Oon monta kertaa huokaillut tässä männä viikon aikana helpotuksesta. Että miten kaaoksen tilalle on tullut aikatauluja ja päälle kaatuvien seinien tilalle on tullu kavereita ja kipeyden tilalle terveyttä. Eroahdistuksen tilalle ero-ihanok:ta. Katkonaisten iltojen tilalle iltoja, jollon ehdin kattoa useamman Suits -jakson ennen kuin pienempi älähtää.
Aion nyt listata kohta kohdalta viime aikojen hyvät asiat:
1) Olin vähän harmissani, kun täältä ei oikein löytyny samanlaista family parkour -harrastusta kuin Lontoosta. Mutta sitten kävin parkouraamassa yksin. Se oli vähän niinkuin .. niinkuin olisin astunu hetkeksi takasin siihen elämään, jossa olin nuori ja huoleton. Ei lapsia, ei aikatauluja (no paljoakaan), ei kiirettä. Ja just sellasena sen haluun pitää. Vaikka oonkin niin vanha (ja suomalainen), etten ihan osaa kauhean katu-uskottavasti nuorisokieltä.
2) Maanantaina kun beibisitteri ilmaantui meille, as per usual, odotin pienemmän alkavan parkua samantein. Kuten tässä jo muutaman viikon ajan. Vaan kuulkaa! Pienempi katsoi iloisena, hymyili ja meni luottavaisesti beibisitterin kanssa vaihtamaan vaippansa! Antoi iloisesti beibisitterin kantaa se autolle ja ei ollut moksiskaan kun jätin tytöt ja sitterin sisäleikkipuistoon ja lähdin kauppaan! Postasin samantien Instagramiin #nomoreseparationanxiety -kuvan ja tein eroahdistusohi -tuuletustanssin. Aivan uskomatonta miten se on kuin eri lapsi! Kiitos aikasemman postauksen kommentoijille, olitte oikeassa. SE MENEE OHI!
3) Jotain muutakin on tapahtunut. Aikasemmin pienempi on heräillyt yhden, maks. kahden syklin välein iltasin, vaan nyt on saattanut mennä pari-kolme Suits-jaksoa ennen kuin vasta joskus kymmenen, yhdentoista välillä tulee ensimmäinen kutsu! Ja tässä vaiheessa se on usein nukkunut jo ainakin kolmisen tuntia putkeen! Iltasin siis ehtii taas tehdä asioita! Tärkeitä asioita! Katsoa telkkaria keskeytyksettä! Lillua poreammeessa Gin Tonic kädessäni!
4) Isompi on saanut taas jättibuustin itsevarmuutta. On rohkeampi tanssitunneilla, jää preschooliin niin että viimeksi mun piti pyytää se erikseen takasin antamaan lähtöhali. Ei ollut moksiskaan kun ehdotin, että lähden vähän etukäteen kotiinpäin ja että hän voisi tulla meidän naapuriäidin ja sen lapsen kanssa varttia myöhemmin perässä.
MUTTA nyt sitten tähän liittyen: olin just päässyt kotiin, kun tämä naapuriäiti soitti. Kuulemma isompi oli lähtenyt pinkomaan minkä jaloistaan pääsi (kikattaen) ja vieläpä jonnekin nurkan taakse, pois näkyvistä! Eikä ollut halunnut lähteä puistosta pois tämän naapuriäidin ja kaverinsa mukana. Että voisinko tulla auttamaan.
Kävelymatka oli tyyliin viis minuuttia, joten käännyin kannoillani ja lähdin samantien takasin. Siellä se sitten oli, nauraen leikkimässä jonkun koiran kanssa (siis tää mun tyttö, joka normaalisti PELKÄÄ koiria??) nurmikolla.
Mä en tajua. Mä en yhtään tajua. Oon ollut aivan valtavan tyytyväinen siihen miten luotettava isommasta on tullut. Mun on helppo antaa sen mennä edeltä potkulaudan kanssa, koska tiedän ettei se katoa ja että se on aina vähän huolissaan jos näkee liikkuvan auton. Se on kerran elämässään aikasemmin tehnyt tommosen pinkomis-katoamisen, mutta hyvänen aika se oli sillon just täyttänyt kaksi!
Musta tuntui ihan kamalalta, tuntuu vähän vieläkin. Kamalalta se, että raskaasti raskaanaoleva (!!) naapurinäiti joutui tohon tilanteeseen (en voi kuvitellakaan miltä tuntuu olla vastuussa jonkun toisen lapsesta ja sitten se katoaa JUOSTEN jonnekin nurkan taakse ja itse taas liikkuu raskauden hidastamana). Kamalalta se, että mulla on (ollut) aivan täysi luottamus isompaan, eikä mulla käynyt mielessäkään että mitään tämmöstä voisi tapahtua. Että mun luotettava lapsi ei olekaan luotettava.
Niin perin juurin eriskummalliselta se tuntuu, kun yleensä meidän puistosta lähtemiset tapahtuu niin, että varotan että kohta lähdetään, kerron kun lähdön heti on ja alan lähteä. Isompi tulee aina perässä ja that's it (vaikka joskus saattaakin harmistella että piti lähteä).
Ja siis eikö lasten pitäisi olla yleensä parhaimmalla käytöksellään vanhempien ollessa poissa?! Kun vaan tajuaisi mikä tän triggeröi, kun ei isompi sitä oikein itsekään osaa selittää.
SINKKONEN HALP!
 |
| Lauantaihommailuja |
Meidän poikanen tekee toisinaan pinkomiskatoamisia. Yleensä silloin kun satun moikkaamaan jotain tuttua kaupan käytävällä tai kadulla. Upeaa ja mahtavaa. Pidän aina vakavan puhuttelun miksi kaupassa, parkkiksella tms. ei todellakaan juosta karkuun, mutta toistaiseksi ei kyl oo luottoa siihen että asia pysyisi mielessä. Yleensä laps osaa käyttäytyä ja tajuaa pysyä vierellä, mutta joskus hepulipäissään, väsyneenä tai jonkun tutun kohtaamisesta pillastuneena ottaa jalat alleen ja kikattaa mennessään. Huippista. Varovainen laps ois varmaan aika paljon rennompi kaveri kylillä liikkumista aatellen .. Sinkkos-vinkkejä odotellen ..
ReplyDeleteAh, pinkomiset. Elämän suola.. :D Isompi pinkosi kerran tasan kaksvuotiaana silleen pahasti just nurkan taakse autotien vierelle (mun ollessa aika raskaana) ja se säikäytti tosi pahasti. Nyt jos se lähtee pinkomaan, niin se kyllä on hirveän hyvä itse pitämään huolta, että palaa ja mä olen vähän tehnyt asiakseni etten lähde sen perään. Eikä oo koskaan tarvinnutkaan. Ja THANK GOD se on alkanut varoa (no lähestulkoon) pelätä autoja!
DeleteJoo-o, ei sitä koskaan tiedä mitä sieltä yhtäkkiä tulee!
Mä oon aina valmis sinkkostelemaan! :D Ehkä lapsi vaan oli just hiukan hepulipäissään, jännittävää tulla naapurinäidin kanssa ja hihhih mäpäs juoksenki tonne!
ReplyDeleteEi siis mitään oikeeta vaaraa vaan vähän hupsuttelukokeilua. Ei sitä aikuisetkaan aina järkevästi toimi tai kuten odotetaan, joskus hetki vie mennessään. Varmasti on edelleen luotettava ja varovainen mutta onhan hän myös kuitenkin vasta 3,5-vuotias lapsi. Toiminta voi olla satunnaisesti (tai joillain vähän useamminkin :D ) mitä sattuu :>
Ei siis oo vinkkejä miten estää vastaavaa tai millä sais lapset aina käyttäytymään hyvin edes silloin kun ovat vieraiden vastuulla. Oi jospa sellanen asia oliskin,säästäis monelta häpeältä vuosien varrella ;D Mullaki esikko tosi luotettava ja järkevä ja tunnollinen mutta mikään ei estä silti hölmöilemästä silloin tällöin. Ja hei olishan se aika tylsää lapselle ja hiukka epäilyttävääkin jos pikkulapsi(/iso lapsi/aikuinen) AINA toimis säntillisesti ja "hyvin" :)
Hahaa, peukku sinkkostelulle! :D
DeleteSe voi olla, että hepulipäissään menetti vähän tilannetajua. Mua kyllä vähän harmitti sen naapurirouvan puolesta, koska siis kelaa miten hirveetä se olis olla vastuulla jonkun toisen lapsesta ja sitten se lapsi katoaisi jonnekin nurkan taakse (jossa menee autoja jne) ja itsellä iso maha, jonka kanssa ei voisi edes kunnolla juosta perään ja sitten toi lapsi pinkoo ihan tuhatta ja sataa!
Ja sitten tietenkin se, että odotin tosiaan lapsen käyttäytyvän täysin moitteettomasti kun kerran mä en ole paikalla ja jotenkin tajuavan tilanteen ja.. emmä tiiä. Tää oli eka kerta sille tämmösessä, ehkä sekin jännitti (vaikkakin se oli ihan fine, kun kysyin haluaako jäädä vähän pidemmäksi aikaa leikkimään).
Mutta oli hyvä nyt sitten kokea tämäkin, ei ikinä tiedä mitä on odotettavissa :D
Me, tai siis suomeksi MINÄ, saan täällä roppakaupalla paheksuntaa kun annan kahden isoimman (5,4) kirmailla ihan miten sattuu kaupungilla (jos ollaan siis osuudella jossa on vain kävelykatuja). Annan niiden joskus jopa kiertää yksin kunnantalon (kunnantalo on ainoa meidän ja puiston välillä oleva fyysinen este, joka on myös koko kulmakunnan turvallisin rakennus, ei autoja). En siis ottaisi vielä tästä yhdestä kerrasta kauheasti kierroksia. Käsittelisin sen kyllä kasvoillani h y v i n vakava katse ja tomerasti heristellen, mutta joskus se lapsenkin arviointikyky pettää hetkeksi. Naapurin rouvakin toipuu tästä suomalaisen villikkolapsen katoamistempusta. Don't worry, se nyt on vaan sitä itsenäistymistä! :D
ReplyDeleteJoo, siis muakaan ei haittaa että isompi välillä suhaa vähän kauemmaksi, koska se aina pysähtyy, jos pyydän ja tiedän sen pitävän aika tarkasti silmällä, että mä en katoa.
DeleteJärkyttynyt mä olen lähinnä siksi että teki ton sille naapuriäidille, eikä pysähtynyt ollenkaan pyynnöistä huolimatta! Luulin että äidin ollessa poissa se olisi kuin herran enkeli :D
Mä hoidin tilanteen niin, että menin aluksi ihan vaan tyynesti halaamaan isompaa ja lähdettiin kotiin siitä ihan ongelmitta. Pienempi oli niin nälkäkiukkunen, ettei siinä olis voinut alkaa selvitellä mitään.
Ruokailun jälkeen sitten kerroin sille ääni vähän liiotellun tutisten miten olin pelästynyt ja miten tärkeä ja rakas isompi mulle on, enkä halua sen katoavan noin. Luulen, että meni perille :D
En mäkään tästä varsinaisesti kierroksia ota, mutta harmittaa, että kyllä mua arveluttaisi jättää sitä (avoimeen paikkaan) jonkun toisen vastuulle tän jälkeen!
Kaveri(t) lohdutti, että neljävuotiaana lapset menee vaiheen läpi, jossa niiden aivot vähän uudelleen järjestäytyy ja se saattaa tarkottaa vähän yllättävää käytöstä välillä..