Sunday, October 27, 2013

1 vuotta, 3 kuukautta, 27 päivää

Kolmas kerta toden sanoo, right? Jo kaksi kirjoitettua entryä ilman rohkeutta painaa sendiä (josta syystä myös pitkä radiohiljaisuus). Jos nyt vielä kolmannen, ja entistä tiivistetymmän kerran:

Mun on helppoa ymmärtää niitä "pakkoko niitä lapsia oli tehdä" äitejä, joille Katja Lahti vastasi kolumnissaan (btw, luin vain kolumnin, en nähnyt telkkaripätkää - eikä tämä ole mikään kommentti kolumniin, vaan geneeristä pohdintaa). Suoraan sanottuna asetun melkolailla juuri siihen mielensäpahottaja-joukkioon (vaikken nyt mieltäni olekaan pahoittanut). Ja nyt ennen kuin viimeinenkin blogin lukija häipyy, suokaa nyt edes perustella. 

Kävin itse varsin pitkän prosessin ennen lapsen hankintaa. Tein - voi kyllä - pros & cons -listan aiheesta. Mietin, huokailin, pohdin. En halunnut menettää omaa, iloista, vapaata elämääni ja pelkäsin, etten tulisi rakastamaan koko lasta. Toisaalta ajattelin, ettei mulla olisi henkisen kasvuni kannalta varaa missata äitiyttä.

Lopulta järkeilin, että mikäli en hanki lapsia ja kadun, se kulkee mukanani koko surkean loppuelämäni ja luultavasti todella varjostavana asiana. Ja toisaalta, mikäli hankin lapsia ja kadun, ne kuitenkin muuttaa pois kotoa aikusina ja kyllähän siihen välissä olevaan aikaan on mahduttava hyviäkin hetkiä. Ja kas näin syntyi päätös haluta lapsia. Antauduin, sitouduin, lupauduin, hyväksyin. Mitä ikinä sieltä tulee, olen harkintani harkinnut, päätökseni tehnyt, bring it on. Pelotti, mutta luonto hoitakoon tehtävänsä. 

(Mainittakoon, että luonto hoiti. Lapsen syntymä kasvatti muhun sellasen määrän rakkautta ja empatiaa, etten olisi ikinä osannut edes kuvitella. Voimakas halu täyttää lapsen tarpeet parhaalla mahdollisella tavalla, pitää huolta - hinnalla millä hyvänsä - että tarjoan parastani. Luonto todella hoiti tehtävänsä paremmin kuin hyvin.)

Ensinnäkin olen naivisti vähän yllättynyt, ettei kaikki käy samanlaista harkinta-aikaa ennen lapsen tekoa läpi. Hyvänen aika, se on elämän suurin päätös, miten kukaan voisi lähteä siihen ilman perusteellista henkistä valmistautumista (puhutaan nyt niistä tyypeistä, jotka valitsee, eikä niistä joilla ehkäsy pettää)? Onko suomalaiset niin vieraantuneet perheyhteisöistä, että ei-lapsia-hankkineilla (eikö tälle voisi olla joku hyvä ja neutraali nimi?) ei ole juurikaan käsitystä lapsiperhe-elämästä? Kuvitteleeko joku, että lasten kanssa elämä on lepposaa, rauhaisaa, yksinkertaista, siistiä ja paljon omaa aikaa?

Toisekseen uskon, että kuitenkin tässä vastakkainasettelussa (sikäli kun sellaista nyt oikeasti edes on) suurimpana kysymyksenä olevan luonne-erot. Toiset valittaa, toiset ei. Toiset näkee enemmän positiivisia puolia, toiset tykkää enemmän puhua niistä negatiivisista. Positiivisemmat helposti ahdistuu negatiivisten puheista ja tulkitsee ne voimakkaammin kuin on tarkoitettu.

Tietynlaisista puheista ja suhtautumisesta saattaa jäädä herkemmälle (krhm) mielikuva, että tuo äiti ei rakasta ja/tai kunnioita lainkaan lapsiaan, ja toivoisi, ettei niitä olisi. Lapsiparat. Näin ei kuitenkaan varmaan melkein koskaan oikeasti ole.

Esim. tällaset kirjotukset (Reklamaatio haikaralle) saa mussa aikaa kyllä pienen hymyn, mutta voimakkaaman ärsytyksen (turha nillitys perhe-elämään kuuluvista täysin normaaleista asioista, jotka voisi vaan hyväksyä hymyillen osaksi tätä vaihetta elämää. Hyvä ylikuormittunut äiti: hankit lapsia, nuo kaikki mainitsemasi asiat tulee siinä mukana. Reklamaatio on aiheeton, olisit tutustunut tuotteeseen paremmin ennen tilausta. Terveisin: huumorintajuton kukkahattu.). Joudun erikseen muistuttamaan itseäni, että kirjoittaja varmasti vitsailee ja rakastaa lapsiaan enemmän kuin mitään ja on varmaan oikeasti hyvä ja hauska äiti. Luonnekysymys. 

(Itseäni tuo olisi naurattanut paljon enemmän, jos se olisi kirjotettu positiivisen kautta (Hyvä haikara, kiitos ihanasta toimittamastasi tuotteesta! Hienoa, että olette jaksaneet lisätä tuotteeseen esim. luovuutta ja taiteellisuutta sellaiset määrät, että pääsemme uusimaan seiniemme maalikerroksen kerran kuussa pysäyttämättömien taidepurkausten jäljiltä. etc.))

Anyway, tottakai ongelmista pitää puhua, pienistäkin. Ja tottakai ihan kaikkia välillä väsyttää, ahdistaa, turhauttaa ja harmittaa. Se tapa, jolla niistä puhutaan lienee kuitenkin tässä avainasemassa - yksi sopii toiselle, muttei välttämättä kolmannelle. 

Lisäksi mun on kyllä sanottava, että kuulostaapa kuinka kornilta tahansa, koen usein olevani niin järjettömän onnekkaassa asemassa, kun mulla on terve lapsi (kumpikaan (terveys / lapsi ei itsestäänselvyys), että mulla ei ole oikeasti mitään valittamista (vaikka omaa aikaa olis päivässä kaks sekuntia. Vaikka yöt ei vieläkään oo kokonaisia. Vaikka en aina jaksais herätä kuudelta lapsen kanssa. jne.). Kaikki ne turhautumiset ja ahdistukset saa tulla ja mennä, mutta ne on pieniä, ohimeneviä juttuja, kun katsoo kokonaiskuvaa. Ja edelleen, kyllä mä koen, että päätöksen tehneenä kannan siitä vastuun mukisematta. Onneksi ei oo myöskään mistä mukista.

(Voi kyllä - tämä OLI se tiivitetty versio.)

29 comments:

  1. Hyvä teksti.

    Mä en käynyt läpi sen suurempaa harkinta-aikaa - ajatteltiin silloin, että lapsi saa tulla jos on tullakseen. Mutta kertaakaan ei ole tullut sellainen olo, että reklamaatiota pitäisi vääntää.

    Päinvastoin, vaikka tässä uhmaiän ovia raapiessa on välillä vähän hiuksiaraastavaa tämä touhu, se on silti enemmän kivaa. Yritän jotenkin keskittyä siihen kivaan. Sillä tavalla jaksaa paremmin. Osaan kyllä keskittyä epäkivaankin, mutta se on tosi huono tie minulle.

    Eikä siinä ole mitään kornia. Viisastahan se on, että osaa iloita siitä onnesta, jonka on saanut.

    ReplyDelete
    Replies
    1. Voi, kiitos! Ja se on luultavasti matemaattisestikin todistettu, että elämä on keskimäärin kivempaa, kun keskittyy kivoihin asioihin :)

      Mä odotan uhmaikää kauhunsekaisella jännityksellä...

      Delete
  2. Hyvin ja fiksusti kirjoitettu. Yllätyin tätä lukiessani, koska tajusin, että mä en todella ole käynyt aikanani läpi moista harkintaa. En, vaikka olen luonteeltani ihan hemmetin rationaalinen ja olen varmaan parisuhteiden jatkamisestakin joskus tehnyt noita pros/cons-listoja. Lapsi on kuitenkin mulle ollut niin voimakas Tunne että kun se Tunne tuli, kaikki järkipohdinta (tai ainakin kovin pitkälle viety) hävisi mielestä. En muista mitään tiettyä hetkeä, jolloin aloin Haluta Lasta vaan se taisi käydä vaiheittain. Silti kyse oli hyvin voimallisesti tunteesta, jossa käytännön asioiden tai vaikutusten pohtimisella ei ollut sijaa. Uskon, että moni muukin on voinut kokea näin. Lapsenteko ei olekaan valinta vaan sisäinen pakko, ehkä verrattavissa vaikka rakastumiseen? Enkä tarkoita että tää olis jotenkin huonompi tai parempi tapa päätyä perhettä kasvattamaan kuin joku muu, mutta se voi EHKÄ vastata jotenkin ihmetykseesi siitä, miksi osa meistä harkitsee tätä todellakin elämän suurinta päätöstä melko ohuin perustein?

    ReplyDelete
    Replies
    1. Toisille toi lapsen hankkiminen on tosiaan tosi voimakas Tunne - ja kyllä mullakin joku sellanen täytyi olla, koska asiaa niin paljon pohdiskelin.

      Oot ihan oikeassa, että toisten aivokemiat varmaa sotkeutuu vauvakuumeessa rakastumisen tapaan, mikä sokeuttaa aika irrationaaliseksi. Ja tavallaanhan se on tosi hyvä, että ihmisillä on voimakas vietti lisääntyä!

      Mulla ei jostain syystä koskaan sitä ollut ja sen puolesta mun on vaikea osata täysin asettua sellasen ihmisen asemaan. Mutta hyvä pointti :)

      Delete
  3. Tuosta harkinta-asiasta tuli mieleen joskus lukemani lehtijuttu jostain filosofisesta pyöritelmästä, jonka mukaan lastenhankinta on aina loppupeleissä epärationaalinen päätös. Vaikka kuinka yrittäisi listata hyviä ja huonoja puolia ja tutkia muiden perheiden elämää, ei omaa suhtautumistaan omaan lapseen ja muuttuneeseen perhetilanteeseen voi ennakoida. Minusta tämä oli aika mielenkiintoinen näkemys.

    Samoin esimerkiksi aika harva tietää miten suhtautuu vaikka jatkuvaan univelkaan ja valvomiseen kokeilematta. Ja vaikka kokeilisikin, miten siihen vaikuttaa, että se valvomisen aiheuttaja kuitenkin on aivan uskomattoman rakas? Sitten on vielä se edelläkin mainittu Tunne tai vauvakuume tai miksi sitä haluaakin kutsua. Se kun iskee päälle, on siitä rationaalisuus kaukana.

    Olet varmaan oikeassa, että merkittävimpiä eroja tässä on luonne- ja suhtaumiserot. Positiivisen kautta suhtautuminen on aivan varmasti hyväksi, mutta sen käytännön toteutus on ehkä vaikeampaa toisille. Lisäksi perussuhtautumisesta riippumatta voi silti tulla välillä tarvetta tuulettaa tunteitaan negatiivisenkin kautta. Tämä vielä korostuu itseterapiamielessä kirjoitetuissa blogeissa, joissa voi suhteellisen anonymiteetin suojin purkaa myös niitä asioita, joita ei ole sosiaalisesti hyväksyttyä sanoa ääneen. Aika monet tuntuvat suoltavan blogeihinsa juuri sen negatiivisen puolen tavallaan pois häiritsemästä oikeaa elämää, jossa voi sitten ehkä keskittyä enemmän positiiviseen.

    Tilanteesta riippumatta viimeinen mitä tilanteensa koetusta vaikeudesta tilittävä ihminen tarvitsee on lyttäys "pakkoko niitä lapsia oli hankkia" tai muu "mitäs hankkiuduit tuohon tilanteeseen"-tyyppinen kommentti. Usein vielä voi olla niin, että jokin muu stressitilanne vaikka töissä tai läheisen sairauteen liittyen, jota ei halua julkisesti purkaa, vaikuttaa omaan jaksamiseen ja vie ne voimat, joilla normaalioloissa selviäisi vaikka nyt perhe-elämään liittyvistä ihan tavallisista asioista. Ihmiset ovat myös tosi erilaisia ja mikä yhdelle on helppoa voi toiselle olla tosi raskasta.

    Sinällään olen ihan samaa mieltä kanssasi esimerkiksi tuosta reklamaatio haikaralle -kirjoituksesta. Positiivisen kautta se olisi ollut varmasti hauskempi. Kuitenkin kirjoitusta paljon enemmän minua harmittaa senkin tekstin kommenteissa tulleet lyttäykset, jossa koetaan tarpeelliseksi arvostella kyseistä ihmistä äitinä ja ihmisenä yhden tosi lyhyen ja yksiulotteisen tekstinpätkän pohjalta. Kaipailisin vähän enemmän inhimillisyyttä ja harkintaa ennen kuin mennään tarkoituksella pahoittamaan toisen mieli vain siksi, että anonyyminä on helppo laukoa ilkeyksiä. Sekin on kai jonkinlaista itseterapiaa. Tosin sen tyyppistä, mitä en itse pysty yhtään ymmärtämään. Ei tosiaan sillä, että sinä sellaista tekisit, tuo on vain asia, joka on yleisellä tasolla vaivannut minua jo pidemmän aikaa.

    ReplyDelete
    Replies
    1. Se on varmaan kyllä aika totta, että lapsen hankinta ei ole koskaan rationaalinen päätös - eikä se ollu sitä mullakaan, listoista huolimatta.

      Peräänkuuluttaisin kuitenkin päätöksen seurauksiin läheistä tutustumista ja expectation managementin asettamista edes suurinpiirtein sinne oikeaan suuntaan. Ja ottamalla selvää kaikesta mahdollisesta aiheeseen liittyvästä niin paljon kuin vain kerkeää! Tieto ei lisää tuskaa, tieto lisää empatiaa ja ymmärrystä. Ja tietoa.

      Mutta siis joo, luonne-erot. Mun on vaikea kuunnella ihmisten valitusta. Ärsyynnyn nopeasti siihen, miksei ne muuta omaa asennettaan asioihin ja lakkaa valittamasta. Ja tietty yliherkkänä erityisesti jos kyse on lapsista.

      Luultavasti moni lapsiin liittyvä asia olis paljon vähemmän ärsyttävä, jos asiaa katsoisi lapsen näkökulmasta. Ja osaisi asettaa odotuksensa oikealle tasolle. Ja harmittaa, jos/kun vanhemmat, aikuiset ihmiset, ei tähän kykene.

      Ja voiko olla niin, että toiset on vaan luonteeltaan positiivisempia kuin toiset? Ja voiko vähemmän positiiviset opetella muuttamaan asennettaan? Veikkaan, että tässäkin on paljon mallioppimista. Perusnegatiiviset vanhemmat opettaa lapsensa perusnegatiivisiksi? Toisaalta vice vera. Positiiviset vanhemmat opettaa lapsensakin positiivisiksi.

      Ihan totta sekin, että toisille blogi on pelkkä tuuletuspaikka normaalin elämän takana. Toisaalta kuitenkin tekee pahaa blogeja, joihin tullaan tuulettumaan, eli kertomaan miten on karjunut naama punasena lapselle, ollut ihan kestämättä kotioloa, ja hajoiltu perhe-elämään. Ja sitten samaan syssyyn ollaan TOKAA kertaa raskaana ja mietitään miten kamalaa SIITÄ tulee ja miten pahat burnoutit tällä kertaa saadaan äitiysloman aikana. Miksi, miksi?

      (osannet ehkä yhdistää - ja kyllä, olen ajatellut seuraamisen lopettamisen, koska se ei selkeästi oikein sovi mulle :-)

      Mun mielestä 'pakkoko niitä lapsia oli hankkia?' ei ole KOSKAAN hyvä vastaus valittajalle :) Toki pitää koittaa auttaa, esimerkiksi koittamalla herättää empatiaa lasta kohtaan (sikäli, kun siitä on kyse). Jos vanhempi on oikeasti hädässä (univelat, stressi, mikälie), niin tottakai siihen pitää reagoida. Mutta edelleen, lapsia kohtaan ilkeä nillittäminen on tosi kurjaa kuunneltavaa.

      Mä nyt vaan publishoin läpilukematta kommenttia uudelleen läpi. Sori typot, epäjohdonmukaisuus ja tajunnanvirtaisuus!

      Delete
  4. Voih, mä juuri nillitin lasten meluamisesta. Vaikka olen aika samaa mieltä, että mieluummin positiivisen kautta - mutta täytyy kyllä sanoa, että mä olen ehkä vähän sellainen piilonegisluonne. Mutta nyt lupaan taas vähän aikaa olla valittamatta.

    Mä olen myös rationaalinen listaihminen, mutta esikoisen hankintaa en kyllä miettinyt listan kanssa, se oli vauvakuumehuuruinen päätös. Ajankohtaa vähän harkitsin, ja miten esittäisin asian miehelle. Toista raskautta mietinkin sitten enemmän, vauvakuume painoi edelleen päälle, mutta raskausmyrkytys oli pelästyttänyt aika lailla. Ja nyt kaksosten jälkeen mun ei kyllä tarvitse enää tehdä listaa todetakseni, että eiköhän se ollut tässä.

    ReplyDelete
    Replies
    1. Sun teksti oli ihan rakastava ja hyvä, eikä yhtään ikävä ja jotenkin ilkeä lasten suuntaan. Sitäpaitsi itsekin sanot, ettei lapsilta voi oikein odottaa hiljasuutta tässä vaiheessa. Se on ihan ok rakastaa hiljasuutta :)

      Lisää ajateltuna: eihän se, mitä reittiä lapsen on päättänyt hankkia, ole relevanttia vaan se, miten lapseen suhtautuu.

      Meinaatko että jo riittää? Älä nyt, teillä on hyvä vauhti päällä, ehkä vielä kolmoset tähän? Saatte hyvin lapsipyramidin! ;)

      Delete
  5. Hyvä ja rohkea kirjoitus. Itse en olisi uskaltanut tällaista julkaista, vaikka herkkä mielensäpahoittaja olenkin (olen mm. lopettanut Katja Lahden blogin lukemisen kauan sitten, koska en kestänyt sitä valittamista. Pitäisiköhän taas koittaa uudestaan, josko lasten kasvaessa blogiin olisi tullut iloisempi sävy).

    Itse olin niin vauvakuumeen vietävissä molemmilla kerroilla, etten tehnyt mitään puolesta-vastaan -listoja. Uskon kuitenkin ymmärtäneeni, mihin olin lähdössä. Tiesin, että elämä tulee muuttumaan, ja tulee olemaan raskasta. Siksi juuri näistä peruslapsiperhejutuista, kuten valvotuista öistä, en ole kovin altis valittamaan. Paitsi että kun väsyttää, niin väsyttää.

    Tämä on monella tapaa vaikea aihe. Vaikka olen tekstisi kanssa samaa mieltä, on myös niin, että äitiyden "kiellettyjä" tunteita pitäisi jokaisen päästä käsittelemään, ja jokaisella lienee siihen käsittelyyn oma tapansa. Blogi on mielestäni vähän huono väline sellaiseen omiin lapsiin kohdistuvaan negatiivisuuteen jo siksi, että ne lapset oppivat lukemaan jonain päivänä. Eikä lapsi ymmärrä sarkasmia tai huumoria, eikä reklamaatiota haikaralle tajua ennen kuin on itse äiti.

    En tiedä, onko olemassa jokin oikea tapa kertoa siitä, että joskus vituttaa. Jokaiselle vanhemmalle tämä tunne on varmasti tuttu. Itse olen valittanut väsymyksestä, ja Leluteekin valitus desibeleistä oli mun mielestä varsin kiltti ja rakastavakin. Onko se lukijan päässä, että missä se raja menee? Kun sekin on kiva, että kun itse on siellä synkkien ajatusten syövereissä, niin saa lukea, että joku toinen on kokenut ihan saman. Että vaikka ihan itse on ne lapset halunnut ja niitä yli kaiken rakastaa, niin välillä arki on raskasta.

    ReplyDelete
    Replies
    1. Kuten tässä mainitsin, pelotti kovasti muakin :) Onneksi täällä on näitä ihania tyyppejä, jotka ei samantein lyttää!

      Kun väsyttää, niin väsyttää. Ja saa väsyttää ja saa siitä jopa välillä avautuakin :)

      En oikein tiedä miten sanoa tätä ilman, että mua kivitetään, mutta here goes: en usko tunteneeni niitä äitiyden 'kiellettyjä' tunteita. En ole koskaan vihannut lastani, edes hetkellisesti. Oon turhautunut tietenkin, väsynyt, toivonut että lapsi toimisi toisin, toivonut, että saisin tehdä jonkun asiani rauhassa loppuun, nukkua yöni läpi rauhassa jne.

      Mutta kaikki nämä tunteet rakentuu vahvalle pohjalle, jossa lasta rakastetaan aukotta. Ja toisaalta, kyllä mä ymmärrän, että lapsi haluaisi nähdä mitä mä teen, kun tiskaan/meikkaan/laitan ruokaa jne. Ja veikkaan, että lapsi haluaisi itsekin nukkua yönsä läpi, ei se nyt tahallaan heräile. Ja lapsi toimii kuitenkin parhaan ymmärryksensä ja kokemuksensa mukaisesti, eikä muuta voi odottaa. Kielletyt kaapit kiinnostaa, se on ihan luonnollista. Pupu on edelleen superjännä eläin, myös minusta. Ja tekisi munkin mieli herätessä parahtaa, jos herään ilman syytä useamman kerran yössä. Jne.

      Ehkä oikea tapa kertoa harmistuksista on jutella luotettavalle ystävälle, joka tietää, että oot hyvä vanhempi, vaikka nyt harmittaisikin :) Luultavasti raja menee lukijan päässä, jokaisella on omat kipupisteensä ja rajanylityksensä.

      Tässä iteroidessa tätä pidemmälle voin itse sanoa, että epäempaattinen ja epärakastava (ja -kunnioittava) suhtautuminen lapsiin vetää mun subjektiivisen (ja tapauskohtaisen) rajan. Se, että esim. valittaa puhtaasti väsymyksestä ei ylitä vielä mun rajaa.

      Delete
    2. Uskon, ettet ole. En minäkään ollut ennen toisen lapsen syntymää, ja nekin sen jälkeen tuntemani tunteet ovat olleet hyvin ohimeneviä ja pieniä, ei siis puhettakaan mistään oman lapsen vihaamisesta. Enemmän kyse on ollut suuttumuksesta, jonka alkulähteen olen kyllä paikantanut omaan itseeni (enkä lapseen, joka toimii, kuten sanoit, parhaan ymmärryksensä mukaisesti).

      Mutta voi olla, että niitä tunteita on vielä tulossa: esikoinen on vielä suloinen ja ihana pieni kohta 2-vuotias, eli saa nähdä, mitä uhmaikä tuo tullessaan. En siis uskalla sanoa, ettenkö ikinä tulisi tuntemaan vielä rankempia tunteita vanhemmuuteen liittyen, vaikkei sitä omaa äidinrakkautta tarvitsisi koskaan epäilläkään. Ja sitten kun noita tunteita tulee, yritän olla purkamatta niitä blogiini, koska se on mielestäni lähtökohtaisesti niille huono paikka. Toivottavasti kuuntelevia korvia ja olkapäitä löytyy toisaalta.

      Ylempänä kerrot, että sun on ylipäätään vaikea kuunnella valitusta. Niin minunkin, siis sellaista ainaista, joka tuntuu olevan enemmän tapa puhua ja ajatella, kuin merkki siitä, että asiat oikeasti olisivat pielessä. Silloin kun asiat oikeasti ovat pielessä, saa valittaa (vaikka silloinkin toivoisin, että osa valittamiseen käytetystä energiasta purkautuisi avun etsimiseen. Mutta ehkä valittaminen on osa avun etsimistä).

      Delete
    3. Itseasiassa mietin tuota samaa tuosta uhmaiästä - veikkaanpa, että kyllä niitä suuttumuksenkin hetkiä alkaa tulla. Tosiaan, tässä vaiheessa lapsi on vielä pieni ja suloinen, eikä tahallaan ilkeä. Kuviot muuttuu haastavammaksi sitä mukaan, kun lapsella alkaa olla enemmän omaa tahtoa ja ymmärrystä ja motivaatioita.

      Ihan totta myös toi blogiin purkaminen. Siinä missä blogi voi joillekin olla tuuletuskanava, niin mä en koe tätä sellasena. Päinvastoin, musta olisi kivaa antaa tää joskus lapselle luettavaks (ehkä pitää kuitenkin ensin lukea ite läpi...). Mä kanssa kallistuisin tosiaan luotettavan ystävän puoleen.

      Joo, samaa mieltä valituksesta. Sillon, kun asiat oikeasti pielessä, niin pitää hakea apua. Olis kiva, ettei se tulis valituksen muodossa, mutta ehkä sitä pitää itse vain osata filtteröidä sieltä valituksesta se avunpyyntö ja pyrkiä auttamaan.

      Tosiaan, joskus lempeä asenteen muutoksen ehdottaminenkin voi olla auttamista.

      Delete
    4. Mä haluan kommentoida tähän teidän keskusteluun vielä. Mulla on kaksi täysin erilaista lasta. Tyttö ei ole koskaan ikinä nostanut musaa esiin sellaisia tunteita kuin Esikoinen oli jo tässä vaiheessa. Hänen temperamenttityyppiään ei turhaan sanota haastavaksi. Se on ihan oikeasti ihan tosi juttu. Ja laittaa vanhemmat ihan oikeasti tosi hankaliin tilanteisiin, mitä isän ja äidin omaan tunne-elämään tulee. Haluan siis vähän puolustaa niitä vanhempia, jotka ovat lujilla. Haastava temperamentti on olemassaoleva vähemmistö ja vaatii vanhemmilta aika paljon. Mulla on oman blogini kautta ollut tarve tuulettaa ja olen saanut lukuisia viestejä, että samassa tilanteessa oleville se on ollut aivan mahtava juttu. Jos joku pahoittaa mielensä, niin voi harmi. En voi mitään.

      Delete
    5. Kirjoitan puhelimella ja sen huomaa. Musaa = mussa.

      Delete
    6. Anu, sun kirjoitukset sun lapsista on aina ollu rakastavimpien ja ymmärtävimpien ja kauniisti suhtautuvien blogien top 3:ssa, puhumistasi haasteista huolimatta. Ja sitä suuremmalla syyllä uskon kyseen olevan suhtautumisesta (niin, ja tietty siitä lukijasta :).

      Delete
    7. Oon Anu sun blogista ihan samaa mieltä kuin Lydas. Ja multa jäi edelliseen kommenttiin kirjoittamatta, että tietysti temperamenttierot vaikuttavat. Toivottavasti sinulle ei jäänyt sellainen olo, että mielestäni "kielletyt" tunteet olisivat jotenkin huono asia. Mielestäni ne ovat luonnollinen osa vanhemmuutta, ja toivoisin, että niistäkin voisi puhua ilman mitään hyvän tai huonon vanhemman leimaa.

      Delete
    8. Oh! Voi kiitos teille. Oikeesti, ihan todella. Mun ei ollut kyllä todellakaan tarkoitus siirtää tätä keskustelua itseeni ja mun blogiin (sori!!), mutta musta tulee yliväsyneenä just tällainen: en kykene viemään mun ajatuksia ihan maaliin ja toimin suurin piirtein ensimmäisten impulssien mukaan. Mutta siis, ihana kuulla teidän palaute, senkin takia, että olen useinkin miettinyt, miltä mun lapsista tulee tuntumaan, kun ne joskus ehkä mun tekstejä lukee. Ja olenko varmasti tarpeeksi arvostava ym ym.

      Mut hei, ei tästä tämän enempää. Edelleen (kuten alla kommentoinkin jo aiemmin), tosi hyvä tää sun teksti. :)

      Delete
  6. En ennen lasta uskonut kuinka kiinni on lapsessa. Tiesin toki ettei omaa aikaa juuri ole, mutta luulin että lapsen mentyä nukkumaan aikaisin, niin silloin sitten olisi sitä parisuhdeaikaa. Olen niin väsynyt, että hyvä kun hetken jaksaa tv:tä kattoa ja sitten jo kömpii nukkumaan. Pojan syntyessä kuvttelin että muutama kuukausi pitää jaksaa valvomista ja sitten poika alkaa nukkua yönsä. Nyt ikää 1 v 5 kk ja edelleen herää yleensä 2 kertaa yössä. Nyt viime aikoina on monena yönä ollut jopa tunnin hereillä keskellä yötä, eikä meinaa millään nukahtaa uudelleen. En valita asiasta, mutta olen yllättynyt.

    Olen menossa tammikuussa töihin ja vähän ahdistaa ajatus miten siellä jaksaa. On eri asia lorvia väsyneenä kotona, kuin mennä töihin ja olla siellä skarppina. Jää nähtäväksi miten käy. Päikkäreiden aikaan täytyy olla aivan hiljaista. Silloin poika nukkuu pari tuntia. Herää heti jos ulkona naapuri tamppaa mattoja tms. Pelottaa miten hoidossa käy päikkäreiden suhteen. 30 min unilla on kiukkuinen kuin ampiainen koko loppupäivän. Ehkä oppii hoidossa nukkumaan vaikka olisi vähän hälinääkin. Toivossa on ainakin hyvä elää. :)

    Meillä esikoisen alkuunsaaminen kesti 4,5 vuotta, joten siinä ehti kyllä harkita asiaa kaikilta kanteilta kerran jos toisenkin. Tuntui että ilman lasta jääminen ei todellakaan ole vaihtoehto, vaikka yrityksen alettua olo olikin hyvin epävarma. Raskaus sai alkunsa hoidoilla ja jos/kun haluaisimme toisen lapsen, niin silloinkin on hyvin todennäköistä että hoidot on edessä. Onhan se luomuihmekin mahdollinen, mutta en oikein jaksa uskoa siihen.

    ReplyDelete
    Replies
    1. Mulla kanssa veikkaukset arjesta oli (tietenkin) erilaiset todellisuuteen nähden. Esim. luulin, että vauva itkee kaiken valveillaoloaikansa, mutta toisaalta kuvittelin, että omaa aikaa olisi enemmän (sittenkin). Ja samaa luulin samaa kuin sä noista illoista :-)

      Tärkeintä tässä lienee kuitenkin se, miten tähän kaikkeen suhtautuu. Vastaanottaen vai taistellen vastaan. Hyväksyen vai raivoten. Hymyillen vai valittaen (no, aina ei tietenkään jaksa hymyillä, mut kuitenkin).

      Tsemppiä töihinmenoon! Meillä on alkanut tosiaan tosi hyvin, eli sen puolesta voin kannustaa, että hyvin varmaan teilläkin :) Kaikkeen sopeutuu. Ja kannattaa miettiä sitä 6h/päivässä duunia (sehän on lain mukaan sun oikeus, kun on alle 3v lapsi). Mun mielestä tää on ihan mahtavaa. Saa tehdä vähän duunia, mutta aikaa riittää kaikkeen muuhunkin.

      Ihanaa, että noin pitkän odotuksen jälkeen teillä on nyt esikoinen. Kuten sanoin, tajuan päivittäin miten onnekas oon.

      Delete
    2. Aion anoa nelipäiväistä viikkoa. Jos tekisin lyhennettyä päivää, niin en kuitenkaan pääsisi sieltä lähtemään ajoissa. Jos oon täysiä päiviä neljä, niin ei varmaan ole ongelmia. Paitsi torstaina saada kaikki työt viikonloppua varten kuntoon. :)

      Delete
    3. Heh joo, mäkin tein ekassa parissa viikossa itelleni kolmen päivän edestä tunteja sisään ;)

      Mutta sitten on ollu vaan niitä päiviä, että kello kaksi putoo työkalut käsistä, tilanne mikä tilanne ja sitten mennään. Mulla on sopimus ja sillä hyvä. Tottakai hyvä työntekijä toisaalta joustaa puolin ja toisin :)

      Mutta joo, tosta nelipäiväsestäkin oon kuullut paljon hyvää, eli toimii varmasti niinkin!

      Delete
  7. Hieno ja asiallinen teksti! Mun mielestä ei ole mitään syytä jättää tällaisia tekstejä julkaisematta. Toi Reklamaatio haikaralle oli munkin mielestä nihkeän negatiivinen, asiat voi todellakin käsitellä huumorin ja positiivisen kautta. Mutta jos rehellisiä halutaan olla, niin aina ei naurata. Musta on aivan täysin ok käsitellä vaikeitakin tunteita omassa blogissa.

    Hyvä sinä! :)

    (nähtäiskö joskus taas?)

    ReplyDelete
    Replies
    1. Jee Anu :) Ihanaa että muidenkin mielestä toi reklamaatio oli nihkeän negatiivinen. Pohdinkin oonko ainoa!

      Nähtäisiin hei ehdottomasti. Oon monesti miettiny, että olisi ihana nähdä sua ja teidän tyyppejä :) Mä pistän Facebook-viestiä!

      Delete
  8. Hyvä teksti, mutta oon vähän eri mieltä. Reklamaatio Haikaralle oli turhan negatiivinen, mutta en kyllä allekirjoita väitettä, että kun lapsrn/lapsia on saanut ei saisi välillä valittaa. Vaikka päätös olisi kuinka harkittu, lasten kanssa on rankkaa ja siitä pitää voida puhua ilman syyllistämistä. Jos ei lapsiin liittyvistä asioista saisi sanoa mitään negatiivista, mistä sitten saa? Saako valittaa töistä, pomosta, parisuhteesta, kumppanista, harrastuksiin liittyvistä asioista? Nehän on kaikki omia valintoja siinä missä lasten saaminen. Missä menee raja?

    ReplyDelete
    Replies
    1. On ok ja hyvä että ihmiset on eri mieltä, koska ihmisetkin on erilaisia!

      Jos ihmiset valittaa elämästään, niin kyllä mulle yleensä tulee hyvin nopeasti sellanen olo, että 'älä valita, vaan tee asialle jotain' ja erityisesti tämä pätee työpaikkaan, puolisoon, harrastuksiin etc. joihin voi itse vaikuttaa.

      Eniten musta on ikävää kuunnella, jos valitus on ikävää ja epäkunnioittavaa puhetta jostakusta toisesta. Ja kaikkein pahimmalta se tuntuu, jos se kohdistuu lapsiin, eli vanhempi suhtautuu vihamielisesti lapseensa (ainakin jos se musta kuulostaa siltä). Huomioitavaa, että tämä ei välttämättä tosiaankaan tarkota, että vanhempi ei pitäisi lapsestaan, vaikka mulle sellanen mielikuva jäisikin. Yritän muistaa tämän.

      Mutta lapsiarjen rankkuudesta voi puhua ilmankin, että se kuulostaa siltä, ettei pidä lapsistaan. Ja niin, kyllä negatiivisista asioista tietenkin saa puhua, ja pitääkin, jos ne uhkaa kerääntyä liian isoiksi kasoiksi.

      Kuten tekstissäkin sanoin, ihmiset ymmärtää asiat eri tavalla. Mulle tulee tietynsävyisestä puhumisesta äkkiä sellanen kuva, että ihminen ei pidä lapsistaan, jollon mun on vaikea suhtautua ongelmiin ja näihin ihmisiin kauhean empaattisesti. Joku toinen ymmärtäisi saman puheen aivan eri tavalla, kuulisi miten asia oikeasti on ja näkisi valituksen takana rakastavan ja hyvän vanhemman. Yritän itekin päästä siihen, mutta mulle se tuottaa haasteita.

      You know, ihmiset kommunikoi eri tavoilla ja toisille jonkinlainen kommunikointi menee hyvin läpi ja toisille ei :)

      Delete
  9. Minulla on, Lydas, ilmeisesti samantapainen tapa katsoa maailmaa kuin Sulla, tässä asiassa.

    Olen joutunut pohtimaan tätä, koska pari kertaa blogimaailmassa olen ajautunut "konfliktiin" blogin kirjoittajan kanssa, oman pääni sisällä. Nuo konfliktit ovat saaneet mut kyseenalaistamaan omaa ajatteluani.

    Olen kasvanut tässä vuosien varrella näkemään asioiden eri puolet, mutta kirjoitanpa esimerkkejä siitä, mitä olen vaikkapa neljä vuotta sitten lukenut ja mitä olen ajatellut:

    blogiteksti nro 1:
    "ollaan miehen kans välillä ihan helisemässä ton esikoisen kanssa, kun hällä sitä TEMPPERAMENTTIA tuntuu riittävän...aarrrgghh"

    mun tunne ja ajatukset:
    "nuo vanhemmat eivät siedä lastaan, ja ovat hänen kanssaan vain velvollisuudesta, ilmeisesti rakkaus puuttuu ainakin tuolla hetkellä"

    blogiteksti nro 2:
    "onko mikään suloisempaa kuin tuo pieni nassikkamme, joka hipsii aamuisin viereemme rutisteltavaksi"

    mun ajatukset:
    "tuolla rakkaus pursuaa, heillä on valtavan vahva side. Lapsi on turvassa"

    blogiteksti nro 3:

    "Tänään kävimme lapsen kanssa stokkalla, ja mihinkäs muuhun se neiti katseensa ekana kiinnitti - no niihin vaaleenpunaisiin kimallefarkkuihin *huokaus*. No, täytyy toivoa että tämä on vain vaihe"

    Mun ajatukset:

    "apua, vanhemmat ei siedä sitä että lapsi on tyttö. He suhtautuvat häneen kylmästi, ja vain kun lapsi valitsee pikkuautoja, hän saa rakkautta. Hän jää veljensä jalkoihin. Rakkaus on ehdollista."

    Nämä esimerkit kertovat varmasti paljon. Kuten moni lukija tietää, olin varmasti useimmiten väärässä. Ei kyse missään näistä ollut rakkauden puutteesta. Ei kukaan näistä vanhemmista käsittääkseni ollut hylkäämässä lastaan.

    Mutta minun pääni sisällä ajatus meni aina noin. Ei pahuuttani, vaan ihan omaan maailmankuvaani ja elämänhistoriaani perustuen. Kyse ei siis ollut arvostelemisesta, eikä tuomitsemisesta, vaan siitä että minä oikeasti päättelin, että joku negatiivinen ajatus lapsesta johtaa tämän rakkauden vähenemiseen.

    Vähitellen arjessa aloin yhdistellä palasia uudelleen. Se saattoi olla vaikkapa työkaveri, joka kertoi ensin että heidän aikuinen poikansa on aina ollut melko vaativa lapsi ja sarvet ovat kolisseet. (mun eka johtopäätös: "heillä ei ole tunneside niin vahva, äiti ei pidä lapsestaan"). Mutta kun tuo sama nainen seuraavalla hetkellä kertoi kuinka hän on niin läheinen aikuisen poikansa kanssa ja kuinka on ikävä kun tämä on reissussa, huomasin että "hetkonen, eikös se just sanonut ettei se välitä siitä". Näiden ihmettelyiden jäljillä aloin tajuta, että tulkitsemme asioita omaan taustaan nähden. Minun taustani on ollut melko silotteleva kasvatus ja kotiympäristö, jossa kaikki on pyritty kääntämään parhain päin.

    Pointtini tuli varmaan selväksi. Eli jostain syystä, syystä jota en itse oikein osaa päätellä, olen tehnyt elämästä tällaisia johtopäätöksiä. En ole onneksi purkanut niitä kehenkään kuin itsekseni ihmetellen tai jotain tarkennusta kysyen.

    Oma opetukseni on, että pääsemättä jonkun ihmisen pään sisälle, emme koskaan voi olla tarpeeksi perillä siitä mitä toinen tuntee. Tähän perustuu kai se Sinkkosenkin ajatus onkimisesta: ei pidä olettaa tietävänsä, ellei kysele.

    -nuppu

    ReplyDelete
    Replies
    1. Hyvää oivaltamista ja kuulostaa siltä, että oot onnistunut hyvin analysoimaan tilanteita ja reaktioitasi niihin!

      Ihmiset kokee asioita niin erilailla, puhuu asioista eri sanoilla, tarkoittaa eri juttuja kuin mitä itse ymmärrämme jne. Ja kuulostaa siltä, että juurikin samoja asioita oot miettinyt kuin mä. Plus että noi sun ajatukset noihin blogiesimerkkeihin herätti mussa täysin samat reaktiot :-)

      Mutta se on ihan lohduttavaa muistaa, että tosiaan ONNEKSI yleensä totuus ei kuitenkaan ole se oma ensimmäinen fiilis ja mielikuva, vaan jotain positiivisempaa.

      Delete
  10. Ei voi olla totta :D. En tiennyt, että näin yksinkertaisia ihmisiä voi olla, siis jotka tekee noin yksinkertaisella tavalla päätelmiä. Kuopukseni heräsi 1,5 vuoden ajan 4-7 kertaa yössä, unikouluista ja lääkärin tutkimuksista huolimatta. Joka ikinen yö. Sanoin kyllä kuulumisia kysyville, että koen jatkuvan univelan rankaksi ja oloni hirveäksi. Toivottavasti joku tompelo ei vetänyt tästä johtopäätöstä, että en rakasta lastani.

    ReplyDelete
  11. Niin, en tiedä tuliko tuossa kirjoituksessa nyt ihan ilmi, että tuollaisia ensimielikuvia tulee lähinnä tavasta jolla lapsista puhutaan: onko suhtautuminen kunnioittavaa ja empaattista (väsymyksestä huolimatta) vai ikävää, epäkunnioittavaa, ilkeää ja vihamielistä (nämäkin tietty subjektiivisia).

    En oo varma piditkö mua tässä nyt tumpelona ja yksinkertaisena, mutta kuten sanoin, kyse ei ole suoraan päätelmistä, vaan tunnepohjasista reaktioista, joita sitten järjellä toppuutellaan.

    ReplyDelete