niitä tyttöjä siellä, ihan kuin teinejä minikoossa. Varmaan tosi ilkeitäkin. Varsinkin se yksi, just sennäkönen, että I'm too cool for you, mä en leiki sun kaa!!. 

No, nyt on käynyt sitten niin, että se too cool tyttö onkin aivan maailman ystävällisin tyyppi, joka ottaa muut huomioon ja mukaan leikkeihin ja niistä on tullu isomman kanssa tosi hyviä kavereita. Se juoksee aina ilahtuneena isomman nimeä huutaen vastaan, kun tullaan (ja mua huvittaa miten ne kaikki lapset siellä tietää ja toteaa look, that's Isompi's mom) ja halaa lämpimästi (isompi on vielä vähän hämillään tästä ja puren huulta etten usuta sitä olemaan nyt edes vähän innostuneempi). 

Välillä joudun laskemaan pienemmän vapaalle jalalle jos tarviin molemmat kädet, jollon se tyttö tarttuu pienempää kädestä ja kuljettaa turvalliseen paikkaan. Isompi alkoi puhua, että olisi kiva ehkä joskus kutsua se leikkimään meille. Ja tänään lähtiessään jäi erikseen vilkuttamaan ja huutelemaan bye bye tälle tytölle (oon aina ennen muistuttanut että sanotaan nyt bye bye kun lähdetään).

Mun sydän läikehtii isomman puolesta! Oon aivan siisteissäni siitä, että isommalla on kodin ulkopuolista elämää. Ensimmäisiä oikeita kavereita, jotka on syntyny aivan luonnostaan ilman vanhempien vaikutusta. Joku, jonka se haluaisi kutsua meille kylään leikkimään! Mä olen aivan hirveän ilonen sen puolesta. 

Kruunun design kaipaa vielä vähän hiomista.

3v-7kk-7pv & 1v-3kk-11pv

Mukavuusvaatteet olleet taas kovassa käytössä. Ei sillä, päätin viime viikolla alkaa ottaa elämän ohjaksista taas vähän kiinni ja pukeutua johonkin aikuisten ihmisten vaatteisiin, niinkun farkkuihin, mutta sitten taas pienemmälle nousi kuume ja sitten taas käperryttiin maailmaa suojaa verkkaiden taakse neljän seinän sisään.

Välillä mietin, että no mikä ihme niitä voimavaroja nyt niin muka hirveästi syö. Joka paikassa sairastetaan (nyt tässä blogeja lukeneena) ja me ollaan kuitenkin päästy aika vähällä. Muutama päivä pienemmällä yli 40 asteen kuumetta (joka onneksi laski kyllä lääkkeillä siedettävälle tasolle), yksi lääkärikäynti (jonka jälkeen kuumekin katosi samantein). 

Sitten nuhaa (meillä kaikilla) ja uutta kuumeilua pienemmällä, mutta kaikenkaikkiaan aika pientä. Isompi nyt välillä valittaa mahaansa (I have no idea ja tää häiritsee), mutta vaikuttaa olevan kutakuinkin kuitenkin kunnossa. Jätin pavut meidän ruokavaliosta for now pois, katsotaan onko vaikutusta. Mutta siis anyway, ei sairaalaa, ei antibiootteja, ei mitään. Nokkosrokko tuli päiväksi pienemmälle kuumeen lähdettyä. 

Sairastamisessa ikävintä lienee epätietoisuus. Meneekö tää ohi nopeasti? Onko tää ihan vaaratonta? Ollaanko nyt lakipisteessä vai vieläkö pahenee? Kaikki oli tosi paljon helpompaa, jos aina tietäisi varmuudella mistä on kyse. Ja siihen liittyen ne epäselvät, geneeriset oireet pahimpia vasta onkin (kuten se vatsakipu. Tai väsymys). Mutta kyllä tämä tästä. This too shall pass.

Ja niistä voimavaroista. Hävettää tää oma valitus, koska oikeasti asiat on oikein hyvin. Silti tää on (mulle) vähän rankka elämänvaihe. Mies on arkisin 11h poissa kotoa (eli lasten heräämisestä siihen, että on hampaiden pesun aika) ja turvaverkot on minimaaliset. Pienempi elää eroahdistusaikaa ja on KokoAjan kiinni mussa. Siis se parahti itkemään eilen, kun sanoin iltapalan aikana, että mä käväsen nyt nopeasti suihkussa. Myös 'käyn kaupassa' saa sen heti itkemään. Beibisitterin ollessa täällä meillä se alkaa parkua kun astun kynnyksen yli huoneesta ulos (vaikka olisin näkyvissä). Kuntosalille mennessä alkaa kyyneleet heti nähdessään lapsiparkin.

This too shall pass. Right?

(Nyt en btw halua kuulla neuvoja siitä, että 'jätät vaan', koska mua ei saa uskomaan, että kun toisella on selkeesti menossa erityisen paljon äitiä tarvitseva vaihe, niin juuri sillon se kannattaa työntää pois)

Kaiken tämän keskelle ja tän viikon jälkeen tuli yhtäkkiä sunnuntai, jollon aurinko paistoi. Käveltiin sillalle katsomaan junia ja hävittäjäkoneita (Super Bowlin avajaiset täällä meidän maailmannurkassa) ja siitä puistoon, johon aurinko paistaa kauniisti iltasin. Oli kesäistä ja kaunista ja yhtäkkiä jostain alkoi virrata endorfiinia. Lämpöä, aurinkoa ja paljaat jalat. Käveltiin kotiin, ilta-auringon pitkät varjot ja parkkipaikalla pienempi pääsi potkulaudalle ajelemaan totisena ja keskittyneenä. Kyllä tämä tästä.

Mukavuusruokaa.