Suomieloa

Voi että ekat päivät Suomessa on aina ihan täyttä sähläystä! Vaikka kuinka yritän, niin kaupassa jää joku onneton he-vi punnitsematta. Alotan kassalla 'moi, miten menee' ja nielasen nolona loput kun muistan, kuinka kaveri sihisi viime kesänä (lakkaa kiusaamasta kassoja!) kun kerran yhdelle menin lipsauttamaan. Etsin puhelimesta pankkikorttien pin-koodeja, sählään käteisen kanssa ja muovipussitkin sekavia. 

Ensireagoin kauhistellen sisäänpäin yksin kulkevia lapsia (hei missä sen vanhemmat on, pitäiskö mennä kysymään onko kaikki ok! Kunnes muistan taas olevani Suomessa), nyrpistelen nenääni monille tupakoiville ihmisille (tupakkaa näkee Kaliforniassa todella harvoin) ja mietin näytänköhän yhtä urpolta kuin tuntuu, kun haahuilen vähän eksyksissä ympäriinsä.

Muistan vasta liikenneympyrän lähellä että heijoo, neljäkymppiä saattaa olla sittenkin talvella liian kova vauhti ja hei totta tosiaan, eihän näistä jarruista oo just nyt mitään apua. Kaikkialla on kuvauksellista, huurteiset katot ja tumma taivas. Auringonnousu horisontissa. Jäätä ja lunta. Muistan taas miltä tuntuu jännittää kehon jokainen lihas tasapainoillessa liukkaalla pihalla.

Parissa päivässä kyllä helpottaa kummasti, mutta paluu tänne korostaa niitä pieniä eroja.

Ollaan otettu iisisti. Oon käynyt kiertämässä Iso Omenan, tavannut ystäviä ja ehdittiin tässä viettää jo Porissakin pari päivää. Suomi-experiencestä puuttuu enää perinteinen kampaamokäynti. Mieskin selvisi kunnialla tänne ja nyt syödään ruisleipää ja joulutorttuja ja lusitaan meidän järkyttävää jetlagia pois (jep, tällä hetkellä unia nukutaan ihan randomisti, harvemmin yöllä ja usein parissa 5h pätkässä vuorokauden aikana).

Istuin saunassa kunnes tuli tosi kuuma. Menin pyyhkeessä ulos ja istuin ulkona kunnes tuli tosi kylmä. Menin takasin saunaan istumaan kunnes tuli tosi kuuma. Join omenasiiderin. Kummallisen nautinnollista.

Joulu saapi tulla!

Onko pakko jos ei tahdo?

5v-5kk-18pv & 3v-2kk-22pv

On keskiviikko ilta. Kuuntelen lasten räkäistä yskimistä sängyssä. Mietin, että lauantaina lähtee lento Suomeen. Varaan ajan lääkärille korvien ja keuhkojen tsekkaamista varten. You know, just in case.

On torstaiaamu. Toiseksi viimenen koulupäivä. Isompi valittaa että huono olo ja maha kipee. Katselen epäilevästi, mutta kieltämättä siltä jää aamupuuro vähän vähälle. Toisaalta se saattaa olla vain ilmaa mahassa, joskus näitä tulee ja menee. Muistelen pienemmän mahatautia parin viikon takaa. Päätän  jättää lapsen kotiin koulusta. You know, just in case.

Muutaman tunnin kuluttua isompi on nukahtanut päikkäreille (???). Herää yhdentoista aikaan ja oksentaa saavillisen. Mietin, että luojan kiitos en lähettänyt sitä kouluun. Mietin, että lauantaina lähtee lento Suomeen. Shit.

Isompi on koko päivän aivan pihalla. Nukkuu suurimman osan ajasta, sohvalla, sängyllä, matolla. Hereillä ollessaan ei jaksa nousta istumaan, ei jaksa katsoa videoita, ei jaksa jutella, edes kakkavitsit ei naurata. Vietetään hiljaista päivää kotona.

Pienempi meinaa epähuomiossa hörpätä isomman vesilasista vettä. Ehdin väliin eijeiei, ettet säkin vaan tule kipeäksi. Tehdään ruokaa, isompi ei saa mitään alas, melkein ei vettäkään. Leikitään pienemmän kanssa vähän. Siivotaan vähän. Käyn halimassa isompaa ja kyselemässä vointia ja silittelemässä. Mittaan kuumeen.

Pienempää alkaa harmittaa isomman passiivisuus ja varsinkin saatu erityishuomio. Sanotan, halin pienempää, meen laittamaan pyykkejä. Käännyn katsomaan vain nähdäkseni pienemmän kädessä isomman vesilasin menossa kohti suuta. EIJEIJEIJEIJEIIIII huudan, juoksen kohti. Pienempi pistää kädet täristen lisää vauhtia, tiukka katsekontakti minussa ja hörppää isomman vesilasista ison hörpyn. Minäkin haluan olla kipeä.

Olen melko varma, että mun tukassa kipinöi. Mietin, että lauantaina lähtee kone Suomeen. Tulevaisuus näyttää selvältä: pienempi sairastuu juuri lähtöpäivänä kun tauti on saanut itää sen pari päivää ja jos molemmat lapset on kipeinä, meillä jää koko reissu tekemättä. Jos yksi lapsi olisi kipeenä, voitaisiin ehkä vielä tehdä joku lippumuilutus ja jättää kipeä lapsi pariksi päiväksi Kaliforniaan paranemaan ja tulemaan Suomeen miehen kanssa (joka joka tapauksessa olisi lähdössä vasta parin päivän päästä).

Kiroan ja raivoan mielessäni. Yritän selittää pienemmälle, mutta aivoissa kiehuu. Jopa niin paljon, että ohikiitävän hetken se luovempi aivolohko tarjoaa epätoivoisena ehdotuksena kerro sille kiukkusesti, että mä niiiiin tulen kertomaan tämän sun häissä. Toinen aivolohko ehtii kyllä hätiin ja muistuttaa, että pienempi ei tiedä mitä 'häät' on ja vaikka tietäisi, tuskin olisi kovin huolestunut tässä vaiheessa aikuis-pienemmän tunteista.

On perjantaiaamu. Isompi voi paljon paremmin, vaikka on vielä selkeesti kipeä. Syö kuitenkin aamupalaa, jaksaa nauraa ja nousta sängystä. Ollaan kuitenkin kotona, katsotaan videoita. Harmittaa, että viimenen koulupäivä jää välistä. Pidän myös pienemmän kotona preschoolista. You know, just in case. Pakkolepoa molemmille ennen lähtöä.

Mennään iltapäivällä sinne lääkäriin, jonka varasin jo ennen mahatauteja. Lääkäri purskahtaa nauramaan kun kerron pienemmän edesottamuksista. Smart kid! Kerron miten meinasin alkaa itkeä, kun ajattelin ettei ehkä päästäkään Suomeen jouluksi. Viiskymppinen lääkärisnainen ymmärtää heti: you really need the break. Kyyneleet kihoaa silmiin, kun tajuan että se tajuaa. Ei kyse ole ainoastaan palaamisesta motherlandiin, vaan kyse on myös siitä, että Suomi tarkottaa mulle pientä lomaa. Lastenhoitoapuja. Vapautta. Breikkiä.

Keuhkot ja korvat kaikki ok. Lääkäri suosittelee antihistamiinia mukaan jos on kovin räkästä meininkiä ja kirjottaa reseptin lapsille anti-vomit lääkkeestä. You know, just in case.

On lauantaiaamu, lähtöpäivä. Isompi on toipunut normaaliksi. Kukaan ei oksenna. Mies vähän valittaa mahaansa ja nukahtaa sohvalle. Mulla aivot pelaa tennistä pessimismin kanssa ja koittaa huitoa pois yksi toisensa perään tulevia kauhukuvia matkasta. 

Mistä vetoa, että siinä koneen rullatessa nousukiitoon joku alkaa oksentaa. Entä jos se olenkin minä? Miten tuun selviämään kahden lapsen kanssa vaihdosta Köpiksessä ja ylipäätänsä reissusta jos meen samaan tilaan kuin isompi ja kykenen vain nukkumaan ja oksentamaan. Entä jos me molemmat pienemmän kanssa aletaan oksentaa? Entä jos me kaikki kolme aletaan oksentaa! Mutta toisaalta, olisiko siinä mitään järkeä olla lähtemättä koska ehkä? Tai pistää tonneja lipunvaihtoon, koska ehkä?

Suomalainen lääkärikaveri antaa solidia lääketieteellistä neuvoa: ei varmaan auta kuin laittaa lapsen jätesäkkiin matkan ajaksi ja avata säkki perillä.

Pelko hanurissa teen check-innin ja tunnustelen omaa vointia. Onko maha kummallinen. Oksettaako. Vieläkö tekis mieli jädeä. Tarkkailen pienempää. Syökö se. Syökö se kunnolla. Juoko se. Jaksaako se.

Ja kuulkaa.

On sunnuntai-ilta. Against all odds ollaan Suomessa. Kukaan ei ole oksentanut. Kukaan ei ole voinut huonosti. Juuri kukaan ei ole itkenyt koko matkan aikana (lukuunottamatta lyhyttä väsyprotestia kun piti käydä vessassa koska tuli yö ja äiti ei ollut pakannu mukaan yövaippaa). Ei, vaikka jo ennen koneen nousua toinen videotabletti sammui eikä enää herännyt ja lapset joutui jakamaan videokoneen ja katsomaan molemmat samaa ruutua!

Kaikki sujui, kaikki rullasi, kaikki meni putkeen. Kymppimiinus. Oon vieläkin hämmästynyt.

Espoossa makaroonilaatikkoa, leipäjuustoa, ruisleipää, karjalanpiirakkaa ja munavoita. Vähistä yöunista huolimatta (itsehän nukuin ruhtinaalliset pari tuntia koneessa, koska Grönlannin kohdilla oli pitkä, epämukava (pelottava) turbulenssi, joka piti hereillä (minua, lapset eivät olisi voineet vähempää uniltaan välittää) kukaan ei malttanu mennä kovin pian nukkumaan kun tultiin perille. Lapset leikki mummupapan kanssa, mä .. en edes tiedä mitä tein. Jotain tein. En menny nukkumaan.

Jetlag. Mutta Suomessa. Voisin syödä vähän lisää ruisleipää. You know, just in case.

Suomeen Suomeen!

5v-5kk-9pv & 3v-1kk-13pv

Joulukuu on ollut täällä hirveän lämmin. Oltiin tänään saksalaisilla joulumarkkinoilla ja muistelin kuinka viime vuonna keli oli kuin Suomesta. Sadetta, harmaata, kylmää. Tänään oli aurinkoista ja lämmintä. Ihmisiä teepaidoissa, tosi paljon ihmisiä. Ajeltiin se pakollinen juna-ajelu, tungettiin väentungoksen läpi niin pitkälle kuin päästiin, maalattiin joulukuusenkoristepallot, tungettiin väentungoksessa takaisin kotiin ja tehtiin pipareita. 

Eilenkin oli lämmin. Ja viime viikolla. Ystävä pohjosesta oli täällä käymässä ja ihasteli aurinkoa. Puhuttiin tosi paljon kaikesta, ihmissuhteista ja elämästä ja kuolemasta ja viime vuosien turbulensseista. Selvitettiin ajatuksia, itkettiin, naurettiin, oltiin hiljaa ja käytiin metsissä (ja pääsin muistelemaan mm. tätä metsäkakkaepisodia). Totesin vierailun jälkeen miehelle, että oon nyt vihdoin kräkännyt, että mitä mä _oikeasti_ tarvitsen, että elämä olis joka päivä kivaa. Tarvitsen ton ystävän. Tänne. Asumaan tänne meille. Ihan aamusta iltaan.

Maanantaina pienempi sairastui. Oli ensin yöllä valittanut vatsakipua ja vaikutti aamulla vaisulta. Harkinnan jälkeen päätin nyt jättää tällä kertaa kotiin preschoolista, päättelin että mielummin varman päälle kuin että myöhemmin kaduttaa. Päätös oli oikea; pienempi muuttui kokoajan vaisummaksi, valitti pääkipua ja lopulta iltapäivällä nukahti ennennäkemättömän pitkille päikkäreille. Herätessään annoin miniannoksen paracetamolia ja oli kuin tyyppi olisi kokenut jonkun ihmeparantumisen. Kunnes oksensi yöllä sänkyyn.

Koko viikko on ollut ihan ihme sahaamista. Vein pienemmän tiistaiaamuna lääkäriin, jonka olin sattumoisin varannut jo aikoja sitten vuositarkastusta ajatellen. Kaikki hyvin ja normaalisti ja lääkäri totesi, että mahatauti.

Keskiviikkona kaikki oli edelleen ihan normaalisti ja oltiin lähdössä ystävän ja pienemmän kanssa metsään, kun pienempi aivan yllättäen oksensi autoon. Ennenkuin auto oli edes liikkeellä. Palautettiin pienempi kotiin katsomaan videoita töitä tekevän miehen vierelle sohvalle ja lähdettiin metsään kahdestaan.

Ilta oli erityinen. Vietettiin Suomen itsenäisyyspäivää, näin 10h Suomea jäljessä, mutta vietettiin silti. Ja vieläpä meidän omalla, melkein kymmenen vuoden takaisella perinteellä: itsarisushit! Sillon joskus ennenkuin muutettiin eri maihin oli tapana kokoontua monena vuonna itsenäisyyspäivänä isolla porukalla tekemään tonnettain sushia yhdessä ja syömällä sitä navat naukuen. Nyt haettiin alakerran mahtavasta sushilasta läjät, jotka nautiskeltiin. Kaikista asioista viimesen parin vuoden aikana tää tämän perinteen herättely oli siellä eniten lämmittävien joukossa.

Torstaina pienempi oli ihan ok. Perjantaina pienempi oli ihan ok, vaikka preschooliin meno harmitti (luojan kiitos kun päästiin paikalle, olikin ihan kiva jäädä). Tänään pienempi joi paljon vettä aamulla, avasi suklaakalenterin ja vetäsi suklaanapin napaansa ekana herättyään. Hetken perästä oksensi sen ulos. Oli vähän aikaa vähän kurjana, piristyi ja on taas ihan fine. I have no idea.

Oon tänään herännyt siihen, että joululahjat pitäisi ostaa ja viikon päästä me lähdetään Suomeen. 

Eli onhan tässä vielä aikaa, right?

On a side note: kello on jo sata eikä lapset vieläkään nuku. Mä en tajua, ihan kuin ne ei ymmärtäisi kun suhisen niille pimeydestä, että NYT NUKKUKAA!!

Meidän piparit näyttää olevan sukua meidän kurpitsoille.

Marraskuuta Kaliforniassa

Marraskuu Kaliforniassa. Ei nyt mitenkään tarkoituksella räntää kenenkään naamaan hieroen, mutta nyt kolmatta marraskuuta täällä katsellen mun on pakko todeta, että se on mun lempparikuukausi täällä. Upeita, lämpimiä syyspäivä ja värikkäitä puita ja kuulaan raikasta ilmaa ja silti vielä ihan t-paita kelejä(kin). Täällä on nyt tänä syksynä tainnut sataa pari kolme kertaa (tänäänkin ripotteli!), mutta muuten täällä on aika tasaisen aurinkoista. UV indeksi on jo ihan turvallisissa aurinkorasvattomissa lukemissa, mutta vielä on lämpimiä päiviä.

Marraskuussa on kanssa Thanksgiving. Kalkkunajuhla. Vuoden suurin juhla (kyllä! Monille jouluakin merkityksellisempi). Se päivä kun ollaan kiitollisia ja muistetaan miten intiaanit otti eurooppalaiset vastaan ja opetti niille tärkeitä selviytymistaitoja. Ja unohdetaan miten eurooppalaiset sitten lahtasi ne melkein kaikki kiitokseksi (luin isomman koulusta tulleen lapun, jossa niille tätä opetettiin (paitsi tietty se loppuosa lahtaamisesta jätettiin pois) ja opin mm. vihdoin mikä Mayflower oli (se paatin nimi jolla ne tänne seilasi)).

Me oltiin tänä vuonna kutsuttu muutama ystäväperhe kylään, eli vietettiin trendikkäästi 'friendsgivingiä'. Trendikkäästi ei kanssa syöty kalkkunaa (olin jo hankkimassa sitä, mutta tulikin kauhea surku siitä miten paljon niitä lahdataan tähän aikaan vuodesta ja mentiinkin kasvislinjalla) ja vähintään yhtä trendikkäästi ruoat oli (taas) tilattu lämmitystä vailla valmiina kaupasta (pari vuotta sitten vetosin siihen, että mulla ei olisi hajuakaan (eikä aikaa) mitä pitäisi kokata ja nyt vetoon siihen, että näin me tehtiin ennenkin eli perinne!).

Näin niinkuin dokumentaation vuoksi kerrottakoon, että syötiin paahdettuja bataatti-, kurpitsa-, ja palsternakkakuutioita, timjamilla maustettuja perunalohkoja, stuffingia (en rehellisesti edelleenkään oikein tiedä mitä tää on - jotain maustettuja leipäkuutioita ja .. jotain), jonka päälle valutin kalkkunakastiketta ja levitin kerroksen bataattimuussia ja pistin uuniin. Ruusukaaleja. Kurkkuja ja tomaatteja. Sämpylöitä. Jälkkäriksi omenapiirakkaa, kurpitsamuffinsseja (kuin joulumausteista porkkanakakkua) ja jädeä. Kaveriperhe toi harvinaista herkkua: joulutorttuja. Läheisestä kummallisesta sekatavarakaupasta (josta saa mm. salmiakkia) oltiin ostettu glögiä.

Pitkät viikonloput on ihan mahtavia. Torstaina ja perjantaina vieraita ja sitten viikonloppu vasta alkoi! Käytiin lauantaina haikkaamassa pitkästä aikaa (tää jotenkin jäi kesän helteillä) ja taaperrettiin fitbitin mukaan melkein neljä mailia (kuutisen kilsaa). Isompi käveli koko matkan (okei, kyllä se välillä paluumatkalla ylämäkeen alkoi vaikertaa) ja pienempää kannettiin arviolta kilsa-puoltoista. Yritettiin ottaa kiinni sieltä jostain kymmenien metrien korkeudesta putoilevia lehtiä ja leikittiin purolla. Lohdutettiin isompaa, että ei me VARMAANkaan nähdä puumaa tai kalkkarokäärmettä. Mutta nähtiin lähes soittunut lampi, jota järveksi aika suureellisesti kutsuttiin ja syötiin kurpitsakakkua ja bageleitä kaatuneen puun rungolla istuen.

Meidän elämä on aika harvoin kauhean Instagram-täydellistä, mutta myönnettäköön, että nää metsäreissut on hienoja. 

Tänään nyt sitten tihkutti. Mä kävin silti vähän parkouraamassa ja mies oli lasten kaa ulkona. Iltapäivällä otettiin esille meidän pieni muovikuusi ja koristeltiin se. Tai siis lapset särki koristeita koristeli ja kun yritin kokkailujen lomasta ehdottaa että hei olis vielä lisää kaikkia kivoja joulukoristeita niin pienempi oli jo menny leikkimään junaradalla ja isompi pelasi seiskaa miehen kanssa. Okei, fine, minä koristelen (jupinaa jupinaa). Mutta noin niinkuin ajatuksen tasolla kaikki oli kauhean idyllistä.

Nyt on count down Suomeen. Kolme viikkoa, jeee! Joulutorttuja! Glögiä! Isovanhempia ja sukulaisia! Oikeeta jouluruokaa! Lanttulaatikkoa! Rentoa chillailua! Suomeilua! Joulusauna! Ehkä vähän jopa lunta! Pimeyttäkin! Minimaalisesti velvotteita! Otan ehkä tuhat kirjaa ja tuhat videoo ja villasukat ja pelkkiä verkkareita mukaan. En voi odottaa! (kuten isompi huudahtaisi)

Ensimmäinen todistus

Ensimmäisiä! Isompi sai ihan ensimmäisen koulutodistuksensa. Täällä (ilmeisesti - tää on vielä vähän hämärä systeemi mulle) koulu käydään kolmessa lukukaudessa, joista ensimmäinen päättyy vähän ennen Thanksgivingiä. 

Kun vertailukohtana on vain omat (pääosin suomalaiset, vaikka ala-asteen englantilaisessa koulussa olinkin) todistukset ikiaikojen takaa, niin vertailu on ihan kiinnostavaa. Eli without further ado, the todistus (yliviivatut kohdat eivät olleet mukana arvioinnissa tällä kierroksella):

Asteikko

Mielenkiintosta mulle tuossa oli noi Lifelong Learning Skillsit ja näemmä jännästi 'History' otsikon alle laitettu 'Getting Along'. Kun mä olin koulussa siellä ei-akateemiset arvostelut oli käytös ja huolellisuus, ei mitään muuta. On ihan positiivista, että näitä taitoja huomioidaan (ja opetetaan!) monesta suunnasta. Ja niin joo, tuolla toi 'writes opinion pieces' tarkoittaa siis kykyä kirjottaa esim. 'I like cheese because it is yellow', ei mitään yleisöosaston kirjoituksia, kuten mies tiedusteli kulmiaan kohotellen.

Niin, ne opettelee siellä lukemaan ja laskemaan ja sen perusteella mitä isompi osaa kertoa se on tosi kivaa. Lisäksi ne opettelee sosiaalisia taitoja, miten olla hyvä kaveri, miten muita lohdutetaan ja miten tutustutaan uusiin kavereihin. Ne harjottelee niitä mielipiteiden muodosteluja (ja perusteluja) ja myöskin opettelee ilmaisemaan ääneen ajatuksiaan esim. ongelmanratkaisutilanteissa. Matikkaa harjotellaa mm. siten, että saa mennä luokan eteen, ottaa korista käsiin pari palloa ja kerto muille kuinka monta palloa kädessä on (esim. neljä). Ja sitten kertoa se reasoning behind it: koska on kaksi punaista palloa ja kaksi sinistä ja kaksi plus kaksi tekee neljä.

Mjoo. Tuolla koululla on musta monia aika hauskoja juttuja. Niiden toteemieläin (no okei, ehkä vaan tunnuseläin tai maskotti tai mikä se nyt olisi) on leijona ja sen tiimoilta siellä on nelos- ja viitosluokkalaisten 'pride team' (hauska sanaleikki, joukko leijonia on pride, mutta sana tarkottaa myös ylpeyttä), joka on aktiivisesti mukana koulun toiminnassa. Koululla on oma tunnuslaulu (no, meidän enkkulaisellakin koululla oli ja muistan vieläkin sen sanat ja melodian ulkoa!) ja maanantaiaamusin kaikki oppilaat ja opettajat ja kynnelle kykenevät vanhemmat kokoontuu ulos pihalle yhteiseen aamunavaukseen.

Mutta niin, todistus. Olisi kiinnostavaa kuulla minkälaisia todistuksia Suomessa (tai muualla!) nykyään jaetaan? 

Unelmakoti!

Mä olen aina halunnut talon, joka olisi ihan täysin custom ja makeesti ja hauskasti rakennettu jännillä yksityiskohdilla ja just meille sopivilla jekuilla. Mä en ole iki-iki-ikikuuna sekunnin murto-osaakaan  halunnut lähteä rakentamaan omaa taloa. Ihan jokaisen kertoman mukaan rakentaminen on hanurista, hommat kusee reisille, rakennuttajat kusee reisille, kukaan ei vastaa tarjouspyyntöihin, työ seisoo, laatu on aivan järkyttävää ja rahaa palaa ja hiukset harmaantuu.

Mutta hei, ainahan sitä voi suunnitella, right?

Unelmatalo. Kaunis vaalea kivitalo, jossa pari kerrosta. Pihalla nurmikkoa ja iso puu, jossa piiiiitkän narun päässä sellanen istuttava riippukeinu. Katos rattaita varten (mehän ei tarvita sellasta enää mutta vauvalliset ystävät you are welcome) ja kotoisa terassinojatuoli.

Sisään tultaisiin kauniiseen, vaaleaan eteiseen, joka olisi päällystetty joko jollain muovilla, jonka voi kerran viikossa repiä alas (niin että alta paljastuu aina uusi, puhdas kerros) tai sitten täysin hydrofobisella ja likaa hylkivällä avaruusmateriaalilla (ja automaati puhdistaisi kaikki pinnat esim. painepesurilla aina päivän päätteeksi). Siellä olisi kengille ja takeille omat paikat ja kuilu, johon heittää kaikki hiekkaset ja mutaiset ulkovaateet. Kuilusta ne putoisi tietty suoraan esim. hiekkaa syövään pesukoneeseen. Okei, ehkä sellanen  puhaltava kuivauskaappisysteemi voisi myös toimia.

Ja kaikista tärkeintä: siinä olisi sellanen ilmalukko-ovi, joka ei avautuisi ennen kuin skannaisi kulkijan kädet - onko pesty (eteisessä tietty olis kanssa lavuaari) ja toki tunnistaisi kulkijan ja kameran avulla tarkastaisi, että kengät ovat paikoillaan, eivätkä levällään pitkin lattiaa. Vasta kun kädet ja kengät ok, ilmalukko avautuisi - yhdelle ihmiselle kerrallaan. Hei, pitää kätevästi myös vieraat ja varkaat poissa!

Eteisen läheisyydessä pitäisi olla kanssa tietty vessa, jossa varmaan kanssa pitäisi olla joku kassaholviovi, joka avautuisi vasta kun skannaisi puhtaat kädet, tunnistaisi että vessa on vedetty ja lattialle ei ole jätetty kirjoja lojumaan. Toisaalta oven pitäisi tietty olla avattavissa ulkopuolelta isille tai äidille tai muille auktoriteeteille.

Lastenhuone olisi tilava ja valoisa ja siellä olisi hyllypaikka jokaiselle lelulle. Lisäksi oviaukossa olisi näkymätön voimakenttä, joka ei päästäisi yhtäkään lelua lastenhuoneesta ulos. No okei, ehkä tähän voisi tehdä poikkeuksen, kumpikin lapsi saisi kuljettaa lastenhuoneesta ulos yhden etukäteen spesifioidun ja asetuksiin asetetun turvalelun. Muut lelut ei pääsisi voimakentän läpi toiselle puolelle (vaikka lapsi itse pääsisikin). Tämä asetus ei koskisi aikuisia, joten jos lastenhuoneesta olisi PAKKO PAKKO PAKKO tuoda joku lelu ulos, se tulisi sieltä ainoastaan aikuisen mukana.

Ruokailutila olisi sisustettu yksinkertaisilla, mutta tyylikkäillä seinätauluilla, rennon minimalistisella ruokapöydällä, johon ei mikään tahra ikinä tartu ja tuoleilla, jotka on liian painavia keikkumiseen. Ruokailutilasta pääsee ulos ainoastaan taikasanoilla: kiitos ruoasta ja sillä kun sensori tunnistaisi, että asianomainen on vienyt ruoka-astiansa tiskipöydälle. Ulos siirtyessään robottikäsi tarjoaisi pastillia / purkkaa ja toivottaisi kohteliaasti hyvää päivänjatkoa (ja heittäisi perään märällä rätillä, jos ei kuulisi 'kiitos samoin').

Yläkertaa johtaisi kaksi kulkureittiä: portaat sekä kiipeilyseinä / puolapuut / monkey bars -yhdistelmä ja alas tultaisiin liukumäkeä. Jälkimmäisessä kulkureitissä olisi tietty turvaverkko liukumäen yläpuolellä alas putoavien apinoiden varalle ja samalla sitä turvaverkkoa voisi käyttää ihan vaan oleskelutilana.

Toki lapsiperheessä pitäisi olla kanssa oma askarteluhuone! Se olisi kätevästi toteutettu sillä, että iso huone olisi jaettu moneen pieneen lasikoppiin (ehkä muovi olisi parempi materiaali kuitenkin), jossa voisi tehdä kunkin kopin toimintaan designoituja hommia. Olisi yksi koppi sormimaalaukselle ja vesiväreille, yksi muovailuvahalle ja taikahiekalle, yksi hamahelmille (askartelun päätteeksi koppiin asennettu imuri imisi hamahelmet lattialta ja sylkisi takaisin hamahelmikippoon) jne. 

Aikuisillekin olisi tietenkin oma äänieristetty tilansa, jonne voi sulkeutua ja jossa voisi katsoa kovalla äänellä iltasin Star Trekkiä ja pelata videopelejä, hmm, mitähän mies haluaisi tehdä .. Töitä?

Unelmataloon kuuluu tietenkin myös takkahuone-kirjasto. Takka olisi tietenkin sellanen ei-oikea takka, koska eihän me nyt hyvänen aika sisäilmaamme haluttaisi saastuttaa ja sitä paitsi jompikumpi lapsista kuitenkin törkkäisi naamansa / kätensä / tukkansa sinne. Mutta sellanen ihan oikealta näyttävä ja tuntuva ja saastuttamatta tuoksuva takka (jonka vieressä koristehalkoja). Ja sen eteen kuuluisi koira, joka olisi lasten paras ystävä, mutta joka asuisi vaan siellä takkahuoneessa eikä koskaan tarttisi ulkoiluttamista.

Mutta siis sen lisäksi siellä kirjastossa olisi hirveästi kirjoja, mutta ainoastaan sellasia hyviä, paitsi muutama käsittämättömän tylsä klassikkoteos, joka nyt vaan kuuluu kirjastoon. Who knows, ehkä jonain päivänä lapset tarvii itselleen nettiin jonkun käyttäjänimen ja päätyy myös hyödyntämään Shakespearen koottuja teoksia inspiraationa.

Ja sitten siellä kirjastossa olisi tosi paljon erilaisia riippukeinuja ja löhötuoleja ja säkkituoleja ja nojatuoleja ja loputon varasto terveellisiä snäkkejä tai raikasta vettä. Ja teetä ja kaakaota tietty. Ehkä kanssa vähän viiniä. Okei fine, myös jädeä. Mehujäitä ja vaikka Twixejä. Myös flyygeli, joka pitää ääntä ainoastaan erikseen asetettujen käyttäjien käsillä.

Sitten olisi tietty aikuisille oma tosi tilava makkari, jossa olisi omat vessat ja suihkut (tää kaikki on tietty aika tavallista täällä) ja iiiiiso pehmeä sänky ja iiiiso vaatehuone.

Unelmakodin sijainti olisi tärkeä. Talossa pitäisi olla toki autotalli, jonne pääsee ajamaan suoraan ja josta pääsee sisäkautta kotiin. Lisäksi pitäisi olla tilava, nurmikkoinen piha, jossa ehkäpä nurkkaus trampoliinille. Mutta toisaalta toisella puolella taloa pitäisi olla sitten parveke josta olisi näkymät ison kaupungin silhouettiin, jos ei nyt suoraan kattojen ylle. Siellä partsilla pitäisi olla tunnelmavalot, pehmeitä nojatuoleja, jatkuvasti hämärtyvä ilta ja taustalla pehmeä loungemusa. Pihalla voisi olla valosaa ja aurinkoista ja lasten kiljahteluja.

No mutta joo, eiköhän tässä nää tärkeimmät tullu jo. Eli eiköhän rakentamaan!

Unelmakoti? (eli Thanksgiving-askarteluja)

Mitä kuuluu, ootsä palannut töihin?

Nonyt. TAUTI. En hirveän usein sairasta, mutta kun sairastan otan siitä kaiken irti. Mies koki tietty tavalliseen tapaansa sen .. no mikä on miesflunssan vastakohta? Oli (poikkeuksellisesti) päivän kotona flunssan takia tekemässä töitä, aivasti kahdesti ja lähti takasin töihin. Huh, olipa flunssa! Pienempi vähän kuumeili ja poti, mutta vaikuttaa kanssa olevan jo melko ok (vaikkei tällä viikolla ookaan preschoolissa nyt ollut). Isompi on ihan koskematon (so far) tän flunssan suhteen. 

Mulla sen sijaan joku suihkutti polyuretaania nenään tossa kolmisen päivää sitten ja sen jälkeen molekyylin molekyyliä happea ei ole kulkenu läpi. Niistäminen ei auta mitään: mitään ei tule ulos. Mies hankki jotain nenäsuihketta, jossa on ilmeisesti jotain keijupölyä koska ihan minuutin sisään suihkauksesta kuin taikaiskusta nenä on taas kuin ei koskaan olisi tukossa ollutkaan. Tätä stuffia saa käyttää kahdesti vuorokauteen kolmen päivän ajan.  Sit pitäisi olla terve. Niin vissiin.

Nenähuuhteluakin oon käyttänyt, mutta aina menee pieleen. Joskus viime talvena huuhtelin nenääni jatkuvasti, kunnes luin, että keittämättömällä hanavedellä ei missään tapauksessa saisi huuhdella, koska se ei ole riittävän puhdasta. Vietin pari viikkoa odottamassa, että aivonsyöjä ameeba iskee. Vahingosta viisastuneena keittelin vettä pari minuuttia tällä kertaa ja huuhtelin vasta sillä. No, tokihan luin jälkikäteen ohjeista, että vettä pitäisi keittää AINAKIN viis minuuttia, mielellään enemmänkin. Ääh.

No mutta se siitä. Piti tulla puhumaan aiheesta, josta usein kaverit kyselee. Paluu töihin.

Ei, en ole palannut töihin. Ei, en ole ihan nyt just palaamassa töihin. Joo, voisin palata viisumin puolesta. Joo, olis kyllä kivaa palata töihin. Joo, mielenterveys ehkä tarttis töihinpaluuta.

No mutta, miksi mä en sitten ole töissä. Hyvä kysymys!

Täällä töihinpaluu ei ole ihan niin yksinkertaista. Jos nyt skipataan kaikki työnhakuun liittyvät jutut, niin mä en ole vielä pystynyt ratkaisemaan yhtälöä miten hoidetaan lapset ja koti ja työ (juujuu, sen ei pitäisi olla yksin mun harteilla, mutta hear me out). Katsotaanpa lähtötilannetta: mies lähtee seiskan maissa töihin ja tulee kotiin (firman dösällä - jossa voi tehdä töitä. Jos kulkisi autolla, päivät olisi vielä pidempiä) puoli kuuden aikaan. Isomman koulu loppuu ennen kahta joka päivä. Pienempi on toki preschoolissa, mutta kuten isompi, niin pienempääkään en halua pitää puolta päivää pidemmälle, koska siellä nukutaan päikkärit ja meidän ilta on aivan yhtä kaaosta ja pienemmän kokonaisunimäärä vähenee selkeästi jos se nukkuu päikkärit.

Eli  mitä, lastenvahti? Joka kuskaa ja vie ja tuo ja tekee ruoat ja syöttää ja lohduttaa ja pitää huolta ja kasvattaa?

Kaiken kotiäitiyteen väsymisenkin keskellä en pysty mielessäni hyväksymään ajatusta, että joku tyyppi vaan kasvattaa meidän lapset. Että jos hyppään oravanpyörään, niin nään lapsia about tunnin-kaks illasta ja en ehkä sitäkään vähää aamusta. Ja käytännössä joku muu on täysin vastuussa siitä minkälainen arvomaailma ja tunne-elämä lapsille kasvaa. Joku, joka ajelee täällä autollaan lapset kyydissä (aargh, täällä sattuu niiiiin paljon (kuolon)kolareita!) ja päättää mitä ruokaa ne syö jne. Tämä kaikki on vaan täysin vastoin mun arvomailmaa - että lapset näkee vanhempiaan niin vähän.

Ja ehkä yksi tärkeimmistä: lastenhoito on täällä aivan törkeän kallista. Toki jos molemmat vanhemmat kävisi kokopäiväsesti töissä, niin siihen varmaan olisi varaa eikä jäätäisi miinuksella, mutta esim mikään osa-aikainen homma ei meinaisi riittää kattamaan työajaksi lastenhoitoa (esim. kolme aamua viikossa preschoolissa maksaa mitä tahansa 700-1500$ kokopäivänen hoito olisi helposti mitä tahansa 2000-3000$ kuussa, eikä lastenhoitajienkaan palkat nyt ihan pieniä ole). Eli mun pitäisi tehdä hommaa, josta saisi hyvää palkkaa (veroprossan ollessa mitä on....), mikä taas luultavasti edellyttäisi pitkiä päiviä, ihan vaan että työnteko kannattaisi taloudellisesti. 

Myöskin: me tultiin tänne miehen työn perässä ja tällä hetkellä on prioriteettina että se saa hoidettua hommansa kunnialla (ja mä tietoisesti ja yhteisestä sopimuksesta otin vastaan tän roolin). Joten mä epäilen, että vaikka mä menisin töihin, niin miehen elämä ei juuri muuttuisi, mutta mun pitäisi miettiä miten saan pyöritettyä kotihommat SEKÄ työn. Vaikka olisi kiva välillä miettiä muita asioita, niin arvelenpa että stressikerroin olisi enemmän nousu- kuin laskujohdanteessa.

Kyllä, Suomessa tilanne olisi eri. Suomessa me oltaisiin molemmat töissä ja lapset olisi tarhassa. Vietäisiin ne (autolla? kävellen?) tarhaan lomittain, toinen lähtisi ajoissa töihin ja toinen veisi lapset tarhaan. Toinen lähtisi ajoissa töistä hakemaan lapsia, toinen ei. Toinen tekisi 80% työpäivää, mikä lyhtentäisi lasten hoitoaikaa ja helpottaisi aikatauluja. Töissä se olisi normaalia, että joku tulee tosi ajoissa ja lähtee neljältä duunista hakemaan lapsia. Täällä mikään näistä ei varmaan onnistuisi.

Mä olen kaikesta huolimatta ihan loputtoman kiitollinen, että oon saanut olla lasten kanssa kotona tän ajan kun ne on ollu pieniä (ja myös, että lapset on saanu olla kotona vanhemman kanssa - tää olis voinut varmaan mennä myöskin toisin päin...). 

Myönnettäköön, että välillä on vaikea olla kiristelemättä hampaita, kun kipeenä koitan pitää pakkaa kasassa ja saada lapset liikkeelle, että päästään kouluun. Tai miehen tehdä etätöitä kotona se saa istua koneellaan samalla kun mä (kipeänä) yritän saada lapsille hirveellä vauhdilla snäkkiä, että päästään lähtemään isomman kitaratunnille tms. Eli tilanne ei ole hirveän optimaalinen tai tasa-arvoinen moninkaan tavoin, mutta se on toisaalta juttu, jonka mä olen niellyt. Tultiin Kaliforniaan, täällä on omia mahtavia juttuja, tehtiin yhdessä tää päätös ja mä lupauduin tähän hommaan. Myöhemmin elämäntilanne taas vaihtuu. Mutta siis niin, sanoinko, kiitollinen.

Ehkä mä sinne töihin vielä joskus. Nyt ei näytä kauhean lupaavalta. Mutta ehkä joskus.

Vähän etätöitä kotoa

5v-4kk-4pv & 3v-0kk-8pv

Noniin, nyt ollaan käsitelty pienemmän preschooliin alku (sitä käydään ihan kuten isompikin: kolme aamua viikossa ja mennyt ihan hyvin, mitä nyt perjantaina olikin vähän vaikeempaa jäädä). Sitten on tää isomman koulu. Sehän alkoi jo elokuun puolessa välissä vajaa pari viikkoa siitä kun oltiin tultu takaisin Suomesta. 

Murehdin sitä murehtimistani. Miten me ikinä ehditään kasiksi kouluun joka hemmetin aamu?? Kuinka kamalan stressaavaksi elämä muuttuu, kun VIIS aamua viikossa pitää olla jossain kukonlaulun aikaan! Isompi on vasta viis! Miksi ihmeessä sen tarvii mennä jo kouluun, sehän vasta täytti viisi! Mitä jos se jää itkemään ovelle ja joudun irrottamaan sen pienet kädet kaulani ympäriltä ja väkisin työntämään sen luokkaan parkuvana? Mitä jos se tulee olemaan sitä joka aamu? Mitä jos se ei pärjää siellä kun ei ole natiivi englannin puhuja ja luokan nuorimmasta päästä? Mitä jos se joutuu sen yhden opettajan luokalle, sen jota en missään tapauksessa haluisi?

[Pieni sivuraide: meidän edellisen kämpän naapurissa asui perhe jonka lapsi kävi kindergartenia siellä ja superkiltit ja ihanat vanhemmat lopulta kertoi poikansa opettajasta ja miten kaikesta yrittämisestä huolimatta ne oli tavattoman tyytymättömiä. Opettaja piti vähän turhan tiukkaa ja kylmää kuria oppilaittensa ikään nähden ja poika ei viihtynyt. 

Kannustivat mua yrittämään kovasti saada isompi jonkun toisen opettajan luokalle (kindisopeja on siellä neljä) ja tuntien oloni maailman röyhkeimmäksi tyypiksi soitin toukokuussa koululle ja kysyin voiko tällaisia pyyntöjä edes tehdä. Kanslisti neuvoi meilaamaan rehtorille 'oh we are getting those emails in already' ja minä neuvosta toimeen.Ihan hirveästi häpeillen meilasin rehtorille. Ikinä ei tullut vastausta, mutta rukoilin että ne olisi pistänyt edes jotenkin muistiin mun meilin.]

Noh. Torstaina, ennen maanantaista alotusta koululla oli pienimuotoinen tapahtuma: pizzaa, lemonaadia ja luokkalistat esillä. Kindergartenluokkia oli siis se neljä ja menin sydän pamppaillen etsimään isomman nimeä. Silmät villisti sohien skannasin enkä meinannut löytää. Okei, ajattelin, katson ensin sen opettajan luokan jolle EN halunnut isompaa. Ja siellähän se isomman nimi oli, tietenkin. Listan viimeisenä. Kaikista neljästä vaihtoehdosta siellä mihin EN halunnut.

Toinen ex-naapuri (joka myös tunsi hyvin tämän joka oli kironnut sitä poikansa opettajaa), joka oli sattumoisin ollut aiemmin koululla autististen lasten opettajana ja jonka oma tytär oli siellä viidennellä luokalla seisoskeli kanslian edessä. Huokailin sille kiukkusena, että olikohan ne laittanut isomman sille luokalle ihan out of spite, koska olin mennyt lähettämään sen meilin.

Ihana naapuri usutti puhumaan kansliaan. Kyllä ne varmasti ymmärtää. 

Okei, long story short mutkien kautta sain puhuttua lapsen toisen opettajan luokalle. Sen perusteella mitä olen nyt kuullut sen luokkalaisten vanhemmilta se oli todellakin sen puskemisen arvoista (vaikka kuinka hävetti olla Se äiti).

Aaaaanyway.

Ensimmäisenä päivänä herättiin tosi ajoissa. Syötiin aamupalaa, mä pakkasin isommalle lounaan reppuun, oltiin ajoissa valmiina lähtöön koko perhe. Ajettiin koululle, jossa me isomman kanssa noustiin pois ja mies jatkoi matkaa pienemmän kanssa puistoon. Helpompaa näin, ajattelin, kun siellä kuitenkin vanhemmat otetaan lasten mukana sinne luokkaan pientä orientaatiota varten. 

Orientaatio ohi lapset oli jäämässä luokkaan, tajusin etten ollut muistanut laittaa aurinkorasvaa isommalle (kyllä täällä sitä todellakin tarvitaan vielä elokuussa). Nolona pyytelin, että voisin palata muutaman minuutin kuluttua laittamaan rasvat ja jätin jännittyneen isomman luokkaan. Palatessani isompi tuli vähän kärsimättömänä mun luokse ovelle että sain nopeesti rasvattua ja lähti kuin, heh, rasvattu salama takaisin puuhiensa pariin kun homma oli tehty.

Me tultiin kotiin, jossa avasin koululta saamani orientaatiopaketin (jossa oli mukana mm. nenäliina ja teepussi ja kehotus nostaa jalat tuolille ja juomaan teetä ja kuivaamaan kyyneleet tähän nenäliinaan). Pienempi meni touhuilemaan ja mä hoitelin kotihommat. Puolelta päivin eka koulupäivä oli ohi ja luokasta laukkasi iloinen, innokas isompi reppu heiluen ulos.

It's the start of an era.

Se on hassua miten kaikki on niin hiuksen varassa. Miten se balanssi sattuikaan menemään nyt niin, että isompi oli hyvillä mielin koulun alkaessa (eikä esim. kiukkunen koska pienempi oli ehtinyt avata turvavyönsä autossa ensin, mikä olisi assosioitunut kouluun ja aiheuttanut koko kuoluvuoden mittaisen ärsytyksen) ja että niistä neljästä tarjolla olevista opettajista isommalla taitaa olla se kaikkein lämpöisin ja ihanin (isompi tykkää opettajastaan ihan hirveästi). Ja että koko tää aurinkorasvaus-episodi oli ehkä ihan mahtava juttu, koska isompaa jännitti vähemmän jäädä kun tiesi mun palaavan ihan kohta ja toisaalta se ehti päästä hommiin niin, että kun palasin enää ei jännittänytkään.

Me ollaan ihan mielettömän onnekkaita. Koulu tuntuu todella kivalta, sen rehtori tuntuu todella omistautuneelta, siellä on aktiivinen vanhempainyhdistys, siellä on ystävällistä henkilökuntaa, siellä toimitaan growth mindsetin mukaan, siellä tunnutaan voivan hyvin. Siellä on todella paljon eri kansallisuuksia ja laajasti porukkaa ihan kaikenlaisista taustoista (no okei, pääosin teknofirmojen insinöörien lapsia mutta niinkuin kansallisuuksia ajatellen). Ja kun nyt tällä alueella ollaan, niin mm. NASA ja Google tekee läheistä työtä koulujen kanssa ja noilla on esimerkiksi Googlen lahjoittamat ChromeBookin ajoittain koululla käytössä.

Luokassa on aina (vähintään) kaksi aikuista ja vanhemmat pääsee osallistumaan myös luokassa tunneilla halutessaan. Isompi viihtyy, oppii ihan mieletöntä vauhtia vaikka mitä ja sille tuntuu olevan helppoa noudattaa sääntöjä luokassa. Menee aina hymyssä suin kouluun ja palaa sieltä viiden ja puolen tunnin kuluttua vähintään yhtä iloisena. Tuntuu, että se oli niiiiiin valmis alottamaan tän! 

Joskus asiat vaan jotenkin loksahtelee paikoilleen. Ja pieni iloinen bonus: me alettiin ekan viikon jälkeen kävellä (okei, mä kävelen, pienempi pyöräilee / potkulautailee ja isompi kävelee / pyöräilee) kouluun (matkaa on reilu kilsa) ja ennakkopeloista huolimatta pienempikin menee sen ihan (suhteellisen) sujuvasti ees taas (yleensä mennään vain aamuisin jalan), ainakin jos sitä avustaa työntämällä välillä selästä.

Eli kaikenkaikkiaan. Tuntuu että tää isompi koulussa on nyt ehkä parasta mitä meille kaikille on vähään aikaan sattunut. Nyt vielä kun pienempi tottuu siihen preschooliin niin että siitä tulee ihan rutiinia, niin kyllä se tästä!

Tännekin on tullut syys.

5v-4kk-0pv & 3v-0kk-4pv

NO NYT KUULKAA! Vihdoinkin blogin äärellä, mulla on niin tuhat kilometriä asiaa etten ihan tiedä edes mistä alottaa!

Alotetaan vaikka siitä, että MÄ OLEN YKSIN KOTONA!! Vaikka on maanantai! Täällä on siistiä ja hiljaista paitsi että soi musiikki, jota MÄ haluan ja valitsen kuunnella!

Meidän babysitteri lopetti babysittaamisen huhtikuussa, koska meni nyt sitten saamaan vauvan ja sen perään tuli vielä muutto D.C.:hen. Ei sinällään  mitään, en oikein itsekään osannut arvioida millasta meidän syksy tulee olemaan isomman koulun kanssa (tästä lisää myöhemmin). No, bottom line nyt kuitenkin että pienempi on tässä viimeiset puoli vuotta hengannut mun kyljessä ilman taukoa ja siinä missä kotiäitiys on ehkä joillekin helpompaa ja antoisampaa, niin mulle tauotta lasten (lapsen) kanssa oleminen vetää mehut täysin. 

Iltaisin on kolme alternatiivista tekemisvaihtoehtoa: painun miehen tullessa kotiin urheilemaan ja palaan, käyn suihkussa ja meen nukkumaan tai lasten nukahdettua lysähdän sohvalle pelaamaan / kattomaan telkkaria. Mihinkään luovaan ei ole mitään mahiksia, aivoista ei riitä yty lukemaan. Hell, aivoista ei riitä yty keskustelemaan. Tunti, pari palautumista ja alan olla valmis vaihtamaan kuulumisia miehen kanssa. Mutta sitten onkin jo aika pakata lounasta isomman seuraavaa päivää varten ja ehkä vielä tyhjentää tiskikone jne.

No mutta, viime torstaina pienempi täytti kolme vuotta! Ja sen kunniaksi perjantaina oltiinkin preschoolin ovella (sinne otetaan vain 3-5-vuotiaita). Pienempää oltiin valmisteltu tähän tietenkin koko syksy ja puitteet oli ehkä parhaat mahdolliset: isomman ajoilta tuttu paikka, (semi)tutut opet, (semi)tuttuja lapsia (jotka muisti pienemmän paremmin kuin pienempi ne) ja ajotuskin vielä osui: edellisenä päivänä preschoolilla oli kurpitsajuhlat, joissa oltiin iltaa. Aamulla oli helppo mennä.

Ja siis. Pienempi hävisi heti leikkimään, kun tultiin paikalle. Mä (koska lupasin jäädä vähäksi aikaa sinne) istahdin sohvalle tyhjänpanttina katsomaan. Ehdin olla siinä ehkä kymmenen sekuntia, kun mulla oli yhtäkkiä syli täynnä vieraita lapsia, jotka halusi halia ja lukea ja olla lähellä. Sydän vähän särkyen lueskelin niille ja annoin niiden olla lähellä ja mietin, että voi luoja mä olen kiitollinen siitä, että oon saanut olla lasten kanssa kotona niin pitkään ja paljon ja että ne on saanut syliä ja aikuisläheisyyttä kuppinsa täyteen. Vaikka toi on ihana preschool ja opet on ihania ja siellä n. 20 lapsen ryhmässä niitä on aina 4-5 paikalla, ei kukaan ehdi tai pysty istumaan vaan halimassa lapsia. Ja kun lapset pahimmillaan viettää 9-10 tuntia siellä niin läheisyysvarasto jää aika tyhjäksi.

Mutta anyway. Tuli aika lähteä ja jätin ihan iloisen, joskin jännittyneen pienemmän istumaan snäkkipöytään halien ja pusujen jälkeen ja ajelin lähimpään Starbucksiin juomaan teetä ja läppäröimään. Odottamaan, että ne soittaa. Että suru tuli sittenkin puseroon.

Kolmen tunnin kuluttua soittoa ei ollut kuulunu ja mun oli aika lähteä takasin hakemaan. Löysin pienemmän lounaspöydän ääreltä iloisesti nakertamasta (isomman tapaan oli syönyt siitä pelkän leivän). Raahasin pienemmän ulos ovesta (olisi vielä halunnut jäädä!) ja ulkona juteltiin. Kertoi että oli kun olin lähtenyt sitä oli alkanut itkettää. Sydän vähän rutistuen ihmettelin mielessäni että miksei mulle oltu soitettu ja sitten kysyin ääneen oliko itkenyt. 

"Joo. Mutta en ääneen." vastasi pienempi. Ja jatkoi, että sitten ne oli menny ulos ja se oli unohtunut. Oli innoissaan ajatuksesta, että maanantaina sitten taas. Huh.

Siellä se nyt sitten on. Mä saan olla kotona ja ajatella omia ajatuksiani ja tehdä omia juttujani ja hengittää omaa ilmaani ilman että kukaan haluaa multa just nyt mitään tai kenenkään pissavahinkoja täytyy korjata tai emotionaalisesti coachata kun Legot turhauttaa. Juon teetä ja kohta ehkä voisin vaikka meditoida tai seistä käsilläni. Because I can.

Kolmevee!

4v-11kk-26pv & 2v8kk-0pv

Mulla on jo toinen jalka Suomessa. Meidän viikkokalenteriin on piirretty lentokoneen ja Suomen lipun kuva. Öitä lasketaan melkein joka päivä. Nyt on kuus. Isompi pakkasi jo matkalaukkunsa. Pienempi ilmoitti ettei aio laittaa reppuaan turvatarkastuksen hihnalle (kiitoksia vaan kaverille, joka lainasi meille Elsa & Lauri matkustaa kirjan, jota on luettu todella ahkerasti ja osataan siis välttää turvatarkastuksessa muuten tullut raivari). 

Aavistan anyway, että neuvotteluja on vielä tulossa. Mä esim en kaavaillut että otettaisiin isomman (sitä sen jo pakkaamaa) matkalaukkua mukaan. Ja logistiikka noin muutenkin, vaikka lento on suora, oon silti ainut aikuinen. Miten saan raahattua kaksi potentiaalisesti nukkuvaa, väsymyksestä kirkuvaa lasta lentokoneesta mutkien kautta mummupapan armeliaaseen syliin??

Kuusi yötä aikaa stressata ja miettiä!

Me ollaan mietitty mitä kaikkea Suomessa tehdään. Ja mitä Suomessa syödään. Ja keitä kaikkia me tavataan. Sanoinko, toinen jalka jo Suomessa?

Tähän meidän lomailuun liittyy muutakin: isomman preschool loppuu. Lopullisesti. It's the end of an era. Kun palataan Suomesta, isompaa odottaa kindergarten. Ja meitä odottaa ihan kokonaan uus arki. En ees tiiä miten tuun selviämään arjesta, jonka normi on VIISI (!!) aamua viikossa lapsi kasiksi kouluun. Jossa me ei enää päästä lomailemaan kun halutaan, vaan koulu sanelee. Mutta toisaalta, jossa pienempikin jossain vaiheessa menee preschooliin - saanko mä vapaa-aikaa? Vai töihin? Apuuaaa, miten me kaikki järkätään?!

Meidän green card prosessit etenee, saatiin jo työluvat, lapset ja minä. Nyt voisi isomman ja pienemmänkin pistää jo duuniin, heh.

Välillä mietin muuttoa takasin Suomeen. Tullaanko me koskaan muuttamaan. Millasta se olis jos tultaisiin. Oon kummallisessa tilassa: on vaikea kuvitella, että tänne me nyt jäätäisiin ja täällä me nyt loppu elämämme elettäisiin. Mutta toisaalta en tiedä miten sopeutuisin enää Suomen säähän (jep, tämä on se isoin kynnyskysymys). 

Kaverit täällä osti asunnon Kampista, paluumuutto elokuussa. Aloin haaveilla asunnosta Kampissa, mutta sitten mä muistin, että sielläkin sataa räntää. Ja sillonkin kun lapsia ei tarvi 9kk vuodesta tarvi ahtaa välikausi/toppavaatteisiin, niin siellä silti on talvisin hirveän pimeetä ja kylmää ja märkää. Ja kesä on ihan toivottoman lyhyt. Mutta toisaalta, en tiedä voitaisiinko / haluttaisiinko ikinä ostaa asuntoa ainakaan Piilaaksosta. Ja lisäksi täällä on vielä ainakin vajaa neljä vuotta Trump. Toisaalta, Suomenkin politiikka tuntuu olevan vähän sirkusta just nyt.

Anyway. Kuusi yötä (okei, ensin kyllä pitää hoidella isomman viisvuotissynttärit, joihin on viisi yötä)! Ja sitten ruisleipää ja salmiakkia ja Fazerin karkkeja ja suomalaista jädeä ja kavereita ja mökkiä ja mansikoita ja mustikoita! Kuus yötä!

Käväsin parkouraamassa. Juu, se on Golden Gate.

4v-11kk-18pv & 2v-7kk-22pv

Musta tuntuu, että mä olen viimein hiljalleen rämpinyt siihen pisteeseen, jossa mun on helppoa kirjottaa asioista, joista mä olen kiitollinen. Kaikesta mikä täällä on hyvin. Että niitä hyviä on niin paljon, että ne oikeestaan aikalailla peittää alleen pääosan niistä mitä huolia mulla nyt sitten sattuukaan olemaan. Ja kyllähän niitä huolia tulee ja menee ja on ja ei ole, mutta että sinne väliin mahtuu muutakin kuin rämpimistä ja selviytymistä. Että viitsii kirjottaa blogientryn, koska ei joudu väkisin miettimään asioita, jotka ei olis aina vaan vali vali vali vali.

Eli onnellisia asioita! Ja yksi isoimmista: koti! Se on uskomatonta, mutta mietin ihan aidosti joka päivä miten kiitollinen mä olen tästä meidän kodista.

Sillä on kaksi makkaria, kaksi vessaa (toisessa suihku, toisessa kylpy), olkkari, eteinen (!! ei mikään itsestäänselvyys tässä maassa), keittiö ja partsi. Sillä on valkoiset seinät ja tummat, öö, laminaatti (?) lattiat paitsi makkareissa joissa on kokolattiamatot (mutta jonka kanssa mä elän). 

Sillä on siisti keittiö, jossa on pantry, eli pienen vaatekaapin kokonen, sisäänkäveltävä huone, jossa on meidän kaikki kuivatarvikkeet. Siinä on kodinkoneet, jotka olivat aivan koskemattomia meidän muuttaessa sisään. Riittävästi kaappitilaa ja riittävästi pöytätilaa. Ruokailutila on kiva segway olkkariin. Ja ruokaillessa näkee ikkunasta ulos puistoon (tullaan tähän kohta uudestaan). 

Sillä on olkkari, jossa on tilaa tarpeelliselle ja johon meidän Suomen olkkarin matto istuu paremmin kuin Suomeen. Ovi partsille (jossa nytkin istun), jossa me voidaan viettää aikaa lasten kanssa aina iltapäivään saakka, koska aurinko alkaa lähettää kuolemansäteitään (UV menee jossain 12 tienoolla pahimmillaan - morjens, revi siitä panikoiva Suomen media, kun indexi nousee yli kuuden!) vasta iltapäivän aikaan. Eli (nyt) kun ulkona on päälle 30 astetta, partsin varjossa on hyvä olla. 

Lämpöstä on!

Partsilla on kanssa pienet, mutta riittävät ruokailukalusteet ja meidän kurkku, retiisit ja mikähän toi palmu on. Kurkkuruukussa on kanssa kivi, jolla pieni pala kuivattua kirsikkaa ja pieni saippuakuplaputeli siltä varalta, että leppäkerttu haluaa muuttaa takasin meille ja tarvitsee kodin (joo, tästä lisää toisessa entryssä).

Toisessa päässä maja lapsille, jonne pääsee suoraan lastenhuoneesta, eli oven ollessa auki se on käytännössä suora jatke lastenhuoneelle. Lisäksi koska aurinko alkaa hiipiä ensimmäisenä siihen majanurkkaan, saadaan partsin käyttöaikaa lisättyä vielä pidemmälle tolla katolla. Siellä on hauska lueskella tai tehdä isomman rakastamia kirjotus / piirrustustehtäviä (btw, nyt sen kyllä voi jo sanoa, isompi oppi lukemaan ihan for realz!). Ja leikkiä tietty.

Kodin ulkopuolella alle kahden minuutin kävelymatkan päästä löytyy leipomo (josta kävin tänäänkin hakemassa meillä aamupala bagelit ja sämpylät), Starbucks (ei niin, että ikinä kävisin siellä mutta on kuitenkin), UPS:n toimisto (aivan sairaan kätevää tässä nettiostosten luvatussa maassa), maailman parhaat sushit, kirjasto, performing arts center, leikkipuisto, kirjastopuisto, meidän lääkäriasema ja tietty asuntokompleksin uima-allas, jossa myös poreallas. Meidän ikkunoista näkyy puistoa, puita, vihreetä ja elämää. Kirjastopuistossa on jatkuvasti jotain häppeningiä, viimeseksi nyt eilen joku sirkusharrastelijoiden kokoontuminen. Meidän ikkuna on kuin telkkari.

Ja viereinen kortteli alottaa keskuskauppakadun, joka ei ole siis mikään ostoskeskuskauppakatu, vaan sellanen, joka on täynnä viihtyisiä kuppiloita ja erilaisia ravintoloita ja pikkusia putiikkeja ja maailman viehättävin kirjakauppa ja ihana deli ja tosi paljon hymyileviä ihmisiä ja ulkona terassilla päivällistäviä perheitä ja naurua ja iloa. Ja joku kymmenen mahtavaa parkour-spottia muutaman korttelin sisällä!

Hmm. Mulla alkaa olla pieni deja vú. Jokohan mä olen tätä ennenkin iloinnut tänne? Oh well, mä en edes välitä! Mulla on alkanut tulla aikoja, jollon on enemmän hyvää oloa kuin huolta ja stressiä. Sillä mennään!

Ja ainii, kahden viikon päästä ollaan lentokoneessa matkalla Suomeen. Meinaan haljeta!

Majanurkka

Pöytänurkka

4v-11kk-14pv & 2v-7kk-18pv

Me käydään aina sillon tällön yhdessä puistossa, jossa on vieressä skeittipuisto. Ja kun sanon skeittipuisto, tarkotan aidattua aluetta, jossa on sisällä ramppeja ja skeittaukseen tarkotettuja kaiteita ja muita, öö, esteitä (mikä on 'puisto'? Voiko olla puisto, jossa ei ole betonin lisäksi mitään luontoa?).

Tää on lasten lempparipuisto. Mun inhokkipuisto. Mä en tiedä miksi lapset sitä rakastaa, mutta mä tiedän miksi mä inhoan sitä: se on vähän epämääräsellä alueella, jossa on paljon asuntovaunuja ja se puisto on hankalasti kaksosainen, on välillä vaikeeta pitää molempia lapsia silmällä yhtäaikaa. Lisäksi joskus vuosi sitten siellä puukotettiin joku. Ja kuukausi sitten siellä oli sairas varis keskellä hiekka-aluetta.

Sitten se skeittialue. Me alotettiin katsomalla aidan toiselta puolelta skeittareita pitkät pätkät, kunnes isompi halusi ehdottomasti mennä ite potkulaudallaan kokeilemaan. Toissa kerralla totesin, että isompi on oppinut tekemään U-rampilla kasia ja haluaa kokoajan tehdä vaikeampi juttuja. Voisi varmaan olla hyvä idea hankkia sille jotkut suojat.

Tuumasta toimeen. Ja koska jos tilaan isommalle suojat, niin tokihan ne on tilattava pienemmällekin, joka kylläkin skeittialueella on lähinnä vaan vaaraksi itselleen ja muille tehdessään täysin ennalta-arvaamattomia pyrähdyksiä sinne tänne (eli koitan pitää sitä suurimman osan ajasta niskasta kiinni).

Vaikka tilasin pädit yhtä aikaa, pienemmän pädit tuli jo perjantaina ja isomman oli ilmotettu toimitettavaksi maanantaina. Voi miten pitkä on odottavan aika! Ainakin tuhat pitkä! Tuhat TUHATTA pitkä! Varsinkin kun maanantai saapui, eikä pakettia ollu ovella vaikka isompi sinkosi heti herättyään tarkistamaan.

Siinä vaiheessa, kun pakettia ei vielä illallakaan näkyny, vilkasin mitä Amazon sanoo. 

Amazon sanoi, että paketti toimitettu! Kirosin ja vakuutin sadatta tuhannetta kertaa isommalle, että kyllä se ne pädit vielä saa.

Ja viimein, tiistaina kun oltiin tulossa preschoolista paketti löytyi meidän postilaatikosta. Isompi meinasi revetä innosta. Syötiin siis smoothiet, laitettiin pädit päälle, kypärät päähän, otettiin skuutit (ne on täällä nimellä scooter syystä tai toisesta) mukaan ja suunnattiin skeittipuistoon.

Siellä oli tällä kertaa aika paljon porukkaa. Mun olis tehnyt mieli perääntyä, mutta isompi ei olis ottanut sitä kuuleviin korviinsa. Potkulautaskeittaamaan siis!

Ja hyvinhän se meni. Mä menin pienemmän kanssa ja isompi osasi aika hyvin etsiytyä paikkoihin, joissa ei ollut muita. Muutama nuori mies ilosesti huikkasi moit skeitiltään ja teki tempun. Kuuma ilma poreili ja nuorilla miehet hörppi virvoketta paperipusseistaan (joiden sisällä siis tietenkin kaljatölkki). Meno oli chilliä. Normaalisti vieraille puhumista kartteleva isompi moikkas ihan reteesti takasin ja vastas 'yeah!' kun kysyttiin 'are you having a good time?'.

Ei me siinä hirveän kauaa ehditty olla, kun ruuhka ja kuumuus teki tehtävänsä ja isompi ehdotti että mentäisiin varjoon istumaan ja kattomaan. Nyökyttelin, että hyvä idea ja katoin, kun isompi täysin survereenisti skuuttasi skedejensä päällä chillaavien skeittijäbien viereen rampin reunalle, istahti oman lautansa päälle rivin jatkoksi ja riisui kypärän ja pädit. Ja pienempi tietty vielä perässä. Täysin adaptoituneena kulttuuriin. 

Siinä me sitten henkäiltiin vau hienoille tempuille ja mietin, että tässä mä nyt istun. Kolmekutosena. Skeittirampin reunalla.

Chillailua

4v-10kk-30pv & 2v-7kk-4pv

Maanantailta!

Nyt tässä vaiheessa, Baltimoren kentällä istuessa voin varmaan sanoa, että I DID IT! Olin poissa kolme yötä ja melkein neljä päivää ja selvisin. Ja lapset kanssa. Ja varmaan mieskin.

Vielä reilu viikko ennen lähtöä katselin lippuja ja mietin pitäisikö perua sittenkin koko homma. Lähteminen tuntui aivan järjettömältä kaikissa PMS huuruissa. Mikä ihme hulluuskohtaus oli saanut mut ajattelemaan, että olisi hyvä idea LENTÄÄ (siis jälleen kerran nousta siihen siivelliseen helvetinlaitteeseen, jonka pitäisi minua muka turvallisesti kuljettaa) Ameriikan toiselle puolelle ja olla erossa lapsista kolme kokonaista yötä.

Mä kuulen kyllä itsekin miltä toi kuulosti. Mutta moving on.

Koko edellisen viikon aikana, jollon olen lapsia tätä varten hellästi valmistellut (hei lapset, lähden matkaan, olen kolme yötä poissa, palaan sitten. Kolme. Yksi, kaksi, kolme. Mietitäänkö mitä kaikkea kivaa voitte tehdä isin kanssa sinä aikana? Ai metsään telttailemaan? (me ei ikinä olla oltu metsässä telttailemassa??) Noo, voitte jutella isin kanssa...) kertaakaan ei ole tullut yhtään poikkisanaa, edes pienemmältä. Pakatessani kamoja kumpikaan lapsista ei alkanut pakata kamojaan ja yrittää mukaan. Tai tyhjentää mun pakkauksia. 

Lähtöaamuna sitten varmaan, murehdin mielessäni ja muistutin lapsia vielä illalla, että huomenna aamulla, aamupalan aikoihin lähden matkaan. Tulen takaisin kolmen yön kuluttua. Okei!

Oltiin kaikki ihan hereillä aamusella. Tilasin Uberin. Aloin lähtöhalia lapsia. Varauduin pahimpaan. Avasin ulko-oven, huusin vielä heipat. Odotin itkua. Mutta siis .. ei mitään. Ei itkua, ei pyyntöjä päästä mukaan, ei pyyntöjä etten menisi. Ihan vaan heippa. Nähdään. What?

Okei, Uberissa oli paljon helpompi olla ja hengittää ja olo oli paljon vähemmän kurja. Aloin miettiä, että ehkä tästä selvitään.

Löysin kentältä kaverit, syötiin aamupalaa, lennettiin San Diegoon.  Syötiin lounasta, odotettiin ihan vähän ja lennettiin Baltimoreen. Katsoin iPadista matkalla Moanan. Luin vähän. Väritin mindfullness-värityskirjaa. Juteltiin. Innostuttiin.

Viikonloppu oli ihan mahtava. Parkouria ilman kiirettä. Parkouria sateessa. Hampurilaisia (lounaaksi ja päivälliseksi. Molempina päivinä!). Pirtelöitä! Molempina päivinä! Huikeita tyyppejä ja hienoja hetkiä. Juttelua, hyppelyä, naurua ja sadetta. Iltasin sulkeuduin hotellihuoneeseen ihan yksin pelaamaan läppärillä. Koko illan. Pitkälle yöhön. Aamulla hotelliaamupalalla pannareita. 

Tarkemmin katsottuna tässä taisi olla mun unelmaviikonlopun ainekset: päivisin parkouria mahtavien tyyppien kaa ja pirtelöitä (pirtelöistä on tullut olennainen osa parkourtreenejä). Illalla videopelejä. Jonkun muun tekemää ruokaa. Täysi vapaus olla huolehtimatta kenestäkään muusta. Aikaa ajatella omia ajatuksia.

Olin mä oikeasti vähän pelännyt että tuleeko lapsille kova ikävä. Onko pienemmän vaikea nukahtaa yöllä kun vieressä onkin isi. Ja jos nyt yhden yön pärjää, niin entä ne seuraavat kaksi yötä!

Sovittiin, ettei naamasoitella, ellei lapset sitä erityisesti halua. Että jos muuten onkin mennyt ok, niin sitten ainakin se ikävä iskee.

Sunnuntai-iltapäivällä mies pisti viesti. Isompi haluaisi soitella. Alkoi tulla ikävä. Nimittäin iPadia, jonka olin ottanut mukaan lennolle kertomatta isommalle (meillä on kaksi iPadia, joita pääosin käyttää lapset). 

Soitettiin. Lapset oli iloisia, innoissaan ja hyvillä mielin. Pienempi raportoi pissanneensa lattialle ja halunneensa äidin pyyhkimään pepun (kuulemma ainoa ikäväryppy matkan aikana oli tokana aamuna, kun pienempi heräsi aamulla unesta parkumaan, että haluaan äidin pyyhkimään pepun). Juteltiin, olivat käyneet isin kanssa rannalla ja tehneet ison hiekkalinnan. Kerroin että palaan seuraavana päivänä. Annettiin ruudun yli tuhat pusua ja vilkutettiin heippa. Ei itkuja, ei kyyneleitä, ei raastavaa ikävää (niin äidillä kuin lapsilla).

Olisi kivaa, jos voisi vähän vilkasta välillä tulevaisuuteen ja tietää jo etukäteen, että kaikki menee hyvin. Että viikonloppu on mahtavaa virkistymistä niin lapsille kuin mullekin. Että ei tarvi pelätä kauheaa ikävää. Että kukaan ei sairastu ja kuole mun ollessa poissa. Että kaikki ihan oikeasti menee paremmin kuin hyvin. 

Ehkä ens reissulla sitten sen jo tietää?

4v- .. en ees tiedä

Tänään on äitienpäivä. Päivänä ihan tavallinen, mutta kuitenkin vähän poikkeava. Tänään tulee täyteen kolme vuotta äitini kuolemasta. Mahtava päivä juhlistaa, right? Tuntuu vähän hassulta vieläkin puhua asiasta, siitähän on JO kolme vuotta! Sitten kuitenkin musta tuntuu siltä, että oon vieläkin keskellä käsittelyä ja oikeastaan tavallaan jopa käsittelyn alkupuolella. Kaikkien muuttojen ja lasten syntymien sun muiden keskellä tähän ei ole ollut ihan riittävästi resursseja. Nyt, kun elämä alkaa olla tasaantunut täällä, alkaa muut prosessit pyöriä.

Ikävän ja murheen keskellä tänään on ollut muuten aivan erityisen hyvä päivä. Nukuin aamulla pitkään ja lähdettiin vähän suunnittelematta äitienpäivä lounaalle lähistölle ravintolaan (on ihan superia asua paikassa, josta pääsee kävellen (jopa lasten kanssa kävellen) lukuisten ravintoloiden äärelle. Lapset piirteli kuvia, syötiin french toastia, brunssimunakkaita ja torttuja ja pancakeseja.

Käveltiin keskuskatua eteenpäin pieneen, viihtyisään kirjakauppaan, josta pari kirjaa meille ja siitä takaisin kotiinpäin viereiseen puistoon puun varjoon lueskelemaan kirjoja, pelaamaan muistipeliä ja laittamaan tarroja. Ja kaikki tämä ilman kaaosta, huutoa, itkua, nahistelua, kiukkuja, turhautumisia. Sen sijaan leppoista, rauhallista, hymyjä, kiireetöntä yhdessäoloa, kikatusta. Sellasta ihorasvamainosten meininkiä. 

Sen sijaan itse aiheeseen. Blogi on ollut päivittymättä nyt melkein kaks kuukautta. Ei ole ollut poissa mielestä, sen sijaan hyvin paljonkin mielessä. Onko blogilla vielä sijaa, onko blogilla vielä tulevaisuutta. Mä en oikein osaa lopettaa blogeja, ne kokee yleensä luonnollisen kuoleman - vaikka tätä blogia alottaessa mietin miksi ja miten ikinä voisin tän lopettaa, ainahan mulla on lapsia ja kun mulla on lapsia, niin ainahan on kirjotettavaa, right?

No tavallaan joo, mutta tällä hetkellä vietän mieluiten vapaa-aikaani iltasin pelaten videopeliä (älkää nyt tuomitko, mä olen aivan järjettömän onnellinen, että mun elämässä on taas pelaamista!) tai parkouraten. Ja tavallaan mielummin kirjottaisin niistä.

Lasten kanssa elämä rullaa. Isomman kanssa keskustellaan tulevasta kindergartenista, pienemmälle koitan etsiä preschool-paikkaa isomman koulun viereltä. Isompi puhuua suomea ja englantia ja harjottelee s-kirjaimen lausumista. Pienempi puhuua suomea ja tarvittaessa englantia. Ei harjottele äänteitä. Lapset on fanittaa tällä hetkellä Paw Patrolia, isompi käy preschool-kavereiden sisäleikkipuistosynttäreillä, pienempi hämmästyttää mua toinen toistaan edistyneemmillä magneettilelurakennelmillaan.

Meidän elämä tällä hetkellä kulkee kodin, preschoolin ja puiston väliä. Välillä turhaudun ja väsyn ruoanlaittoon ja mietin että haluan järjestystä ja listoja ja projekteja ja muuta ajateltavaa, HALUAN TÖIHIN. Ja välillä katson lapsia ja mietin miten onnekas oon kun saan olla kotona. Saan hetken vetää henkeä ja rentoutua, kun lapset leikkii ihan keskenään. Tai kun on rauhallinen hetki, isompi kuuntelee youtubesta Kaislikossa Suhisee -äänikirjaa ja pienempi tekee nukelleen lääkärintarkastusta. Ne on kasvanu niin hirveesti.

Mun tekisi mieli sanoa, että elämä täällä on aika tavallista, mutta mä en enää muista millasta tavallinen elämä oli Suomessa, että onko se nyt niin samanlaista Suomeen verrattuna. Suomessa olisin kyllä ainakin töissä.

Viimesimpiä suuria mullistuksia oli se, että molemmat lapset nukkui miehen vieressä kaksi kokonaista yötä (mä nukuin lastenhuoneessa) ja etukäteisodotuksista poiketen pienempi ei alkanut yöllä karjua mun perään, vaan tyytyi muutaman kysymyksen ja pienen ininän jälkeen siihen, että fine, äiti on saatavilla taas aamulla. Käänsi kylkeä ja nukahti. Tämä sai mun olon huomattavan helpottuneemmaksi, kun lähden nyt toukokuun lopulla kolmeksi yöksi itärannikolla parkour-tapahtumaan.

Mutta niin. Emmä ole valmis pistämään lopullista pistettä blogille ainakaan vielä. Mutta selkeästi tämän sija mun elämässä on aika toisarvoinen. Täällä se nyt kuitenkin.

4v-8kk-19pv & 2v-4kk-23pv

Torstai-ilta. Ollaan puistoiltu koko iltapäivä lasten ja kavereiden kanssa, isompi on muistanut monta kertaa, että mummupappa tulee huomenna! No, oikeestaan tätä sanottiin jo tossa kuukausi sitten, mutta nyt se on vihdoin totta.

Illalla mulle tulee vähän öklö olo. Ei tee mieli jätskiä, mikä on aina vähän huolestuttava merkki. Sä oot raskaana, mulle vitsaillaan. Hyvä luoja, en ole. Katotaan telkkaria, alan yhdentoista aikaan mennä nukkumaan. Vessaan hampaita harjaamaan, oksennus lentää majesteettisessa kaaressa, kuin mentholeilla kyllästetty kokis. Vapisen vähän, pyyhin kyyneleitä poskilta, siivoan jälkiä, pesen hampaat. Mulla on vähän huono olo, kerron miehelle.

Yö menee puolen tunnin välein kroppaa tyhjentäessä. Mummupappa tulee huomenna! mietin synkästi. Perfect timing.

Aamulla en meinaa päästä sängystä ylös. Hedari, heikko olo. Lähetän kaverille viestin ja perun tuloni esittelemään parkouria paikallisessa SportExpossa. Harmittaa, paljon. Mies tekee töitä kotoa. 20 vaille 12 havahdun katsomaan kelloa. Muistan, että miehellä oli puhelinpalaveri yhdeltätoista. Kääriydyn peittoon ja meen katsomaan tilannetta. Lapset on rakentanu olkkariin kolmikerroksisen junaradan ja siinä ne leikkii, about ilman holhousta. Ihan sovussa, ihan turvallisesti, ihan keskittyneinä. Vedän peiton peitoksi, kääriydyn sohvaan. 

Mies lähtee hakemaan ensin SFO:n kentältä vuokra-autoa ja sitten Oaklandin kentältä mummupappaa. Mä en kykene mihinkään. Laitan lapsille Paw Patrolin (tiesittekö, sana 'paw' lausutaan vähän murteesta ja paikasta riippuen joko 'paa' tai 'poo' (kuten mä sen lausuisin)! Tää oli ihan blow my mind, isomman kanssa keskustelin ja se väitti kivenkovaa, että 'paa') ja nukahdan sohvalle.

Pari tuntia menee, joku istuu kaukosäätimen päälle, telkkari menee pois eikä Paw Patrol halua enää käynnistyä. Yritetään, kunnes luovutetaan, lapset jatkaa leikkiä. Mä makaan sohvalla. Mies soittaa, on myöhässä kentältä, oli tietenkin kauhea ruuhka. Tuu kotiin jo, mietin. 

Lopulta ovi käy kuuden jälkeen. Lapsille tulee ujous, isompi ryntää piiloon. Pienempikin ryntää piiloon, mutta tulee kohta ulos kikattaen. Mä uikutan tervetulot peiton alta, en ees yritä nousta ylös. Vaikka oon koittanut nesteytyä järkevästi, edelleenkin päätä särkee ja jokainen korkeustilanmuutos aiheuttaa head rushin. Tuliaissuklaat ei houkuta, ei ruisleipä myöskään. Lapset hihkuvat ja vetävät napaansa useamman palan ruisleipää iltapalaksi. Mua harmittaa, että en oo käynyt kaupassa tai tehnyt makaroonilaatikkoa odottamaan kuten olin suunnitellut. Pizzaa olin sentään tilannu.

Sammun ysin aikaan nukkumaan. Väsyttää.

Seuraavat päivät olo paranee. Kunnes lauantai-iltana kun menen nukkumaan, ehdin nukkua tunnin ja herätä puolen yön aikaan siihen, että pienempi pitää mölyä ja piehtaroi. Ulisee, että vatsaan sattuu ja tahtoo hammaslääkäriin. Mun sydämeen sattuu, voisinpa ottaa masupipin pois. Istun pienemmän kanssa jumppapallolla tunnin yrittäen turhaan saada sitä nukahtamaan. Laitan sängylle pyyhkeen. Herätän miehen ja pyydän hakemaan ämpärin. Tästä yöstä ei selvitä ilman oksennuksia. 

Nappaan ekan kierroksen suhteellisen taitavasti maaliin. Okei, vähän joudutaan vaihtamaan vaatteita molemmilta, mutta kuitenkin. Elän toivossa, että olo olisi helpottanut riittävästi, että uni tulisi. Elän toivossa, ettei pienemmälle tuu tyhjennystä yhtä rajuna kuin mulle. Elän toivossa, että päästäisiin nukkumaan. 

Masuun sattuu sattuu au au! Laastari laastari! Pienempi huudahtelee. Fine, ajattelen, plasebo ihan yhtä hyvä kuin oikeakin, right? Lähden hakemaan laastaria. Palaan alle puolen minuutin päästä. Pienempi istuu oksennuksessaan sängyllä pyyhkeen vieressä. Mental facepalm. Sijotan lisää pyyhkeitä. Annan vettä. Pienempi asettelee tarkasti Dora ja Boots laastarin mahansa päälle. Palataan jumppapallolle. 

Puoli neljän aikaan pienempi nukkuu ja siirrän varovasti sylistä sängylle. Itsekin makaamaan kevyesti oksennuksen hajuiseen pilveen ja ajattelen kiitollisena, että onneksi muita aikuisia, ehkä saan aamulla nukkua pitkään. Ajattelen masentuneena, että huonoksi onneksi isovanhemmat, se nyt enää puuttuu että nekin saa tartunnan.

Aamulla pienempi haluaa herätä ajoissa, mutta ei suostu mihinkään ilman äitiä. Nousen ylös. Pienempi haluaa syliin syliin syliin mutta haluaa myös alottaa päivän. Syö aamupalaksi vähän leipää ja banaania. Oksentaa kohta kaiken pois lattialle. Käydään suihkussa ja pienempi palaa hakemaan lisää leipää. Tällä kertaa ruoka pysyy sisällä. Leikkii vain sylistä käsin. Väsähtää ja nukkuu mun sylissä puolentoista tunnin päikkärit. Okei, me ollaan kaikki vähän väsyneitä.

No mutta! Nyt on ilta, kukaan ei ole oksentanut enempää, mahatauti näytti menevän pienemmällä ohi sillä, nyt sormet ristiin, että ehditään tehdä vielä jotain kivaa tällä lomalla!

Pienempi on jossain vaiheessa oppinut itse
rakentamaan magneeteista pallon.