Viime aikoina on eri blogeissa pohdiskeltu tätä nykymaailman asetelmaa, mutsit himaan vai duuniin. Kuka maksaa ja kuinka paljon maksaa yhteiskunnalle tai äidille olla kotona. Ajattelin lisätä lusikkani tähän soppaan, eli miten meillä ja miksi.
(Niin, nyt on sitä aikaa kirjottaa. Mennään vähän eri tasoilla kuin 'käytiin puistossa ja oli märkää' -postaukset.)
Mähän olin äitiyslomilla siihen asti, että lapsi täytti vuoden. Sen jälkeen mies jäi isyyslomille (hoitovapaalle) kolmeksi kuukaudeksi. Sitten lapsi meni hoitoon. Mä aloin tehdä 80% viikkoa. Näin jatkettiin koko vuosi, kunnes jäin uudestaan äitiyslomille.
Nyt tällä kertaa miehellä on 4 viikkoa isävapaita, enkä usko sen voivan jäädä hoitovapaalle siellä Lontoossa. Itse en näe palaavani takasin töihin ainakaan ennen 2016 tammikuuta. Riippuen missä ollaan, mikä taloustilanne, minkälaisia hoitomahdollisuuksia meillä on, haluaisin ehkä olla vähän pidempäänkin.
Asiaa pohdiskellessani suurin osa (ellei kaikki?) meidän lapseen kohdistuneet päätökset on tullu multa, ihan alusta alkaen. Siinä vaiheessa, kun lapsi syntyi, mussa heräsi eloon osa, josta en ollut tiennytkään. Se oli sellanen primitiivinen osa, joka sai kiihkeästi haluamaan olla maailman paras vanhempi. Joka sai tyydytystä kun pääsi täyttämään lapsen tarpeita ja joka ei todellakaan halunnut tyytyä siihen, että 'kunhan sillä on kaikki suurin piirtein ok', vaan kaiken piti niin hyvin, kun mulla mitenkään olisi vaikutusmahdollisuuksia. Että jos johonkin kannattaa elämässä panostaa, niin se oli lapsen hyvinvointiin, vanhemmuuteen ja oikeisiin ratkaisuihin.
Miehelle (joka on vallan ihana ja rakastava isä) vanhemmuus ei kuitenkaan iskenyt ihan yhtä kovaa. Eli meidän rimat ja kriteerit oli ja on jossain määrin eri tasoilla mitä lapseen tulee.
Lapsen mennessä hoitoon koin, että se on liian pieni menemään tarhaan. Miehen mielestä tarha olis ollut varmasti ihan ok. Niinpä näin kaveriperheen äidin kanssa aika paljon vaivaa, että saatiin meille mahtava lastenhoitaja.
Lastenhoitajan ollessa kipeänä koin, etten halua (tai uskalla) jättää lasta yksin täysin ventovieraan ihmisen hoitoon (nukutuksineen, ruokailuineen jne.) koko päiväksi. Miehen mielestä se olis ollut ihan fine. Niinpä mä jäin kotiin tekemään etätöitä ja duuni joutui joustamaan (taisin kerran-pari kiristää kyllä miehen jäämään myös kotiin). Oon ikuisesti kiitollinen mahtavasta ja ymmärtävästä esimiehestä.
Mun mielestä oli parempi, että laps on lyhyttä päivää hoidossa. Mies olisi ollut ihan fine, vaikka laps olis ollut alusta alkaen täyttä päivää. Niinpä mä hyväksyin, että just nyt ei ole urakehitykselle otollisin aika ja jäin tekemään 80% viikkoa. Mies ei.
Mä halusin päästä vaikuttamaan ruokaan, jota laps hoidossa syö (ja toisaalta sovittiin, ettei lastenhoitajan tarvi kokata). Mies olisi ollut varmaan ihan tyytyväinen, vaikka joka päivä olis ollut tarjolla eineksiä. Siispä kokkailin viikonloppusin ruokaa, että viikolla oli mitä tarjota.
Tässä alkaa olla selkeä kuvio miksi äiti (ja äidin duuni) joustaa, kun miehen ei. Äiti laittaa duunin joustamaan, koska duuni on (tai olisi jos olisin vielä töissä) juuri tällä hetkellä huteralla kakkossijalla, (sori nyt vain) kun lapsen hyvinvointi kirkkaalla ykkösellä. Tulee aika, jollon lapset on isompia ja duuniin ehtii keskittyä taas paremmin.
Sanottakoon, että mä lähden tässä kuitenkin siitä, että nämä ovat mun valintoja. MÄ halusin lapselle lyhyttä päivää jne. joten en ole missään vaiheessa kokenut että miehen pitäisi haluta samoja asioita tai toimia vastoin omia fiiliksiään sen takia, että MINÄ haluan. Minunhan nämä päätökset ovat.
Tästä syntyi (Project Mama:n kommenteissa, jonne itekin kirjotin) pohdinta, että miksi meidän vaistot on erilaisia ja onko toisen vaistot sitten jotenkin 'oikeampia' kuin toisen? Ja kuinka paljon vaistoista on oikeasti VAISTOJA ja kuinka paljon esim. tutkimusten / kirjallisuuden synnyttämää syyllisyyttä.
Se on ihan hyvä kysymys. Vaistomaisesti (heh) vastaisin, että tietenkin mun vaistot on enemmän oikeassa ja paremmaksi lapselle ;) (tai ainakin niitä vaistoja on vaikea paeta). Lisäksi uskoisin, että mikäli motiivit toimia jotenkin tulee jostain ulkopuolelta (esim. luetusta tutkimuksesta tms), niin se tuntuisi erilaiselta. Että sitten mentäisiin enemmän linjoilla tiedän tämän olevan hyväksi lapselle vs. tunnen että tämä olisi parempi ratkaisu. Syyllisyys tuntuu erilaiselta kuin vaistoja vastaan toimiminen.
Ja onhan näitäkin muutama: yksi esimerkki tämmösestä ei-vaistonvaraisesta toiminnasta, jota halusin sitkeästi tehdä oli sormiruokinta. Toinen oli vessahätäviestintä (en olisi varmaan vaistonvarasesti tätä keksinyt, mutta luin aiheesta).
No mutta, tässä meidän tarina. Seurailemalla näitä vaistoja ja olemalla Se Äiti, jonka duuni sitten joutuu joustamaan ruokin varmaan ikävästi stereotypioita, vahvistan monien kammoksumaa äitimyyttiä ja ammun työssäkäyviä kanssa-äitejä jalkaan. Ja miehen duuni taas on ja voi hyvin.
Toki miehellekin lapsen hyvinvointi on ykkössijalla, mutta kriteerit hyvinvointiin ovat vaan matalammalla, eikä duuni joudu joustamaan. Ja ei, en olisi ollut valmis joustamaan kriteereistäni duunin takia. Ei, en tiedä mitä olisin tehnyt, jos vastaan olisi tullut liian monta omat kriteerit vs. duunin joustamattomuus -valintaa.
Sanottakoon vielä, että nautin kyllä työstäni ja haluan tehdä sen parhaalla mahdollisella tavalla ja hommaan paneutuen ja keskittyen. Pystyn siihen (paremmin), kun lapsen hyvinvoinnista ei tarvitse kantaa huolta (vaan vaistot ovat tyytyväisiä). Ja uskon vahvasti siihen, että just nyt on ok antaa lasten viedä. Tulee aika, jollon lapset on isompia ja duuniin pystyy keskittymään aivan eri tavalla. Monta monta vuotta. Eläkeiän noustessa vielä enemmän, hurraa!
Kuulostaako tämä kellekään muulle tutulta?
