Ollaan tultu siihen pisteeseen, että istun huonekalun tavoin - paitsi että hyödyttömänä - huoneessa. Mummu ja pappa ja isi hoitaa.
Nautin hetkistä, joissa voin katsoa riemuitsevaa lasta 'piillän hauen nooiiiiin ja välitän sen ja tossa on sen lanka [jalka] ja lisää lankoja noin noin noin noin! Katopa äiti, piilsin hauen! Ja pikkukalan! Tossa on päälynä!'
Toisaalta tuskastelen hyödyttömyyttäni (vaikka tiedän ettei tarttis). Oon tilassa, jossa ehkä eniten ärsyttää se, etten saa tehtyä mitään järkevää tai sellasta, josta olen tässä jo päiviä, viikkoja, jopa kuukausia haaveillut. Lukea sitä jotain tiettyä kirjaa. Pelata. Suunnitella, miettiä, luonnostella. Kirjottaa.
Vähän niinkun lentokoneessa. Sais kerrankin olla häiriöttä ja keskittyä ja olis vaikka mitä tekemistä mukana, mutta jotenkin ei huvita, vaikka hyvänen aika se olis NYT tai sitten vuosien päästä. Sen sijaan tuijotan facebookin news feediä ja kommentoin täysin irrelevantteja kommentteja (fine, vähän pelasin. Ja järjestelin kuvia). Koitan olla miettimättä, että tätä immobiliteettia voi kestää vielä kolme viikkoa. Time well spent.
No, haaveilen tässä samalla syömisen vapaudesta. Siitä, ettei liikkuminen satu. Urheilusta. Ja tietenkin siitä pienestä vauvanyytistä, jota saan imettää, pitää ihoa vasten ja helliä. Unelmoin miten istutaan koko perheen kesken sohvalla isossa pesässä peiton alla ja luetaan (luultavasti Pete&Pulmu-) kirjoja. Vähän aikaa maailma on taas neljän seinän sisällä. Pitäis varmaan muuten muistella miten se liinasidonta nyt tehtiinkään. Sairaalakassi on puoliväliin pakattu ja lista mukaan otettavista tavaroista tulostettu.
Laps on kehittänyt nuhan. Koitan olla tarttumatta.
Herään aamusin ja rutistan lasta ja mietin miten elämän yksi tyydyttävimmistä tunteista on saada antaa lapselle rakkautta ja hellyyttä niin paljon, ettei sen kuppi ole ikinä vajaa.
No comments:
Post a Comment