kuukausi 3, päivä 22

Noniin, aika murtaa myyttejä.

Oltiin eilen lapsen kanssa ulkona enemmän kuin pitkään aikaan (varmaan jotain lähemmäks neljä tuntia yhteensä päivän mittaan ulkoilua vaunuissa). Tänäaamuna silmäpussit roikkuu polvissa. Nukuttaminen kesti taas ikuisuuden ja laps nukahti vasta vaunuihin (last hope - olkkarin maton yli rullailtiin), vaikka oli silminnähden ihan poikki.

Ensimmäinen herätys olikin sitten just kolmen vartin päästä. Sain nukutettua sen onneksi uudelleen sitten rinnalle - vain jotta pääsisi heräämään taas kolmen vartin päästä. Ja tätä ruljanssia mentiinkin sitten melkeinpä aamuun asti. Jos ei joka sykli herätty, niin ainakin tosi monta kertaa.

Kerran laps nukahti itse sivuvaunuun, toisen kerran tää ei tullut kuuloonkaan, vaan nukahti sitten rinnalle.

Voiko ulkoilustakin tulla yliannostus?

Ja miksei laps nuku? En oikeasti tiedä, mutta sen keho ei tunnu rauhottuvan ollenkaan. Hetkittäin vaikuttaa siltä, että itse haluaisi nukahtaa, mutta kroppa pistää vastaan. Hirveä kiemurtelu, huitominen, potkiminen ja kääntyily. Ja joskus, kun kroppa alkaisi rauhottua, tulee ilmavaiva, joka herättää. Ei auta kapalot, unipussit, nyytit, pukluliinat naamalla, ei mitkään. Aargh. Onneks päivät menee hyvin ja päikkäreitäkin nukkuu ihan hyvän määrän. Mutta ne yöt!

Oltiin tänään aamulla vauvahieronnassa. Hieronta alkoi puoli yhdeltätoista, mikä sekin tuntui olevan aivan liian aikainen aika meille, voi elämä että on silmät ristissä. Tähän ei auta se, että huomenna pitäisi olla jo puoli yhdeksältä liikenteessä.

Hieronta oli kuitenkin kivaa ja elän toivossa, jos sillä saisi vaikka lasta vähän rauhallisemmaksi iltasin...

ps. Ainiin, täällä oli tänäaamuna löytyny jalat (laps löysi, siis omansa. Ovat yhä kiinni kantajassaan)!

kuukausi 3, päivä 21

Näin dokumentaation kannalta: nyt on taas uusia juttuja opittu. Laps on alkanut kääntyillä myös mahalta selälleen, eli pääsee nyt kyljeltä toiselle pyörähtelemällä vähän liikkumaan. Lisäksi se on alkanut jutella ihan tosissaan. Pitkiä, tarkotuksenmukaisia lauseita, suoraan silmiin katsoen ja välillä pysähtyen odottamaan kommenttia tai myöntävää nyökyttelyä. Ja mehän myöntyillään ja nyökytellään kilpaa. Ja nauretaan. Ja laps loistaa.

Äitiäni nauratti, että mahtaa olla shokki lapselle, kun alkaa oikeasti puhua sanoja ja sitten ei aina ollakaan enää samaa mieltä.

Lapsen yöt on muuttunu tosi levottomiksi ja oon hetkittäin ollut jo vähän tuskissani sen kanssa, kun kolmen vartin välein hän herää, eikä välttämättä nukahda edes rinnalle. Luin sitten yhdestä blogin saman, minkä eräs äitikin mulle sanoi: laps nukkuu paremmin mitä enemmän on nukkunut / viettänyt aikaa päivällä ulkona.

Nukutin nyt sitten eilen lasta ulkona (varmaan puolisen tuntia) ja mies kävi sen kanssa vielä lenkilläkin (toisen puolisen tuntia) ja kas vain, yö meni ihan mainiosti. Edelleenkin rinnalle nukahtaminen on kyllä vähän sattumanvarasta. 

Viime yönä tapahtui kuitenkin seuraava pieni ihme. Sylittelin lasta vähän imetyksen jälkeen, jotta se pääsisi takasin uneen, mutta tuloksetta. Väsyneenä laitoin lapsen sitten vaan sivuvaunuun ja kävin itse nukkumaan. Ennen omaa nukahtamistani huomasin kuitenkin lapsen juttelun loppuneen ja lapsen nukahtaneen. Ihan itse kuulkaa! Kuka olis arvannut?

Tänään ollaan oltu lapsen kanssa ulkona melko pitkätkin ajat ja oon ihan sormet ristissä, että ens yö menee nyt sitten hyvin. Noh, ainakin on tullut ulkoiltua.

Meillä on täällä melko muuttotilaista. Ollaan (mies on) varmaan pakattu suurin osa kamoista, jotka on mahdollista tässä vaiheessa pakata. Ainakin ollaan ajoissa!

Kaikki tavarat eivät oo aina ihan tasan paikoillaan.

kuukausi 3, päivä 17

Täällä on ollut pari levotonta yötä takana. Just kun olin päässyt nyökyttelemästä miehen siskolle, että juujuu, laps sentään nukkuu kyllä yönsä tosi hyvin. Ja just kun olin päässyt päivittelemästä kaverin 'heräsin kymmenen kertaa viime yönä, kun poika alkoi vaatia ruokaa / itkeä / heräsi muuten vaan 40 minuutin välein' huokaisua.

No, eikös heti seuraavana yönä alkanut sama rumba täällä, kolmen vartin välein älähdyksen kera hereille. Nukuttiin kaikki huonosti. Viime yö oli hiukan parempi, mutta vain hiukan. En odota tältä yöltä suuria muutoksia.

Arvelin tän huonon nukkumisen johtuvan mahanpuruista. Arvelin myös lapsen ärinän ja murinan johtuvan mahanpuruista. Äitini arveli lapsen öisen levottomuuden johtuvan ikenien jomotuksesta / muista hampaiden tulemisen ensioireista. Äiti myös arveli ärinän ja murinan olevan lapselle hauskaa äänenkäyttöä.

Vaikea sanoa. Ehkä laps ärisee huvikseen, eikä mahanpurujen takia. Ehkä sillä ei juuri olekaan mahanpuruja. Äristessä se tuntuu kuitenkin rutistavan lihaksiaan, ikäänkuin ponnistelisi. Välillä. Toisaalta, se ei ole tavallista itkuisempi ja saattaa hyvinkin hymyillä ärinöiden välissä (joskus ehkä jopa aikana).

Äiti tietää parhaiten? Ei kyllä tää äiti.

No, kuolaa siltä ainakin erittyy kiitettävästi ja ikeniä vaikuttaa kutiavan edelleen. Annoin sille kirahvin ja heti sai kirahvi kyytiä. Hasteellista tässä on pitää kirahvi ja pupu erillään. Vähän luulen, että ton kuminen suutuntuma on juurikin pupun makuun ja pupu viettäisi laatuaikaa kirahvin mielellään vaikka koko yön.

Olin kanssa salaa ylpeä tänään muskarissa, että ollaan nyt kasvettu siihen pisteeseen, jossa kätöseen annettu marakassi viedään suoraan suuhun, kulkematta lähtöruudun kautta. Kuten kaikki muutkin lapset  siellä tekee.

Luin myös yhdestä blogista Project Lifestä ja innostuin ihan valtavasti. Taidan tietää mihin upotan veronpalatukseni.

Kirahvissa on hyvä suutuntuma.

kuukausi 3, päivä 16

Oikeastaan suorastaan aika huvittavaa miten vaikeaa kotoa lähteminen ulos välillä on.

Yhdestätoista asti tehtiin lähtöä, ensin yhteen vauvakerhoon, sitten oikeastaan vaan vaunuleimaan, sitten yhteen toiseen vauvakerhoon (koska edellinen oli jo pian loppumassa), sitten kuitenkin ulos vaunuilemaan. Ja tässä välissä nukuttiin päikkäreitä ja vaihdettiin vaatteita ja meikattiin (huom. vain minä) ja muutettiin mieltä ja syötiin ja mitä kaikkea. Ja vietettiin sittenkin seurusteluaikaa, kun laps sitä tuntui sillä hetkellä kaipaavan.

Ulos oli kuitenkin koko ajan suunta. Vihdoin puoli kolmelta oltiin oikeasti valmiita (vielä viime hetken imetys, lapsella jo ulkohaalari päällä), viimesenä päätöksenä mennä nyt kuitenkin vaunuilemaan Töölön lahdelle. Koska on kerran ulkovaatteet, niin pitäähän niiden olemassaolo oikeuttaa ja vaatteita ulkoiluttaa.

Unohdin harmillisesti musat kotiin, joten tuli ihan vahingossa vähän käytettyä aivoja ja pohdiskeltua asioita siinä kävellessäni. Mietin kasvatusta ja sitä, että voisi olla ehkä ihan jees luoda vähän lisää rutiineja ja rytmiä meidän elämään. Mietin myös sitä, miten tärkeetä aikuisen on ottaa vastuu ja tehdä päätökset merkitsevistä asioista. Lapsi ei ole aikuinen, eikä lapsi saisi päättää esimerkiksi rokotetaanko hänet vai ei.

Mietin myös, miten usein vanhempien (äitien) päätöksissä vedotaan 'kyllä äiti tietää' -lausahdukseen, vaikka oikeasti ei äiti tiedä. Äiti arvaa ja yrittää ja ehkä tuntee lapsensa paremmin kuin kukaan. Mutta ei äiti aina tiedä. Äidit on vaan ihmisiä, jotka tekee päätöksensä ja rakentaa maailmankuvansa ympäriltä kerätyn informaation perusteella. Yleensä (keskimäärin) yritetään tehdä asiat lapsen parhaaksi, toisinaan se tällä 'parhaalla' perustellaan omia (mahdollisesti itsekkäitäkin) haluja.

Järki ja tunteet tasapainottelee tiedon ja intuition välimaastossa.

Oon alkanut karsastaa tuota lausahdusta vähän samaan malliin kuin nykyään inhoan 'maalaisjärkeä'.

Anyway. Ostin sitten Manducan. Sitä on paljon kehuttu ja oon jopa nähnyt sen in action ja se on näyttänyt varsin toimivalta.

Ekaa kertaa sitä päälle pukiessa tuli hiukan hämmentynyt olo. Noin tuhat erilaista kiristyshihnaa ja kohtaa ja parikin pussukkaa ja mikä TÄÄ solki nytsit on.. Lopulta luin vähän ohjetta, sain lapsen kytiin ja sanoisin, että reppu tuntui melko mukavalta. Hyvänä puolena uskaltaisin myös väittää, että lapsi viihtyi. Huonona puolena noooin se nukahti, juuri kun olin sanonu miehelle, että vartti ja sitten laps yöpuulle. Mun ajotukset tän nukkumaanmenon suhteen sukkaa totaalisesti.

Unessa in five minutes.

kuukausi 3, päivä 14

Käytiin ihan viattomasti ulkoilemassa uuden kodin lähistöllä ja vähän katsastamassa seutua. Muutama kysymys.

Hei Espoo, miks teillä on niin paljon koiria, jos te kerran niitä niin paljon vihaatte? 'Älä kuseta koiraasi tässä' -kylttejä oli ripoteltu sinne tänne ja niissä oli varsin epäystävällinen ja vihanen sävy. Vai onko tässä joku fifti-siksti-jako ja sisällissota tiedossa?

Ja siis hei Espoo, oo nyt kohtuullinen. Onko tosiaan fiksua ja tarkoituksenmukaista tehdä pieniä parkkipaikkoja kaupungissa, jossa halvahkoa lääniä pitäisi olla riittävästi joka suuntaan?

Esimerkiksi meidän tulevan kuuden (6) huoneiston taloyhtiössä on viisi (5!) tolpallista parkkipaikkaa ja kolme (3) vieraspaikkaa. Yksi huoneisto joutuu aina olemaan vieraspaikalla. Siis miksi ihmeessä? Tonnehan voisi levittää vaikka fudiskentän kokoisen parkkiksen vaikka kuinka halvalla?

Tämän lisäksi löytyy hiljaisia, mutta leveähköjä pihateitä, joissa on parkkeeraaminen kielletty 24h! Joka päivä! Aina! Come on. Ymmärrän, ettei ihmiset halua muiden exploittaavan vapaata parkkista ja hylkäävän autoromujaan sinne kuolemaan, mutta eikö siihen nyt riittäisi joku järkevä sääntö? Kuten vaikkapa että viikonloppusin saa parkkeerata, arkisin kiekolla neljä tuntia. Mutta että aina ja sunnuntaina?

Kyseltiin, että mihin ihmiset voisivat jättää autonsa meille tullessaan kylään, jos kaksi jäljellä olevaa vieraspaikkaa on viety. Välittäjä kertoili, että nooo, lähellä (tossa heti 300 metrin päässä) on päiväkoti, jonka pihalla on kyllä tilaa. Jahas.

Sori nyt vaan, mutta jopa tänne Kamppiin on helpompi tulla autolla. Ainakin siis jos vertaa tuohon alueeseen, johon me ollaan muuttamassa.

No, näistä kummallisuuksista huolimatta mä odotan muuttoa jo jännityksellä. Alotettiin tänään jo pakkaaminen, koska eihän muuttoon enää oo kuin puoltoista kuukautta. Hiljaa hyvä tulee.

Lapsella ollut mahavaivoja, ärissyt ja murissut jo pari päivää. Onneks näiden rutistelujen välissä on kuitenki pääosin hymyilevä ittensä. Nyt illalla kyllä aloin jo pelätä piiiiitkäää nukutusta, kun ärisi ja kitisi väsymystään vaan. Nukahti onneks kuitenkin minuutissa vaunuihin, kun rullailin olkkarin matolla.

Noin muutoin laps on nykyään kiinnostunut kaikesta, kurkottelee mun käsissä olevia tavaroita ja katselee maailmaa varsin halukkaana menemään. Onkin onnistunu sängyllä pari kertaa kiskomaan jalat mahansa alle ja puskemaan eteenpäin (eli tietenkin kyntämään lakanaa naamallansa). Lisäksi kuolaa paljon, vie kaiken suuhunsa, imeskelee ikeniään (tarkistin suun, en ainakaan huomannut mitään hampaanalkuja) ja naureskelee välillä (tuntuu olevan haastavaa keksiä asioita, jotka veisivät leveän hymyn nauruun asti - esim. susikoira Roi -vitsit ei naurattanu).

Ainiin, ostin kanssa Ikeasta unipussin, on nyt ekaa kertaa tänään käytössä. Daeph ihmetteli aikasemman postauksen kommenteissa miksi Ikean unipusseissa on vetskari tavallaan väärin päin, eli alkaa kaulasta ja menee kohti jalkoja. Ja kaula-aukko on vähän ahtaantuntunen, eikä sitä voi jättää isommaksi, kun se vetskari on noin päin.

Ihmettelin samaa Ikeassa ja joku fellow-shopper-nainen sattui kuulemaan ihmettelyn. Kertoi, että a) näin päin vaipan voi vaihtaa unipussia riisumatta; b) kaula-aukko on pieni, etten laps saa vedettyä päätä sinne sisään ja tukehduttua; c) vetskari on alaspäin myös siksi, ettei laps saa suurennettua kaula-aukkoa, vedettyä päätä sisään ja tukehduttua. OK.

Tämmösen siis ostin (oli fleeceä ja vaikutti pehmeeltä):

kuukausi 3, päivä 13

Laps on tehnyt paluun takaisin normaaliin nukuttamisrutiiniin, ei enää vaunulenkkeilyjä. Se on oikein helpottavaa, oikeastaan ihan nautin meidän illoista, kun makoillaan koko perhe sängyssä ja luetaan kirjaa / jutellaan lapsen kanssa / läppäröidään, kunnes lopulta arvataan oikea hetki imettää lasta ja siitä nukahdetaan.

Heräsin tänään aamulla tosiaan jo seittemän aikaan. Laps ja mies jatkoivat koisimista sängyllä ja minä otin läppärin syliin ja istuin sängyn jalkopäähän. Sitten katsoin Dancen uusimman jakson. Kaikessa rauhassa, ihan ilman keskeytyksiä (paitsi typerät mainoskatkot, jotka osui välillä vielä esitysten keskelle)! Ihan superluksusta.

Noin muuten on ollut jotenkin tosi laiska lauantai ja itteäkin jo alkoi ärsyttää, kun koko päivä on mennyt syödessä omenapiirakkaa ja jätskiä, seurustellessa vähän väsyneenä lapsen kanssa ja jopa telkkarista tuli katsottua pari jaksoa yhtä sarjaa. Kaiken ärsytyksen keskellä siivoilin lopulta vähän kuitenkin. Edes.

Tän kaiken voi varmaan antaa anteeksi, koska meen kuitenkin seuraavaksi lankaamaan hampaani ja maanantaina teen jotain järkevää, josta tulee sellanen olo, että elämä on hallinnassa mukavasti ja teen hyödyllisiä ja terveellisiä asioita.

kuukausi 3, päivä 12

En oo missään vaiheessa kauheasti tutustunu kiintymysvanhemmuuden oppeihin. Periaatteessa vähän vierastan valmiiksi muotoiltuja kasvatustapoja (vaikka tässäkin taitaa olla kyseessä lähinnä erilaisten kasvatusmenetelmien ehdottaminen) ja no, ei nyt vaan tullut tutkittua asiaan tarkemmin.

Sitten tossa pari päivää sitten klikkasin kiintymysvanhemmuus-sivuston linkkiä ja päädyin vähän lueskelemaan.

Hupsista. Just näitä juttujahan tässä on tullu tehtyä. Mutta ihan vahingossa ja käytännön syistä!

Kantoliinaa aluksi vastustin. Liian vaikeeta, vaatii osaamista ja ihan taatusti kasvaa kukkaseppele päähän ihan vaivihkaa, ajattelin. (huom. ei niin, että kukkaseppeleissä jotain vikaa, en vain identifioinut sellasta osaksi omaa olemustani) Sitten kuitenkin jotenkin taivuin, että no jos nyt sitten vaikka ihan vaan kotikäyttöön. Seuraavaksi totesinkin sen maailman parhaaksi ja käytännöllisimmäksi ideaksi. Nyt hymyilen kaduilla takasin ihmisille, jotka jää vähän katsomaan hupparin sisästä pilkottavaa päätä (en kyllä kauhean pitkiä matkoja tee).

Ihokontaktia harrastin - ja harrastan edelleen välillä - koska se vahvistaa maidontuotantoa. Ja koska kaikkialla siitä sanotaan vaan positiivisia asioita, Kättärilläkin suositeltiin ja neuvolassa. Mutta se on nykyään sellanen 'jos sattuu huvittamaan' -juttu. Ihan fiilispohjalla.

Perhepedissä laps nukkuu, koska se on käytännöllisintä (ja kivaa). Alkoi jo Kättärillä, eikä tullut mieleenkään toimia mitenkään muuten. Ja uskomatonta, mutta totta - meidän sängyn kapeus ei enää edes häiritse. Toisinaan saatan kyllä siirtää lapsen pinniksen puolelle, mutta kiskon sen sieltä aina takas vierelle viimeistään kun se alkaa levottomaksi ja herään siihen (laps ei koskaan herätä mua itkulla, huomaan ruoka-ajan aina jotenkin muuten).

Vessattaminen tuntui hyvältä idealta tulevaisuutta ajatellen. Elän toivossa, että se auttaa pääsemään vaipoista ehkä vähän aikasemmin ja helpommin eroon. Lisäksi ens oo jaksanut yrittää kestovaippoilla, joten koitan tällä tavoin vähentää meidän vaippojen kulutusta.

Sormiruokailua ajattelin myös kokeilla, mutta voi olla että niitä soseitakin tulee syötyä jonkun verran.

Varmaan niitä kiintymysvanhemmuuden oppeja on muitakin, mutta nää tuli nyt ensimmäisinä vastaan. Turha kai sitä on taistella vastaan - oon kyllä oikeastaan aika kiintynyt vanhempi.

Pupu vartioi lapsen unta

Kaikki varmaan alkaa olla ihan kypsiä näihin pupu + laps -kuviin. Koitan kuvata välillä jotain muutakin.