Bonus material: duunia ja kotia

Viime aikoina on eri blogeissa pohdiskeltu tätä nykymaailman asetelmaa, mutsit himaan vai duuniin. Kuka maksaa ja kuinka paljon maksaa yhteiskunnalle tai äidille olla kotona. Ajattelin lisätä lusikkani tähän soppaan, eli miten meillä ja miksi.

(Niin, nyt on sitä aikaa kirjottaa. Mennään vähän eri tasoilla kuin 'käytiin puistossa ja oli märkää' -postaukset.)

Mähän olin äitiyslomilla siihen asti, että lapsi täytti vuoden. Sen jälkeen mies jäi isyyslomille (hoitovapaalle) kolmeksi kuukaudeksi. Sitten lapsi meni hoitoon. Mä aloin tehdä 80% viikkoa. Näin jatkettiin koko vuosi, kunnes jäin uudestaan äitiyslomille. 

Nyt tällä kertaa miehellä on 4 viikkoa isävapaita, enkä usko sen voivan jäädä hoitovapaalle siellä Lontoossa. Itse en näe palaavani takasin töihin ainakaan ennen 2016 tammikuuta. Riippuen missä ollaan, mikä taloustilanne, minkälaisia hoitomahdollisuuksia meillä on, haluaisin ehkä olla vähän pidempäänkin.

Asiaa pohdiskellessani suurin osa (ellei kaikki?) meidän lapseen kohdistuneet päätökset on tullu multa, ihan alusta alkaen. Siinä vaiheessa, kun lapsi syntyi, mussa heräsi eloon osa, josta en ollut tiennytkään. Se oli sellanen primitiivinen osa, joka sai kiihkeästi haluamaan olla maailman paras vanhempi. Joka sai tyydytystä kun pääsi täyttämään lapsen tarpeita ja joka ei todellakaan halunnut tyytyä siihen, että 'kunhan sillä on kaikki suurin piirtein ok', vaan kaiken piti niin hyvin, kun mulla mitenkään olisi vaikutusmahdollisuuksia. Että jos johonkin kannattaa elämässä panostaa, niin se oli lapsen hyvinvointiin, vanhemmuuteen ja oikeisiin ratkaisuihin.

Miehelle (joka on vallan ihana ja rakastava isä) vanhemmuus ei kuitenkaan iskenyt ihan yhtä kovaa. Eli meidän rimat ja kriteerit oli ja on jossain määrin eri tasoilla mitä lapseen tulee.

Lapsen mennessä hoitoon koin, että se on liian pieni menemään tarhaan. Miehen mielestä tarha olis ollut varmasti ihan ok. Niinpä näin kaveriperheen  äidin kanssa aika paljon vaivaa, että saatiin meille mahtava lastenhoitaja.

Lastenhoitajan ollessa kipeänä koin, etten halua (tai uskalla) jättää lasta yksin täysin ventovieraan ihmisen hoitoon (nukutuksineen, ruokailuineen jne.) koko päiväksi. Miehen mielestä se olis ollut ihan fine. Niinpä mä jäin kotiin tekemään etätöitä ja duuni joutui joustamaan (taisin kerran-pari kiristää kyllä miehen jäämään myös kotiin). Oon ikuisesti kiitollinen mahtavasta ja ymmärtävästä esimiehestä.

Mun mielestä oli parempi, että laps on lyhyttä päivää hoidossa. Mies olisi ollut ihan fine, vaikka laps olis ollut alusta alkaen täyttä päivää. Niinpä mä hyväksyin, että just nyt ei ole urakehitykselle otollisin aika ja jäin tekemään 80% viikkoa. Mies ei.

Mä halusin päästä vaikuttamaan ruokaan, jota laps hoidossa syö (ja toisaalta sovittiin, ettei lastenhoitajan tarvi kokata). Mies olisi ollut varmaan ihan tyytyväinen, vaikka joka päivä olis ollut tarjolla eineksiä. Siispä kokkailin viikonloppusin ruokaa, että viikolla oli mitä tarjota.

Tässä alkaa olla selkeä kuvio miksi äiti (ja äidin duuni) joustaa, kun miehen ei. Äiti laittaa duunin joustamaan, koska duuni on (tai olisi jos olisin vielä töissä) juuri tällä hetkellä huteralla kakkossijalla, (sori nyt vain) kun lapsen hyvinvointi kirkkaalla ykkösellä. Tulee aika, jollon lapset on isompia ja duuniin ehtii keskittyä taas paremmin.

Sanottakoon, että mä lähden tässä kuitenkin siitä, että nämä ovat mun valintoja. MÄ halusin lapselle lyhyttä päivää jne. joten en ole missään vaiheessa kokenut että miehen pitäisi haluta samoja asioita tai toimia vastoin omia fiiliksiään sen takia, että MINÄ haluan. Minunhan nämä päätökset ovat.

Tästä syntyi (Project Mama:n kommenteissa, jonne itekin kirjotin) pohdinta, että miksi meidän vaistot on erilaisia ja onko toisen vaistot sitten jotenkin 'oikeampia' kuin toisen? Ja kuinka paljon vaistoista on oikeasti VAISTOJA ja kuinka paljon esim. tutkimusten / kirjallisuuden synnyttämää syyllisyyttä.

Se on ihan hyvä kysymys. Vaistomaisesti (heh) vastaisin, että tietenkin mun vaistot on enemmän oikeassa ja paremmaksi lapselle ;) (tai ainakin niitä vaistoja on vaikea paeta). Lisäksi uskoisin, että mikäli motiivit toimia jotenkin tulee jostain ulkopuolelta (esim. luetusta tutkimuksesta tms), niin se tuntuisi erilaiselta. Että sitten mentäisiin enemmän linjoilla tiedän tämän olevan hyväksi lapselle vs. tunnen että tämä olisi parempi ratkaisu. Syyllisyys tuntuu erilaiselta kuin vaistoja vastaan toimiminen.

Ja onhan näitäkin muutama: yksi esimerkki tämmösestä ei-vaistonvaraisesta toiminnasta, jota halusin sitkeästi tehdä oli sormiruokinta. Toinen oli vessahätäviestintä (en olisi varmaan vaistonvarasesti tätä keksinyt, mutta luin aiheesta). 

No mutta, tässä meidän tarina. Seurailemalla näitä vaistoja ja olemalla Se Äiti, jonka duuni sitten joutuu joustamaan ruokin varmaan ikävästi stereotypioita, vahvistan monien kammoksumaa äitimyyttiä ja ammun työssäkäyviä kanssa-äitejä jalkaan. Ja miehen duuni taas on ja voi hyvin. 

Toki miehellekin lapsen hyvinvointi on ykkössijalla, mutta kriteerit hyvinvointiin ovat vaan matalammalla, eikä duuni joudu joustamaan. Ja ei, en olisi ollut valmis joustamaan kriteereistäni duunin takia. Ei, en tiedä mitä olisin tehnyt, jos vastaan olisi tullut liian monta omat kriteerit vs. duunin joustamattomuus -valintaa.

Sanottakoon vielä, että nautin kyllä työstäni ja haluan tehdä sen parhaalla mahdollisella tavalla ja hommaan paneutuen ja keskittyen. Pystyn siihen (paremmin), kun lapsen hyvinvoinnista ei tarvitse kantaa huolta (vaan vaistot ovat tyytyväisiä). Ja uskon vahvasti siihen, että just nyt on ok antaa lasten viedä. Tulee aika, jollon lapset on isompia ja duuniin pystyy keskittymään aivan eri tavalla. Monta monta vuotta. Eläkeiän noustessa vielä enemmän, hurraa!

Kuulostaako tämä kellekään muulle tutulta?

2v-3kk-9pv & rv38+3

Ollaan tultu siihen pisteeseen, että istun huonekalun tavoin - paitsi että hyödyttömänä - huoneessa. Mummu ja pappa ja isi hoitaa. 

Nautin hetkistä, joissa voin katsoa riemuitsevaa lasta 'piillän hauen nooiiiiin ja välitän sen ja tossa on sen lanka [jalka] ja lisää lankoja noin noin noin noin! Katopa äiti, piilsin hauen! Ja pikkukalan! Tossa on päälynä!' 

Toisaalta tuskastelen hyödyttömyyttäni (vaikka tiedän ettei tarttis). Oon tilassa, jossa ehkä eniten ärsyttää se, etten saa tehtyä mitään järkevää tai sellasta, josta olen tässä jo päiviä, viikkoja, jopa kuukausia haaveillut. Lukea sitä jotain tiettyä kirjaa. Pelata. Suunnitella, miettiä, luonnostella. Kirjottaa. 

Vähän niinkun lentokoneessa. Sais kerrankin olla häiriöttä ja keskittyä ja olis vaikka mitä tekemistä mukana, mutta jotenkin ei huvita, vaikka hyvänen aika se olis NYT tai sitten vuosien päästä. Sen sijaan tuijotan facebookin news feediä ja kommentoin täysin irrelevantteja kommentteja (fine, vähän pelasin. Ja järjestelin kuvia). Koitan olla miettimättä, että tätä immobiliteettia voi kestää vielä kolme viikkoa. Time well spent.

No, haaveilen tässä samalla syömisen vapaudesta. Siitä, ettei liikkuminen satu. Urheilusta. Ja tietenkin siitä pienestä vauvanyytistä, jota saan imettää, pitää ihoa vasten ja helliä. Unelmoin miten istutaan koko perheen kesken sohvalla isossa pesässä peiton alla ja luetaan (luultavasti Pete&Pulmu-) kirjoja. Vähän aikaa maailma on taas neljän seinän sisällä. Pitäis varmaan muuten muistella miten se liinasidonta nyt tehtiinkään. Sairaalakassi on puoliväliin pakattu ja lista mukaan otettavista tavaroista tulostettu.

Laps on kehittänyt nuhan. Koitan olla tarttumatta. 

Herään aamusin ja rutistan lasta ja mietin miten elämän yksi tyydyttävimmistä tunteista on saada antaa lapselle rakkautta ja hellyyttä niin paljon, ettei sen kuppi ole ikinä vajaa. 

2v-3kk-7pv & rv38+1

Juuh elikkäs mjoo (ihan itse improvisoiden keksin tuon viimesen osan). Nyt ollaan siinä pisteessä raskautta, että kroppa sanoi stopseishalt. Tilanne on siis se, etten oikeastaan juurikaan pysty kävelemään. Tossa laps nököttää vierellä ja katsoo Kaapoa. Vuoden mutsi täällä moro, fiilikset korkeella! 

Ekassakin raskaudessa oli iskiaskipuja, mutta lähinnä jos nukuin jotenkin huonossa asennossa. Nyt niitä on kokoajan ja oikeastaan eilisen dösä+kirjasto-retki näytti olevan liikaa. Yön yli nukkuminen ei parantanut tilannetta. Jipii.

Mahalaps on nyt täysillä viikoilla, vaan milläs se houkutellaan ulos? Eli pientä sumplimista miten lapsenhoito järkätään, kun kotona on yksi työpaineissa ja toinen lonkkapaineissa.  Oikein harmittaa, kun olisi kivaa olla ja tehdä lapsen kaa, mutta rampana perässä nilkuttaminen kun laps viilettää fillarilla autotielle ei kauheasti houkuta ulkoilemaan. Käytiin sentään omalla pihalla piknikillä syömässä välipalaa. Syksy-schmyksy.

Kerroinko, laps on alkanut piirtää omakuvia ja jopa yhden perhepotretinkin väsäsi. Upeasti meillä kaikilla (isi, äiti ja laps) oli yksi punainen ja yksi musta silmä. Sininen suu. Monta jalkaa, lapsella eniten, koska laps on kaikkein nopein - tietenkin. Pakahdun vähän.

Tänään oli sen sijaan neuvola. Kaikki about normaalisti, ei sanonut mitään pään kiinnittymisestä, mutta sanoi, että 'toivottavasti ei enää nyt heti nähdä' ja uskoisin sen olleen toivotus lyhyelle loppuodotukselle. Verenpaine taas pikkasen korkea, muttei hälyyttävästi, eikä jaksanut mitata uudelleen. Mahakäyrä keskiarvolla. Sydänäänet ok. Laps sai vesirokkorokotteen. Haamittaa, nyyhkytti vielä vähän autossa. Just nyt tässä rampaustilassa mua vähän myös.

Lapsparka odottaa lunta kuin kuuta nousevaa. En oikein tiedä miten sille kertoisi, että tänä vuonna ei paljoan tulla pulkkailemaan - I reckon.

Mies ja laps piilosilla. Vaan kumpi etsii ja ketä?

2v-3kk-4pv & rv37+5

Ja niin koitti se päivä, kun mies palasi kotiin. Oikeestaan otin varaslähdön rentoutumisessa, kun buukkasin mummun & papan hoitamaan lasta koko eilisen. Itsehän sillä välin olin jämähtäneenä koneen äärelle ja virtuaalisisustin Jamiroquain tahdissa meidän Lontoo-kotia. Oli muuten uskomatonta keskittyä johonkin yhteen asiaan  useammaksi tunniksi. Saada jotain aikaan. Istua hiljaa ja miettiä. Pohdiskella. Sommitella. Tuijottaa tyhjyyteen ilman keskeytyksiä. Syödä jätskiä piilottelematta. Nutellaa kanssa.

Siinä missä on ihanaa saada mies takaisin, tässä vaiheessa raskautta alkaa olla ihanaa saada myös toinen käsipari arkeen (suoraan sanottuna voisin ottaa vielä pari lisääkin). Myös siis VAPAUS! Vapaus suunnitella menoja ilman lasta! Vapaus lähteä vaikka vain illalla kauppaan IHAN YKSIN. Vapaus mennä vaikka takapihalle seisomaan päälleen tunniksi. Ihan yksin ja ilman kysymyksiä.

Don't get me wrong, oon nauttinut tästä ajasta lapsen kanssa aivan mielettömästi. Meillä on ollut kivaa ja oon ollut erityisen tyytyväinen siihen, etten pistänyt lasta sinne tarhaan. Mä viihdyn. Mutta sitten tää toinen puoli.

Niin, alan myös (vissiin toistaa samoja asioita uudestaan ja uudestaan) olla tosi done tän mahan kanssa. Niiiiin kömpelöä, vaivalloista, hidasta, hankalaa..... En muista kyllä yhtään edellisestä raskaudesta olleeni näin pinkeä ja tukala tässä kohdin. Ja kaikesta tästä oon ihan varma, että kyllähän tää tästä syntyy pian (nyt kun mieskin on kotona ja lupa annettu). Eei mee laskettuun aikaan asti ... EIHÄN??

Noin muuten on ollut aivan liikuttavaa katsoa isiään halailevaa ja pussailevaa pientä lasta, joka huokuu onnellisuutta isin paluusta. Kattopat iti! Mittä iti on? Nyt on taas iti! Nää viis viikkoa otti kyllä koville sillekin. Mainitsin, ettei laps suostunut jäämään hoitoon keskiviikkona - no fine, vähän vieras paikka ja kaikkea. Kulmakarvat sen sijaan kohosi, kun perjantaina laps epäröi jopa lähteä mummun ja papan mukaan 'haluun olla kotona äitin kantta'. Normaalistihan tyyppi menee, eikä moikka kerkee sanoa.

Mutta joo, ehkä tää on hyvä nauttia tästä pienestä seesteisestä hetkestä ennen mahalapsen tuloa ja arjen muuttumista taas totaalikaaokseksi vieraassa maassa.

2v-3kk-1pv & rv37+2

Huomionarvoisia asioita, että ne muistettaisiin.

1) Oltiin eilen bussilla Kampissa puistoilemassa ja shoppaamassa Suomalaisessa kirjakaupassa tarroja ja sormivärejä. Matkalla Suomalaiseen nähtiin kävelevä hammas. Oikeastaan se oli tyyppi, joka oli markkinointimielessä pukeutunut hampaaksi ja käveli. Yhtälailla, se oli lapsen mielestä TODELLA hämmästyttävän ihmeellinen juttu ja se kerrottiin todella monta kertaa illalla isille. Vielä tänäänkin laps pyyteli, että kerron sille sen tarinan, jossa pandat menee bussilla kauppaan ja näkee kävelevän hampaan. Ja heti perään se tarina, jossa myyrät menee bussilla kauppaan ja näkee kävelevän hampaan.

2) Josta puheenollen: mä olen alkanut kertoa aika paljon tarinoita nykyään - lapsen pyynnöstä kylläkin. Yleensä pääosissa on joko äitimyyrä, pikkumyyrä ja isimyyrä tai sitten mammapanda ja vauvapanda. Laps pyytelee, että kerron päivän tapahtumista tarinoiden muodossa. Ja sitten hämmästelee miten itsellekin kävi IHAN samalla tavalla!

Oon yrittänyt ajaa tarinoiden kautta mm. propagandaa siitä, että vihreä on TOSI hyvää ruokaa (laps poimii pienimmätkin kaalinhituset ruoastaan ja sanoo aina miten ei tykkää vihreästä). Harmillisesti laps tuntuu muistavan tästä tarinasta vain sen, miten vauvapanda tykkää valkosesta riisistä ja se on tooosii hyvää.

3) Laps on alkanut piirtää omakuvia. Usein niissä on pyöreä pää, josta lähtee ja jonka päällä on viivoja täysin satunnaisessa järjestyksessä ja ne esittää 'naama, kaavakulmat [kulmakarvat], tilmät, koovat, tuu, lanka [jalka]....' jne. Mutta kuitenkin! On myös piirtänyt useampaan kertaan oman kirjaimensa (E) ja kertoili tuossa miten olivat mummun kanssa piirtäneet sen ja siitä olikin sitten tullut havala [harava].

4) Ehkä liikuttavinta ikinä: kaksi lasta halaamassa toisiaan. Epävarmasti, kädet etsien paikkaa, ei ihan tiedä miten tämän pitäisi tapahtua, samaan aikaan maailman awkwardeinta, mutta toisaalta maailman vilpittömintä ja sulosinta. Erityismainintana, että halaus lähti meidän lapsen alotteesta! Ei muuten, mutta olen tasan kerran aikasemmin nähnyt lapsen halaavan toista lasta oma-alotteisesti ja sillonkin oli tämä samainen naapurintyttö kyseessä (joka kylläkin sillä ekalla kerralla näytti lähinnä pelästyneeltä). Lasken tämän melko erityiseksi hellyydenosotukseksi. 

5) Kolme yötä miehen paluuseen. Mietin sitä tänään, kun kiipesin ähisten pitkin Angry Birds puiston kiipeilytelineitä. Mietin sitä myös siivotessani sormivärien jälkiä kylppäristä (okei fine, vähän ehkä turhan kunnianhimonen projekti multa anyway). Mietin sitä jahdatessani olkkariin karannutta lasta, jonka peppua en ollut kerennyt pyyhkiä. Mietin sitä istuskellessani hoitotädin pihalla, koska laps ei halunnut jäädä sinne ilman mua - ja jos ei kerran ole pakko, niin en sitten jätä. Mietin sitä pohtiessani minkälainen itsehemmottelu olisi paikallaan miehen palatessa. Ideoita?

2v-2kk-29pv & rv37+0

Tilanne on nyt siis se, että laps on nukkunut kahtena peräkkäisenä päivänä alle puolen tunnin päikkärit ja mä olen alkanut pohtia onko aika alkaa jättää päikkäreitä pois. Sen lisäksi se nukahtaa pitkän (1-1.5h) kieriskelyn jälkeen illalla puoli kymmenen - kymmenen aikaan. Mulla on herätyskello soimassa aamulla kymmentä vaille kasi, mutta esim. tänäaamuna se ei jostain syystä soinut (??) ja laps heräsi luonnostaan 8:20.

Tilanne on myös se, että ehkä naiivin toiveikkaasti musta tuntuu, ettei tää mahalaps jaksa olla enää kolmea viikkoa laskettuun aikaan täällä mahassa (auttaisko se, että mä en enää ehkä jaksais pitää sitä kolmea viikkoa masussa, kun se kuitenkin olis jo tässä hiljalleen täysaikanen?). Varsinkin iltasin alkaa olla jo todella tukalat oltavat. No, päivisin myös. 

To tell you the truth, oikeastaan kaikki liikkuminen, tekeminen, nostaminen, kantaminen, ylipäätään oleminen on vähän vaivalloista. Ja lapsenhoidossa noita kaikki joutuu tekemään aika paljon. Alan olla hiljalleen aika finaalissa. Suoristusraudalla molemmin puolin polttomerkkaamaani sormeakin vähän vielä kolottaa. Öitä miehen paluuseen: 5

Omahyväisesti oon kyllä mielessäni kiillottanut sankarikruunuani ja miettinyt, että I've paid my dues. Tämän jälkeen ansaitsen KAIKEN ja MITÄ VAAN. Selvisin 3+5 viikon yksinhuoltajuudesta jatkuvasti kasvavan mahan kanssa. Selvisin kaksin lennoista Friscoon. Selvisin minimaalisesta omasta ajasta, minimaalisesta levosta aktiviteetteja kaipaavan kaksvuotiaan kanssa, selvisin. Ja vieläpä mielestäni ihan kiitettävin suoritusmerkinnöin. 

Tilanne noin niinkuin aikataulullisestihan on se, että mies palaa lauantaina. Sitten se odottelee täällä mahalapsen tuloa, jonka lähtölaukasusta alkaa neljän viikon isyysloma. Sen päätteeksi (tai loppupäässä) koitetaan päästä kaikki yhdessä Lontooseen - sikäli kun lapsella on siihen mennessä passi, lähtöpaino saavutettu ja muutenkin asiat kunnossa. 

Voi olla, että mies joutuu kyllä käymään Lontoon kivikautisessa byrokratiassa tässä välissä vähän hoitamassa asioita. Voi myös olla, että koska avaimet asuntoon saadaan vasta huomenna ja lauantaina oli jo lähtö, mies lähtee vähän aiemmin Lontooseen hankkimaan meille esim. sängyn sinne  kotiin ja me tullaan esim. mummun kanssa sitten vähän myöhemmin perässä. 

Tilanne on se, että mun pitäis mennä harjaamaan hampaat, pesemään kasvot ja nukkumaan. Päivän oma aika alkaa olla käytetty. Ding ding ding.

2v-2kk-28pv & rv36+6

Joku saattaisi epäillä, että täällä puoliintumisprosessi on alkanut blogin (nelipäiväisen!) hiljasuuden myötä. No.. ei. Lähinnä oman ajan puutostila tässä vaivaa. Öitä miehen paluuseen: 6

Ja onhan tässä vaikka mitä. Kuten neuvolalääkäri. Totesi, että raskauden kannalta kaikki ok. Joutui kyllä mittaamaan verenpaineen pariin kertaan ennen kuin oli tyytyväinen tulokseen (eli alapaine oli alle 80) ja mittasi sf-mitan taivaisiin, mutta totesi että tämä ei nyt ole ihan niin eksaktia, sentti sinne tai tänne. Ei päänsärkyjä, ei pahoinvointeja, ei huimausta, ei kutinaa. Sikiön syke lähellä 150 ja pää lähtökuopissa. Ei nyt kuitenkaan vaikuttanut olevan syntymäisillään just nyt. Kai. Suositteli lapselle hoitoa ja mulle lepoa kuitenkin.

[Tajusin siinä samalla miten vaikeeta mun on pyytää lapselle hoitoa siksi, että saisin lepoa. Eihän se ole OIKEA syy! Hirveenä laiskurina ja sluibaajanahan mua pidettäis, jos tollasen takia antaisin lapsen hoitoon.]

Ja sitten: lähdettiin eilen isän, isän vaimon ja isoäidin kanssa ajelemaan Nauvoon serkun häihin. Lapsen jätin mummulle ja papalle. Lähtiessä mummu huikkasi, että koita nyt pysyä yhdessä kasassa, ettei tuu turkkulaista lapsenlasta.

...

Arvatkaa vaan menikö suurin osa päivästä siihen, että stressasin ENTÄ JOS SE ALKAA SYNTYÄ NYT. Turkuunkin oli kuitenkin lauttamatka ja Espooseen ainakin kolme tuntia (sis. lauttamatka) ja neuvolakorttikin kotona (koska luultavasti sairaala kieltää synnyttämästä, jos ei ole neuvolakorttia, right?). 

Lisäksi muistin tarinan työkaverista, jonka vaimo oli raskaana ja jotka olivat meinanneet lähteä Nauvoon kesällä joitain viikkoja ennen laskettua aikaa ja sitten ihan out of the blue niiden lapsi olikin päättänyt syntyä ja huh, että olivatkin kotona. Eli juuri näin minullekin tietty kävisi, paitsi että mä en olis kotona, vaan siellä Nauvossa. Sanoinko, lauttamatka.

No, ei se syntynyt, upea hääpari sai toisensa ja juhlapaikalla riehuvia lapsia katsoessani olin tosi tyytyväinen siihen, että oma oli kotona muovailemassa muomailulahalla.

Tultiin siis myöhään yöllä kotiin, aamulla tietty taas herätys kasilta. Väsytti, vaan ei auttanut. Lapsen kanssa aamupäivällä jumppaan, sitten kotiin, ruhtinaalliset 20min päiväunet (lapsella. sigh.) ja pyöräilemään ja puistoon ja kylpyyn jne. Again, TJ 6. Alan olla aika valmista kauraa.