2v-2kk-12pv & rv34+4

Anteeksipyytämisen vaikeudesta. 

Muutama päivä sitten raapasin vahingossa vessakäynnin yhteydessä lasta. Pyysin heti anteeksi, ja laps halasi mua ja sanoi: ei haitannut mitään! Hienoa, ajattelin. Protokolla hallussa.

Eilen laps huitaisi mua ei-satuttamis-tarkoituksessa silmäkulmaan ikävästi. Laps sylissäni kerroin sille, että näissä tilanteissa kun vahingossa satuttaa toista, kuuluu (ja on oikein) pyytää anteeksi. Ja sitten voin halata näääiiin ja antaa pusun näääiin ja sanoa, että saat anteeksi ei haittaa mitään. 

Olin ihan aidosti tosi yllättynyt, kun lapsen reaktio oli 'eieieieiei en HALUA pyytää anteekki, en HALUA en HALUA.' Ei siis muuten, mutta meillä ei ole ollut kuin kerran tai kaksi aihetta harjotella tätä ja en uskonut lapsen edes varsinaisesti ymmärtävän mitä 'anteeksi' tarkottaa. Että sen voisi opettaa vähän samaan tapaan, kuin että kuuluu sanoa 'kiitos', jos joku sanoo 'ole hyvä'. 

Silittelin yllättyneenä lasta ja kerroin, että joskus voi olla vaikeeta pyytää anteeksi, mutta sen oppii, kun harjottelee. Ja että anteeksi pyydetään siksi, että mulle tuli pipi (vaikka oli vahinko) ja vähän paha mieli ja että tulee parempi mieli, kun pyydät anteeksi. Eieiei, en HALUA. 

Ok. Laps meni menojaan, mutta palasi hetken päästä pyytämään, että tulisin leikkimään. Otin lapsen taas syliin ja kerroin sille, että mua harmittaa nyt kovasti, enkä haluaisi leikkiä. Laps katsoi hetken, oli ihan että aha-ok ja lähti huoneeseensa leikkimään itsekseen. Tunniksi (!??!). Kunnes tuli pyytämään iloisena katsomaan kun oli tehnyt mihmikin (piknikin) pehmoilleen.

Menin huoneeseen ja halasin lasta ja sanoin, että vaikka laps ei ollut pyytänyt anteeksi, aion nyt kuitenkin sanoa, että saat anteeksi ja ei se mitään. Päivä jatkui normaaleissa merkeissä. 

Illalla iltasiivoustuska sai harmistumisen (mulle) uudelleen päälle. Makoiltiin nukkumaanmennessä sängyssä kyljikkäin ja laps (tyypilliseen tapaansa projisoiden) totes molemmilla paha mieli. Kuka voi auttaa? Vastasin, että mä voin auttaa sitä ja se voi auttaa mua. Laps kääntyi katsomaan mua ja sanoi: Anteekki. Anteekki anteekki. Laps pyyti tängyttä anteekki, ei pyytänyt ookkalitta.

Halasin ja pussasin lasta, eikä kummallakaan ollut enää paha mieli.

2v-2kk-9pv & rv34+1

Meen tosi helposti kotona ollessa sellaseen 'ollaan ja soljutaan ja harhaudutaan' -olotilaan, jossa luultavasti samaan aikaan yritän tehdä jotain omaa hommaa ja samaan aikaan oon puoliksi lapsen leikissä mukana. Siinä missä normiarki ja tylsyys kuuluu elämään, oon alkanut ymmärtää miksi miehen poissaolon ekat kolme viikkoa oli niin honeymoonia: mulla oli skeduloituna meille joka päivä jotain aktiviteettia. Mitä vähemmän kotona, sen vähemmän harmistuksia.

No, tokihan sitä kotona pitää myös olla. Tokihan pitää olla täysin suunnitelematonta ja ohjelmatonta aikaa ja rutkasti. Oikeastaan tää päivä oli aika hyvä esimerkki sellasesta suunnittelemattomasti päivästä, jossa kuitenkin oli sitä aktiviteettia.

Tai no, olinhan mä suunnitellut - että mentäisiin Kampin isoihin puistoihin iltapäivällä. Mutta sillon satoi. Laiskuus iski. Kuravaatteet ja bussi. Ei kiitos. 

Laps halusi mennä pihalle katsomaan sadetta (joka siinä vaiheessa oli enää melkein vain tihkua), joten avasin oven. Kastukoot. Puhalleltiin samppuakuppia [saippuakuplia] ja laps halusi ottaa (aivan yllättäen) kastuneet sukat pois. No ottakoot ja menkööt paljain jaloin. On varmaan viimeset ajat, kun on riittävän lämmintä juosta sateessa paljain jaloin.

One thing led to another. Nappasin kiireessä eteisestä kuravaatteet laukkuun, itelleni sadetakin, pistin lapselle saappaat jalkaan ja vauhdissa vielä kypärän päähän ja lähdettiin mopoilemaan sillalle. Koska laps ehdotti (ja kertoi itse hetken päästä vielä erikseen, että laps ehtotti!). Satakoot. Ollaan märkiä. Ei tää elämä nyt niin vakavaa. Ihan hyvät vaatteet sillä on valmiiksi päällä. 

Sillalla kiviä puroon, ihan kuten eilenkin (tehtiin sankariteko, kaksi aikuista ja kolme lasta, joista yksi vaunuissa ja kaksi omien pyörien päällä ja ajeltiin sillalle). Siitä takasinpäin ja edelleen mopoillen se vajaan puolen kilsan matka asukaspuistoon. Ja vieläpä mopoillen takasin. Kaikki ihan extempore ja ilman huolellista valmistautumista. 

Joo, riittävästi ulos kotoo on hyvä. Eikä se oo aina niin vakavaa.

Ps. Ihan kuin mun maha olis yhtäkkiä kasvanu ihan sikana. Pitäis varmaan ottaa mahakuva.

2v-2kk-7pv & rv33+6

Edellinen yksinhuoltajajakso oli honeymoon, arki on koittanut. Muistelen kaiholla päiviä, jollon meni helposti monta päivää ilman yhtä ainutta harmistusta tai kiukustusta. Jossain vaiheessa tännekin sitten hiipi se hyvin vahva en HALUA ja ailahtelevaisuus. Yhdessä sekunnissa yhtä ja toisessa toista. Voi olla, että heinäkuisen mahan kanssa jaksoin myös ottaa enemmän huumorilla.

Maha kasvaa, pinna ei. Mental note, vaikka laps pyytäisi kuin, niin pieniä källyjä kaupassa kokeillaan seuraavan kerran taas vuoden kuluttua.

Lapsen verbaalinen osaaminen tuo hyvät ja huonot puolensa. Harmittaa enemmän, kun puhe menee kuuroille korville - toisaalta taas laps osaa joskus häkellyttävästi ilmaista ja analysoida itseään. Ihan muutama esimerkki tältä illalta:

Siivottiin (tai yritettiin siivota) legoja pois, mutta molempia harmitti - mua lähinnä se, ettei laps siivonnut ja lasta se, että piti siivota. Homma ei oikein edistynyt ja molempien hermot alkoi mennä. Laps totesi lopulta sylissäni, että legojen siivoaminen on lapselle vaikeeta. Vielä kun päästäisiin siihen pisteeseen, että voitaisiin yhdessä keksiä miten se olisi kivaa.

Nukkumaanmennessä laps myös muisteli miten oli nukahtanut toti huvin eilen! Ihan ittekkeen. Ja niin olikin. Kysyin osaisko nukahtaa yhtä hyvin tänään, johon nyökkäili optimistisena. Ehdin jo vähän iloita mielessäni, mutta niinhän siinä kävi, ettei se nukahtaminen enää niin helppoa ollut. En otannutkaan tänään, totesi lapskin vähän pettyneenä pyydettyään mut useampaan kertaan makkariin, että pääsee syliin rauhottumaan, kun lapselle ei tullutkaan lunta [unta]. 

Voi olla, että tässä ihan vain asiaankuuluvien tahto-juttujen lisäksi mielialoihin vaikuttaa tää uudelleen alkanut asumusero, isiä on ikävä. Ja oikeastaan paljon enemmän kuin kukaan meistä olis arvannut. Laps kyselee päivittäin missä isi on, pyytää laulamaan isi-laulua (don't ask) ja katselee sormiaan kuinka monta yötä olis vielä siihen, että isi tulee takasin kotiin. Ollaan nyt kahtena iltana skypetelty miehen kanssa lapsen nukkumaanmenoaikaan niin, että mies on lukenut lapselle iltasadun ja ollaan oltu vähän aikaa siinä kaikki yhdessä. 

Tänä ilta laps ei olis halunnut ollenkaan lopettaa puhelua, vaan olisi halunnut pussailla läppärin näyttöä, laittaa kättä miehen poskelle ja tuon tuostakin moi iti! Jokaiseen lopettamisyritykseen hätisteli pois haluun vielä jutella itin kantta. Vielä olis kaks pitkää viikkoa odotusta isin paluuseen.

Pusuja isille

2v-2kk-5pv & rv33+4

Kotimatkalla, sinne jäi Lontoo.

Vaikka Lontoo osottautuikin paljon viihtysämmäksi paikaksi kuin etukäteen pelkäsin (sielläkin oli isot he-vi-osastot kaupoissa!), niin on siellä totuttavaa. Meinasin jäädä vaikka kuinka monta kertaa auton alle (no en silleen OIKEESTI, mutta vähän säikähdin). Vaikka kuinka koitin muistaa varmuudeksi katsoa JOKA suuntaan. Ja vaikka kuinka suojatien edessä luki 'Look left' ja 'Look right'. Toisaalta, kuultiin vasta vähän myöhemmin, että osassa merkatuista kadunylityspaikoista autoilijan ei tarvi väistää, vaan kävelijän. Öm, selvä.

Ja en ole vieläkään varma väistääkö ihmiset toisiaan kadulla mielummin oikealta vai vasemmalta, mutta ainakin rullaportaissa kuuluu seistä oikealla ja kävellä vasemmalla.

Niinjoo, erehdyin kanssa ajattelemaan, että voisinpa leikkiä paikallista ja käydä kaupassa kahvilan sijaan. Virhe. Jouduin automaattikassalle, jossa ensin pyysin nolona apua miten rekisteröin irtoleipäsen. Ja sitten että mihin suuntaan pitää vesipulloa heiluttaa, että koodilukija ottaa sen. Pyytelin nolona anteeksi 'I'm not local...'.

Takana kuitenkin mainiot pari päivää. Kävin tosiaan vähän ulkoilemassa eilen, eli kävin siellä kaupassa, kävelin yhtä katua tohon suuntaan ja sitten toista tohon toiseen. Ja sitten kävelin takasin hotellille. Päätin, että ehdin Lontoon katuja tallata myöhemminkin, mutta milloin mulla seuraavan kerran tulisi aikaa lööbata yksin ilman mitään velvotetta (siis oikeasti ilman MITÄÄN velvotetta) huoneessa, jossa on sänky, ilmastointi, tietokone ja netti (eikä juuri muuta paitsi vessa). Ei varmaan vuosiin. Lisäksi tää mahalaps ottaa nykyään aikamoisen osan mun keuhkokapasiteetista ja kävelyvauhdista.

Siis lööbasin, katsoin turhanpäiväsiä youtube-videoita ja pelasin pelejä ja tukahdutin aivoäänen, joka yritti komentaa olemaan jotenkin tuottava. Illalla laitoin päälle mekon ja lähdettiin miehen kanssa teatteriin. Niin! Kahdestaan, katsomaan musikaalia, teatteria! Lontoossa!

Meillä oli liput The Book of Mormoniin ja huh se oli upea. Siis fenomenaalisen huikea. Poskilihakset sattuivat ja olisin ehkä itkenyt sen upeudesta, ellei se olis ollut niin hauska. Lopussa katsomo seisoi taputtamassa (kuten luultavasti joka ilta) ja täysin oikeutetusti. Meillä oli paikat nelosrivin keskellä ja siis nähdä ne näyttelijät siinä ihan muutamien metrien päässä, kuulla miten ne ihan oikeasti lauloi ja ja ja .. turha nyt jatkaa ylistämistä sanoilla, kun se vaan latistaa. Mutta siis jos joskus joku miettii, että mikäs musikaali olis hyvä, niin toi. Mene katsomaan jos pääset.

(Sen tajuaminen, että kohta me sijaitaan täällä samassa paikassa, ihan vartin metromatkan päässä näistä musikaaleista lisäsi kyllä kanssa Lontoon viihtyvyyttä huomattavasti. Olkoonkin, että eihän meillä realistisesti tule olemaan aikaa käydä mitään musikaaleja kattomassa. Mutta kuitenkin, teoriassa!)

Mahalaps möyrii ja pyörii ja puskee. Tosiaan nykyään alkaa hetkittäin kohtuullisen tukala olla (lapsen laskeutumista odotellessa) ja kävelyvauhti on pääosin aika rauhallinen. Liitoskipuja onneksi nyt vähemmän, eikä oikeastaan muutakaan oireilua (päänsisäistä ei lasketa). Tuntuu, että kaikki menee aikalailla raiteillaan kuten pitääkin ja just nyt ei ole mitään huolta. Vähän oli rankkoja nämä asuntokatselupäivät, mutta niistäkin selvittiin ja tuntuu helpottavalta päästä kotiin.

Niin, siis asuntokatstelu! Me nyt sitten kaiken tämän päätteeksi vuokrattiin asunto! OHO!

2v-2kk-4pv & rv33+3

Asuntotuskaa Lontoossa. Käytiin eilen kattomassa melkein kymmentä kämppää, yksi sieltä nousi selkeästi ylitse muiden - paitsi sijainniltaan, joka taas saattaa olla deal showstopper. Äh. Ei ole helppoa tämä.

Tässä Lontoota katsellessa ja näillä alueilla pyöriessä täytyy sanoa, että moni ennakkoluulo on rapissut. Täällä (näillä alueilla, joilta asuntoja ollaan katseltu) on kaunista, idyllistä, vehreetä, kivaa. Fine, leikkipuistoja näkyy todella harvassa jos missään, mutta ihan oikeassa olivat. Täällä näkyy tosi paljon äitejä työntelemässä kärryjä iloisesti pitkin katuja. Putiikkeja, kahviloita ja viktoriaanisia taloja.

Laps on voinut hyvin. Heräsin eilen aamulla ennen kuutta lähteekseni kentälle ja elin toivossa, että laps vaan nukkuisi, kunnes heräisi aamulla mummun kainalosta mun sijasta (tästä reissusta toki kyllä monta kertaa lapsen kanssa puhuttu). Turha toivo, heräsihän se. Rutisti mua monta kertaa ja oli unenpöpperöisen harmissaan, mutta jäi lopulta ihan tyytyväisenä halimaan mummua ja lukemaan kirjaa kun sitten lähdin. Päivällä olivat käyneet Haltialassa ja nähneet kakkaavan possun (tästä laps kertoi iloisena illalla Skypessä) ja kaikki oli hyvin (eikä Skypeilykään aiheuttanut mitään ikävää). 

Sain vielä aamulla viestin, että missään vaiheessa ei ole mitään itkuja tullu. Kävi nukkumaan ihan hyvin, yöllä heräsi kerran pyytääkseen vettä ja aamulla säntäsi ilosesti Lego-leikkeihin. Meillä on aika reipas laps, mikä kyllä helpottaa mun oloa täällä suuresti. 

Ja oon sanonut tän ennenkin ja sanon uudestaan: mä olen aivan mielettömän etuoikeutettu, kun mun lapsella on tuollaiset super-isovanhemmat, joiden kanssa se viihtyy aivan älyttömän hyvin ja joiden luokse voin lapsen jättää täydellisellä luottamuksella ja huolettomuudella.

Tästä päivästä tuli mulle lööbailupäivä. Mies töissä, meillä ei olekaan asuntonäyttöjä tänään (ellei jotain yllättävää..) ja illalle on liput musikaaliin (WOHOO!). Voisi varmaan lähteä ulos vähän haukkaamaan raitista ilmaa.

2v-2kk-2pv & rv33+1

Mulla on käsissäni boarding pass huomiselle lennolle Lontooseen. Olis kivaa jos kurkku olis vähän vähemmän kipee.

Mutta, asia josta piti puhua: viime aikoina on netissä pyörinyt Lukiolaisten liiton #kutsumua -kampanja koulukiusaamista vastaan.

Joo, mäkin olen saanut oman osani kiusatuksi tulemisesta, mutta ei mitään verrattuna joihinkin kauhutarinoihin. Ja oikeastaan tuntuu hölmöltä edes muistella sitä aikaa. Joo, olin muutamien tyyppien silmätikku, en saanut kutsua kotibileisiin, eikä kukaan aikuinen osannut mua oikein mitenkään auttaa. Siitä huolimatta olin todella onnekas ja mulla oli myös aina vähintäänkin muutama kaveri ja jotenkin mun itsetunto otti aika vähän kolausta lopulta.

Eli never mind that. Sen sijaan Hannamari Rahkosen blogikirjoituksen lopussa ollut 'koskaan ei ole liian myöhäistä pyytää anteeksi' -kommentti kirvotti ajatuksia.

Mulla oli tuossa yli kymmenen vuotta sitten kohtalaisen myrskyisä parisuhde, myrskyt luultavasti suurimmaksi osaksi johtuen mun omasta epäkypsyydestä. Valitettavasti kuitenkaan parisuhteen toinen osapuoli ei ollut ainoa kärsijä tässä, vaan ehkä vielä enemmän tämän sisko. Sisko, jolla oli pieni vauva (joka siinä kasvoi taaperoksi), joka oli syntynyt ilman haimaa. Joka taisteli elämästään päivittäin. Jonka perhe todella tarvitsi läheistensä tukea ja apua.

Ja sitten olin minä - epäkypsän itsekäs täysin väärässä paikassa. Nyt tässä vaiheessa (varsinkin kun mulla on maailmassa oma lapsi - voi kyllä, äitiys on muuttanut mun näkemyksiä) hävettää oma silloinen tilannetajuton, epäempaattinen (ja nyt kaunistelen) käytökseni siihen malliin, etten meinaa ihan löytää sanoja tässä kirjottaessa. Kaiken inhimillisyyden nimissä mun olisi pitänyt tukea, auttaa, antaa. Sen sijaan otin, kiukuttelin, enkä halunnut ymmärtää. Käytöstä, jota todetaan yleensä n. 2-3 vuotiailla tahtoikäsillä.

Anyway. Noin vuosi takaperin (eli melkein kymmenen vuotta suhteen päätyttyä) kyllästyin vihdoin muistelemaan omaa ääliömäisyyttäni ja otin yhteyttä tähän siskoon (ja muutamiin muihinkin, joille koin olevani anteeksipyynnön velkaa, kelle mistäkin asiasta). Pyysin anteeksi. Sain anteeksi. 

Tehtyä ei voi muuttaa, mutta olo keveni huomattavasti. Ihan niin paljon, että voin suositella lämpimästi. Luulen, että se anteeksipyyntö saattoi sitä siskoakin ilahduttaa. Onneksi ihminen kasvaa ja muuttuu.

Koskaan ei ole liian myöhäistä pyytää anteeksi.

2v-2kk-1pv & rv33+0

Kas näin alkoi seuraava yh-jakso. Ja hyvin alkoikin:

Sitä voisi kysyä lapselta, että miksi sillä on päässä juna, mutten sitten viitsinyt. Pysäytin junan, avasin letin ja erotin toisiinsa kuulumattomat, ilman saksia ja itkua (vähän sisäisesti minä vain). Lapsella on edelleen tukka ja veturi toimii.

Tehtiin me muutakin. Kokkasin ainakin ja piirrettiin piha täyteen kuvia liiduilla. Piti olla aurinkoista, sanoivat, mutta melko harmaan syksyistä ulkona suurimmaksi osaksi. Vähän harmaa oli olotilakin, vaikka tämä asumusero ei ole varsinaisesti sen kummallisempi kuin edellinenkään. Lähden ylihuomenna sinne Lontooseen ja oikeastaan tää viikko meneekin siinä. Sitten on jäljellä enää  neljä viikkoa, joiden keskellä mies tulee anyway viikonlopuksi tänne. 

Lapselle on tietenkin harmillisempaa, että nyt on vähemmän leikkiseuraa, kun kotona oon vaan mä. Koitin selittää sille, että päivän aikana tulee hetkiä, jollon leikitään yhdessä ja hetkiä, jollon laps leikkii yksin. Laps totesi tähän vähän murheellisena haluun leikkiä jonkun ihmiten kantta. Äiti on huvä ihminen.

Onneksi on kuitenkin myös naapurit. Näitä on tullut jo muutama pieni pilkahdus, mutta ensimmäisiä kertoja näin tänään ton MEIDÄN lapsen käynnistävän interaktiivisen leikin tarkoilla ohjeilla naapurin kolmevuotiaan kanssa. Tulepat tänne kauppaan lapsen kantta. Ota ämpäli, laita tinne hiekkaa ja lapio. Ja tule kauppaan.

Kolmevuotias työtä käskettyä.  Harmittaa jo valmiiksi lapsen puolesta muuton tuoma ero.

Ainiin. Vähän on vielä pakko avautua. Ei ikinä kannattaisi koittaa turvata selustaa olemalla ennakoivasti rehellinen Kelalle. Menin kirjottamaan hakemukseen, että meillä on mahdollisesti tulossa muutto Lontooseen syksyllä (ihan vaan etten nyt sitten saa jotain päätöstä, joka ei sitten pädekään ja sitten joudun maksamaan jotain ja blah blah).

NOH. Tämän (mutkaisena) seurauksena:
a) Mies oli saanut Kelalta kirjeen, että 'puolisonne ilmoituksen perusteella asutte ulkomailla'. Soittelin perään, että EN OO SANONU ja lopputulemana vaadittiin, että mies soittaa Kelaan tullessaan Friscosta (työmatkalta...) Suomeen. Kertoakseen, että työmatka on loppunut ja on palannut.

b) Mun vanhempainrahahakemukset jne. on kaikki menny jonnekin ulkomaa-mikälie-osastolle, jossa on todella pitkät käsittelyajat. Siis mun (hakemukseen kirjoitettu MAHDOLLINEN) Lontooseen muutto ei vaikuta tukiin, mutta sen vain käsittelee eri osasto, joka on aivan järkyttävän hidas. Äitiysloma alkoi viikko sitten, hakemus lähetettiin kaksi kuukautta sitten, siellä ne edelleen käsittelee.

Jos en olis maininnut asiasta, hakemukset olis käsitelty normaalisti ja Lontooseen muutto olis tapahtunut ilmoituksella niille. Morro.

Katutaidetta