3v-7kk-21pv & 1v-3kk-25pv

Nyt se on tullut. Kaiken sen epätoivon ja valituksen, epätoivoisen valituksen, kaaoksen ja turhautumisen, väsymyksen ja ahdistuksen, pään hajoamisen, pelihousujen repimisen ja pöytien flippaamisen tilalle. Nyt se on tullut. Euforia.

Se tuli niinä hetkinä kun ajelin kotiin tossa iltapäivällä. Lihaksia vähän särki, mutta autossa soi hyvä musa ja aurinko paistoi. Lisäksi se olennaisin: olin tulossa parkouraamasta. Ihan muina naisina tosta noin vaan ajelin pitkin Mountain Viewtä blehat silmillä ja hymyilin. Elämä on asettunut. 

Se on aika merkittävä hetki, kun ympärillä on kavereita riittävästi, että kehtaa kutsua jo piiriksi. Riittävästi, ettei viikolla riitä kaikille aikaa ja aina on optio soittaa jollekin muulle. Kun on naapurissa kaveri(perhe), jonka kanssa viettää mielellään koko päivän. Ja kaveriperhe, joka tulee syömään päivällistä ja juomaan lasilliset viiniä. Ja sitten kaveri, jonka kutsua tosta noin vaan mukaan parkouraamaan (ja se lähtee!). Ja sitten vielä niitä parkour-tyyppejä, jotka on kaikki aivan tajuttoman mukavia. Koska siis parkour-tyypit on! Tsekatkaa vaikka!

Se, kun on viettänyt ihan vaikka vaan pari tuntia ollen ihan coressa. Ei äitinä, ei vaimoja, ei siivoojana, sairaanhoitajana, kokkina, managerina, järjestelijänä, erotuomarina, neuvottelijana, alaisena tai pomona.

Se, että yhtäkkiä huomaa (urheilun ja sosialisoinnin jälkeisessä euforiassa), että oikeastaan elämä on aika kohdillaan ja täällä onkin aika hyvä olla. Siis se tunne, että vitsi mä voisin vaikka vallottaa maailman! Lopettaa kaikki sodat! Vetää leuan! Surffata koko ens viikon tällä tunteella! Tehdä mitä vaan!

Onnellisuus on palannut. Tää euforia, tää euforia!